Kirjoituksia 3

10.6.2020

Jouko Piho:

Muistoja helluntaiherätyksessä oloni ajoilta 16

Olin ajatellut, että 15. muisteloni olisi ollut viimeinen, mutta mieleeni tuli vielä yksi asia, jonka haluaisin jakaa kanssanne, nimittäin politiikka.

Lapsuuteni ja nuoruuteni helluntaiseurakunnissa oli enimmäkseen politiikan vastainen asenne. Suurin osa oli sitä mieltä, että jumalattomien kanssa ei voi hoitaa tämän maailman asioita, vaan meidän on keskityttävä vain evankeliumin julistukseen ja taivaaseen pääsyn odotukseen.

Tiesin kyllä, että helluntaiherätyksessä oli joitakin saarnaajia, jotka suhtautuivat myönteisesti politiikkaan, mutta he olivat lähinnä Helsingin Saalemissa, kuten Eino Manninen ja Kai Antturi, jotka olivat jopa eduskuntavaaliehdokkaina, tosin ilman menestystä.

Olin siksi melkoisen yllättynyt, kun keskustelin jossain nuoruuden vaiheessani isäni kanssa politiikasta ja hän, muutoin aika tiukka helluntaisaarnaaja, suhtautuikin myönteisesti uskovien politiikassa vaikuttamiseen.

Omalta osaltani nämä kielteiset asenteet politiikkaa vastaan aiheuttivat kuitenkin sen, että olin hyvin pitkään politiikan ulkopuolella, koska koin, että se ei kuulu minulle. Kävin toki aina äänestämässä, mutta siihen se sitten jäi.

Kaikki muuttui vasta keväällä 2009 ollessani 62-vuotias ja jo eläkkeellä, kun kiinnostuin Homma-foorumilla käydystä keskustelusta uuden puolueen perustamisesta. Kyseessä oli Muutos 2011 –puolue. Olin jo menossa kovasti mukaan, kunnes mieleeni tuli ajatus, että jos kerran olen nyt siirtymässä politiikkaan, niin miksi en sittenkin aloittaisi jossain jo olemassa olevassa puolueessa.

Niin liityin Loviisan Kokoomukseen keväällä 2009. Minut valittiin heti kuntavaaliehdokkaaksi, mutta ehdokkuus peruttiin ja jouduin puolueesta ulos jo kolmen kuukauden jälkeen, koska netissä julkaisemieni profetioiden katsottiin haittaavan puoluetta.

Sitten helluntailainen Arto Lehkamo pyysi minua Kristillisdemokraatteihin. Kolmen päivän miettimisen jälkeen liityin syksyllä 2009 Loviisan KD:n jäseneksi, joka valitsi minut kuntavaaliehdokkaaksi. En tullut kuitenkaan valituksi. Sen jälkeen minut valittiin KD:n eduskuntavaaliehdokkaaksi vuoden 2011 vaaleihin, mutta syksyllä 2010 ehdokkuus peruttiin, koska räväkät kannanottoni homoseksuaalisuutta vastaan olivat liikaa puolueelle. Lisäksi Karjalan palautus –puheitani ja Venäjän miehitysprofetioita ei hyväksytty. Ehdokkuuteni torppaamisessa oli liikenteessä eri henkilöitä.

Tunnustelin sen jälkeen Timo Soinilta marraskuussa 2010 mahdollisuutta olla Perussuomalaisten ehdokkaana, mutta Soini ilmoitti, että Uudenmaan ehdokaslista on jo täynnä. Myöhemmin sain tietää silloiselta Loviisan Perussuomalaisten johtajalta Atte Fellmanilta, että jos minä olisin silloin hakenut Loviisan paikallisyhdistyksen jäsenyyttä, niin hän olisi pitänyt huolen siitä, että minua ei valita.

Kyselin sen jälkeen jo puolueeksi tulleen Muutos 2011:n puheenjohtajalta Jiri Keroselta, voisinko liittyä puolueeseen, mutta sain vastauksen, että en voi tulla jäseneksi, koska minulla on liian erilainen maailmankatsomus.

Löysin lopulta joulukuussa 2010 puolueen, joka hyväksyi minut jäseneksi ja kansanedustajaehdokkaaksi. Kyseessä oli pieni Itsenäisyyspuolue, jonka ehdokkaana olin kevään 2011 eduskuntavaaleissa, mutta ilman menestystä, kuten koko puoluekin. Mietin kuukauden asioita ja erosin sitten itsenäisyyspuolueesta, koska en nähnyt sillä mitään tulevaisuutta.

