22.9.2021
Jouko Piho:
Kalman runo
Viimeinen taisto on käyty,
päivien määrä ei enää täyty.
Eessä
on alas vievä tie,
mi manan majoille vie.
Vastas on kalman noutaja,
kuolon virran
yli soutaja.
Siis synkkää seuraa mulla,
kuolemaan tuomitulla.
Virran
rannalla kaikki muuttuu,
joku muu asiaan puuttuu:
"Ei ole aikas vielä kuolla,
sul
on tehtävä ylhäällä tuolla."
20.9.2021
Jouko Piho:
Poliittisen vangin runo
Salaa tuotu karamelli
eessä niukka ohravelli,
ympärillä ahdas selli.
Siellä mies nyt kelli,
mielessään vain yhtä helli:
Miten pääsis vapauteen,
vai tääkö
on osani mun?
En mä rikoksia tehnyt,
olin vain toista mieltä.
Mutta sehän
on suurin rikos,
väitti nuo, jotka puhuivat toista kieltä,
uljaan uuden maailman kieltä.
10.9.2021
Jouko Piho:
Onko sun sielus rikki?
Onko sun sielus rikki,
sua haavoitti paha klikki?
Täs sulle avoin mikki:
”Tuo
sun tuskas julki,
sille ken suusi sulki
ja nauraen ohitses kulki.”
Se olkoon
lopputikki.
8.9.2021
Jouko Piho:
Ei ole tämä
unta
Ei ole tämä unta:
pian alkaa valtakunta
Jumalan ja Jeesuksen,
se iankaikkinen.
Siel oikeus aina hallitsee,
ja rauha rajoilla vallitsee.
Ei oo enää surua, ei kuolemaa,
ei mitään Pahan vuolemaa.
On vain onni suuri ja rajaton,
tuos ajas mi täysin on ajaton.
4.9.2021
Jouko Piho:
Voi kuinka koskeekaan!
Voi kuinka koskekaan,
kun kansa on kaukana Jumalastaan.
Jumalan nimi on huulillaan,
vaan sydän on syrjässä Luojastaan.
2.9.2021
Jouko Piho:
Herra, auta!
”Herra, auta kurjinta
lastas!”
Silloin Herra mulle vastas:
”Armoni kyllin on sulle,
ja kullekin kiusatulle.”
2.9.2021
Jouko Piho:
Vaivasta vaivaan
Vaivasta vaivaan käy tieni,
ei ole piinani lainkaan pieni.
Minä aion kaiken kestää,
en surua silti voi estää.
Jouko Piho:
Kypsää viljaa
Vaikenen ja olen hiljaa,
olen kait kypsää viljaa.
Kohta on leikkuun vuoro,
sitten oottaa taivaan kuoro.
28.8.2021
Jouko Piho:
Ruotsi ei ole äidinkieleni, mutta tein tänään elämäni
ensimmäisen runon ruotsiksi.
Svenska är inte mitt modersmål, men
jag gjorde i dag mit livs första svenska dikt.
Mot den sista porten
Jag går mot den porten,
som den sista porten är.
Jag ensam går på allén,
som inga livstecken bär.
Det finns inga blommor,
inte något grönt.
Inga andra människor,
inte något skönt.
Allting som i nöden,
Allt är slut, så slut,
sakta går mot döden,
mot dess grymma beslut.
Så tom är den vägen,
som endast jag nu går.
Men sådana är lägen
till slut som alla får.
Dock kvar finns mitt hopp,
där himlen väntar på mig,
när slutar jag mitt
lopp,
detsamma gäller ock dig.
18.8.2021
Jouko Piho:
Sammunut kynttilä
Sammui kynttiläin,
yksin yöhön jäin.
Kuljen silti päin,
minkä vielä näin.
16.8.2021
Jouko Piho:
Kuka on tuo heppu?
Kuka on tuo heppu,
leveä
peppu
ja iso reppu?
Tallaa kuumaa santaa
repussaan vain lantaa.
Ei jaksais millään kantaa,
mut Herra voimia antaa.
Menee kohti rantaa,
kohti Villen Mantaa,
sitten vuorossa Vantaa.
Kädestä jotain tippu,
se oli Suomen lippu.
Putos myös kultahippu
ja koko avainnippu.
Kova
on miehellä hoppu,
onko tää kaiken loppu?
Päässään on musta huppu
sormessaan haavatuppu.
Vieläkö aukeaa uusi nuppu?
Tarvitaan uskon hyppy,
suoristuu joka nyppy,
oikenee joka ryppy.
Niin miehelle sanotaan,
sitä
tässä nyt janotaan.
5.8.2021
Jouko Piho:
Uupunut
soturi
On soturi haavoittunut,
sangen uupunut.
Herran soturi,
paha häntä puri.