Kaikkien pettymysteni jälkeen tulin siihen tulokseen, että ei tässä muu auta kuin perustaa oma puolue, minkä teinkin alkuvuodesta 2012, jolloin perustin kahden muun miehen kanssa Suomen Laillisuuspuolueen. Emme saaneet kuitenkaan 5000 kannattajakorttia kasaan, joten lopetimme puolueen joulukuussa 2014.

Liityin sitten joulukuussa 2014 Keskustaan, mutta jäsenyyteni loppui kolmen kuukauden kuluttua, koska Loviisan Keskusta irtisanoutui mediassa julkisesti Venäjä-profetioistani eikä ottanut eduskuntavaaliehdokkaaksi kevään 2015 vaaleihin.

Olin sen jälkeen kaksi ja puoli vuotta puoluepolitiikan ulkopuolella ja keskityin hengellisiin asioihin alkaen pitää mm. hengellisiä kokouksia eri paikkakunnilla, joista tehtyjä videoita löytyy nimelläni Youtubesta.

Innostuin politiikasta uudestaan kesällä 2017 sen jälkeen kun Jussi Halla-aho oli valittu Perussuomalaisten puheenjohtajaksi. Ajattelin, että ehkä minut voitaisiin nyt hyväksyä Perussuomalaisiin mukaan, varsinkin kun Loviisan uudet johtajat toivottivat minut tervetulleeksi. Valtakunnallisella tasolla tilanne oli kuitenkin toinen: minua ei hyväksytty jäseneksi eikä syytä hylkäämiseen kerrottu.

Olin kyllä aika pettynyt ja kyllästynyt koko politiikkaan, mutta kun minua pyydettiin mukaan Paavo Väyrysen perustamaan Kansalaispuolueeseen vuoden 2018 alussa, päätin lähteä kokeilumielellä mukaan. Lähdin kuitenkin jo muutamana kuukauden kuluttua pois puolueesta, koska Kansalaispuolue hajosi sisäisiin riitoihin Paavo Väyrysen ja Sami Kilpeläisen välillä enkä halunnut ottaa kantaa asiassa, josta minulla ei ollut riittävästi tietoja, mitä oikeasti oli tapahtunut.

Hetken ihmeteltyäni tilannetta päätin perustaa uudestaan oman puolueen, mikä tapahtuikin 20.6.2018. Puolueen nimeksi tuli Siniristin Liitto, mutta kannattajakorttien keruu ei onnistunut tälläkään kertaa, joten Siniristin Liiton toiminta on ollut täysin jäissä toukokuun 2019 jälkeen. En ole kuitenkaan vielä antanut puoluehankkeelle lopullista kuoliniskua eli olemme edelleen Patentti- ja rekisterihallituksessa rekisteröity yhdistys, vaan odotan tilanteiden kehittymistä.

Keväällä 2019 tuli erikoinen tilanne, kun minua pyydettiin Sami Kilpeläisen johtaman Kansalaispuolueen eduskuntavaaliehdokkaaksi. Suostuin, mutta peruin kuitenkin ehdokkuuteni parin viikon jälkeen, koska havaitsin tilanteen epärealistisuuden, että tällä puolueella ei ole mitään mahdollisuuksia menestyä, kuten ei sitten ollut.

Sen jälkeen minua pyydettiin 11.2.2019 Paavo Väyrysen Seitsemän tähden liikkeen eduskuntavaaliehdokkaaksi, mutta menestystä ei ollut, kuten ei kellään muullakaan, ei edes Väyrysellä itsellään.

Olen nyt ollut yli vuoden ajan hyvin kyselevällä mielellä. En ole politiikassa mukana muutoin kuin ottamalla asioihin kantaa kirjoitusteni kautta netin eri foorumeilla.

En tiedä, onko minulla, nyt 73-vuotiaalla, enää tehtävää politiikassa. Mutta jos on, niin sen täytyy tulla sitten suoraan Jumalalta vähän samaan tapaan, miten Joosef siirtyi yhden päivän aikana vangista Egyptin pääministeriksi, heti faaraosta seuraavaksi.

Olen tällä hetkellä vastoin omaa tahtoani ilman seurakuntayhteyttä ja ilman poliittista kotia, kuin orpo muukalainen synkässä erämaassa.

Vain Jumala voi minua auttaa ja jos Jumala tahtoo, hän voi asettaa hylkiön mihin asemaan ja tehtävään tahansa hän tahtoo.

Kunnia Jumalalle!

9.6.2020

Jouko Piho:

Muistoja helluntaiherätyksessä oloni ajoilta 15

Oltuani Espoon helluntaiseurakunnasta eroamisen jälkeen 14 vuotta helluntaiherätyksen ulkopuolella aloin kokea voimakkaasti keväällä 2003, että minun tulisi mennä käymään Leppävaaran helluntaiseurakunnassa, joka oli toinen Espoossa oleva helluntaiseurakunta. Olin kyllä usein nähnyt tuon seurakunnan ilmoituksia lehdissä, mutta en ollut koskaan käynyt siellä.

Olin sitten 27.4.2003 vaimoni Ritvan kanssa ensimmäistä kertaa Leppävaaran helluntaiseurakunnan kokouksessa, mikä tuntui heti hyvin kotoiselta, sellaiselta vanhanajan helluntaikokoukselta. Ei ollut tuntitolkulla seisomista ja ylistystä, ei epäasiallista hihhulointia. Lisäksi pastori Seppo Partti puhui hyvin ja asiallisesti.

Aloin miettiä vakavasti sitä mahdollisuutta, että liittyisin sittenkin vielä uudestaan helluntaiseurakunnan jäseneksi, vaikka olin jo kahdesti joutunut eri syistä ulos. Olihan helluntaiherätys kuitenkin minun alkuperäinen kotini. Koin myös vahvasti, että helluntaiherätyskin on muuttunut avarampaan ja myönteisempään suuntaan viime vuosina.

Muutaman viikon asiaa harkittuani olin valmis tekemään päätöksen. Liityin 25.5.2003 Leppävaaran helluntaiseurakuntaan. Ritva ei liittynyt, mutta oli hieno ele Seppo Partilta, että hän pyysi myös vaimoni rinnalleni eteen siunattavaksi.

Ollessani Leppävaaran helluntaiseurakunnassa minusta ei tullut vain penkin lämmittäjää, vaan Seppo Partti pyysi minua usein joko puhumaan tai johtamaan kokouksissa. Menin mukaan myös musiikkitoimintaan liittymällä Kappeliveljien lauluryhmään.

Tätä kesti yhdeksän kuukautta. Helmikuussa 2004 jouduin vanhimmiston puhutteluun netissä eräästä asiasta ilmaisemieni mielipiteitteni takia. Yritin selittää näkemystäni parhaani mukaan, mutta yhteisymmärrystä ei syntynyt.

Pastori Seppo Partti oli samoilla linjoilla kanssani, mutta se ei auttanut, koska koko muu vanhimmisto oli eri mieltä.

Vanhimmistoveli Ville Hänninen soitti minulle 27.2.2004 ja kertoi suoraan mutta täysin asiallisesti, että vanhimmistolla ei ole enää luottamusta minua kohtaan, joten seurakunta ei voi käyttää minua enää missään hengellisessä vastuutehtävässä. Minua ei siis erotettu, mutta minut laitettiin boikottiin eli saarna- ja toimintakieltoon.

En olisi ikinä uskonut, että joutuisin tällä tavalla vaikeuksiin netissä kirjoittamieni mielipiteitteni takia, varsinkaan koska en ollut puhunut käsityksistäni seurakunnassa mitään.

Seppo Partti ei ollut minulle osoitetun epäluottamuslauseen takana. Partti tuki minua koko ajan. Mutta Seppo onkin pastori, jolla on sydäntä eikä vain opin täyttämä pää.

Mietin uutta tilannettani vuorokauden. Soitin sitten 28.3.2004 Seppo Partille ja ilmoitin eroavani Leppävaaran helluntaiseurakunnasta, koska en katsonut voivani olla mukana seurakunnassa, jonka johto ei luottanut minuun enää. Seppo pahoitteli vanhimmiston päätöstä ja oli myös pahoillaan eropäätöksestäni, jota hän sanoi kuitenkin ymmärtävänsä.

Kirjoitin 29.2.2004 päiväkirjaani: ”Jaa-a. On tämä merkillistä. Yhdeksän kuukautta ehdin olla helluntaiseurakunnassa ja nyt taas olen ulkopuolinen ja seurakunnaton.”

Tämä tilanne, ulkopuolisuus ja seurakunnattomuus, on osani tänäkin päivänä. Olen nyt ollut helluntaiherätyksen ulkopuolella 16 vuotta. Haluaisin kyllä kuulua johonkin seurakuntaan, helluntaiseurakuntaan tai johonkin muuhun, mutta minulla ei kerta kaikkiaan ole tilaa eikä sijaa missään seurakunnassa, koska olen liian rohkea, liian erilainen ja liian omaperäinen.