Taivas sitä suri,
taivaan Tarhuri.
Suuri kartturi:
”Uusi tie
ja uusi kuri
perille vie.”
23.6.2021
Jouko Piho:
Sinusta
tulee timantti
Sinusta tulee timantti,
uskovat niin sanoi.
Olen vain
musta hiili,
kuin haljennut tiili,
siis mitä tässä piili?
Kaikki meni
pieleen
ei muuta tule mieleen.
”Mitä sinä puhutkaan?
sanoo Korkein
taivaastaan.
”Ei timanttia voi heti luoda,
ei sinullekaan pikatietä suoda.”
28.4.2021
Jouko Piho:
Surun päivät
Menneet on päivät pulleet,
on surun ajat tulleet.
Ei niitä tahdo kestää,
vaan mikä vois ne estää.
Ei oo sitä päivää,
et ois ilon häivää,
edes yhden kerran,
edes himpun verran.
On kaikki suurta surua,
elo on yhtä hurua.
En oo mikään kukko,
tai sentään huru-ukko.
26.2.2021
Ilmansuuntia
Katsoin itään:
siel’ ei ollut mitään.
Katsoin
länteen:
näin vankan jänteen.
Katsoin etelään:
näin lämpimän
sään
ja kärsivän pään.
Katsoin pohjoiseen:
näin sinisen
veen
ja lumisen reen.
Siispä tämän teen,
lähden pohjoiseen.
19.11.2020
Jouko Piho:
Uskon kuvat
Mahtavat ovat uskon kuvat,
siihen mitä ei oo,
valtavat ja kohdistuvat
mistä ei oo tietoo.
Mutta usko näkee senkin,
mitä nähdä ei voi,
senkin alla penkin
se havainnoi.
Ilman uskoa ei elämää,
ei tulevaisuuttakaan,
mutta usko säätää
kaiken ajallaan.
17.11.2020
Jouko Piho:
Kun kaikki on mennyt
Kun kaikki on mennyt
eikä mitään oo,
kun vain tyhjyys
paikalla on.
Mitä silloin on,
mitä voisikaan,
on vain sitä itseään
täyttä tyhjyyttään?
Vaan kun aika meni
ja toinen tuli,
niin tyhjyys
täysin suli.
Alkoi kuplia
alkoi versoa.
Elämä voitti
sittenkin.
16.11.2020
Jouko Piho:
Rukousruno
Olen kirjoittanut elämäni aikana silloin tällöin runoja. Vuonna 2017 julkaisin kirjankin nimellä ”Jouko
Pihon psalmeja”.
Sitten on taas pitkiä välejä, että runosuoni ei pulppua lainkaan.
Viime yönä klo
4.50 käydessäni kylpyhuoneessa tuli yhtäkkiä kuin itseni ulkopuolelta mieleeni rukousta runomitan muodossa. Kirjoitin sen heti muistiin.
Kyseessä on vain yksi säkeistö,
koska jatkoin nukkumistani, mutta jos olisin valvonut, olisi tekstiä voinut tulla lisää.
Tuli mieleeni sellainenkin asia, että jos näitä runonpyrskähdyksiä alkaa
tulla jatkossa enemmänkin, minun kannattaa alkaa valmistautua toisen runokirjan julkaisemiseen.
Tässä runoni.
Rukous
Kosketa sydäntä, kosketa rintaa,
kosketa jokaista mielen pintaa.
Enhän mä
muutoin ihminen oisi,
ellet sä mulle armoas soisi.
3.6.2017
Jouko Piho:
Kellot ne soi, kirkonkellot
Kellot ne soi, kirkonkellot.
Minulleko ne soi, kuolon kellot?
Vai toiselleko ne kilkkaa
ja huomenta tuo, uutta huomenta
Isäni maassa, omassa isänmaassa?
Kuuletko sinäkin sen soiton,
kuuletko sa valon voiton?
Näetkö myös tähtien tanssin?
Koko taivas laulaa ja torvet soi,
kauniimpaa ei olla voi.
Taas kellot kumahtaa,
loppuu aika ja seisahtaa.
Koittaa tilinteon hetki.
Kaikki silloin tutkitaan,
sitten pahat hutkitaan.
25.3.2017
Jouko
Piho:
Rauhan aika
Se tulee tuo kaivattu rauhan aika,
yli maan
soi rauhan kellot,
väistyy vihdoin vihan taika,
jo lainehtii kauniisti pellot.
Näin siis todellakin käy,
tulee loppu sodillekin,
vaikkei nyt toivoa näy,
niin rauha voittaa kuitenkin.
Ihmisten ikävä ja kaipuu,
kaikkialla huokaillaan,
ne unholaan jo vaipuu,
nyt iloitaan ja riemuitaan.