Surullistahan tämä on, mutta olen alkanut tottua siihen ja ajattelen, että ehkä tämä on jopa Jumalan tahto ja suunnitelma. Jumala voi kukaties toimia paremmin kauttani, kun en ole sidottu minkään seurakunnan tai herätysliikkeen rajoituksiin.

Muistelen kuitenkin sitä aikaani, kun sain olla mukana helluntaiherätyksen seurakunnissa, lämmöllä ja kiitollisena. Se ei sitten vain ollut mahdollista koko elämääni ajatellen.

8.6.2020

Jouko Piho:

Muistoja helluntaiherätyksessä oloni ajoilta 14

Muutettuani Helsingin Niemenmäestä Espoon Tapiolaan syyskuussa 1987 aloin käydä Espoon helluntaiseurakunnan kokouksissa. Seurakunnalla ei ollut vielä silloin omaa kirkkoa, vaan kokouksia pidettiin Kino Tapiolan tiloissa ja eri kouluilla.

Päätin lopulta liittyä Espoon helluntaiseurakuntaan, koska en ollut päässyt sisälle Helsingin Saalemiin enkä sen toimintaan. Sitä paitsi olen aina ollut sitä mieltä, että on parasta kuulua siihen paikallisseurakuntaan, missä kulloinkin asuu.

Huhtikuussa 1988 Espoon helluntaiseurakunnan pastori Hannu Grönroos kertoi minulle, miten Kai Antturi oli harmitellut sitä, että hän ei ollut huomannut käyttää minua ollessani Helsingin Saalemin jäsenenä. Liityin Espoon helluntaiseurakuntaan 1.5.1988.

Tosin tilanne ei tullut paljon kummoisemmaksi Espoon helluntaiseurakunnassakaan. En päässyt sisälle sinnekään. Minua pyydettiin muutaman kerran aloittamaan kokous tai todistamaan lyhyesti. Siinä kaikki. Koin oloni aika vieraaksi seurakunnassa.

Vieraantumiseen vaikutti myös se, että seurustelin silloin Anitan kanssa, joka totesi 4.9.1988 Espoon helluntaiseurakunnassa käytyämme, että hän ei voisi liittyä helluntaiseurakuntaan, koska hän koki siellä monia vieraita piirteitä.

Lisäksi meidän seurusteluumme liittyi sellaisia asioita, joista tiesin, että niitä ei hyväksyttäisi helluntaiseurakunnassa. Soitin sen takia 10.10.1988 Hannu Grönroosille ja selitin hänelle identiteettikriisiäni. Hannu oli hämmästyttävän ymmärtäväinen.

Päädyin kuitenkin siihen tulokseen, että en voi jatkaa helluntaiseurakunnassa oloani. Aloin sen sijaan pohtia helmikuussa 1989 sitä mahdollisuutta, että liittyisin luterilaiseen kirkkoon. Koska Anitakin, jolla oli ortodoksista taustaa, alkoi samoihin aikoihin harkita luterilaiseen kirkkoon liittymistä, koimme kumpikin hyvänä asiana se, että me voisimme kuulua samaan seurakuntaan.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että minusta tuli 16.3.1989 Tapiolan ev.lut. seurakunnan jäsen.

7.6.2020

Jouko Piho:

Muistoja helluntaiherätyksessä oloni ajoilta 13

Kerroin edellisessä muistelossani, että Helsingin Saalemin johto asetti minulle toukokuun lopussa v. 1987 seurakuntaan liittymiselleni sen ehdon, että minä en mene enää puhumaan Leo Mellerin Kristilliseen Keskukseen, minkä jälkeen minä sanoin suostuvani noudattamaan kieltoa, jos Kai Antturi lupaa tavata Leo Melleriä.

Muutaman kuukauden kuluttua koitti merkittävä päivä, kun Kai Antturi lunasti 2.11.1987 lupauksensa Leo Mellerin tapaamisesta. Olin mukana kahden tunnin lounasneuvottelussa hotelli Pasilassa. Keskustelut olivat erittäin hyviä ja rakentavia. Henki oli ymmärtävä ja toinen toistaan kunnioittava.

Tapasimme kolmistaan seuraavan kerran 14.1.1988 Antturin kotona. Keskustelujen henki oli jälleen todella hyvä. Tapahtui paljon väärinkäsitysten korjaamista, lähentymistä ja ymmärtämyksen lisääntymistä. Leo Meller sanoikin minulle myöhemmin: ”On aivan uskomatonta, että jotain tällaista on jo tapahtunut. Kyllä Herran on antanut sinulle tämän tehtävän toimia välittäjänä.”

Kohtasimme kolmannen ja viimeisen kerran 2.5.1988 Patmoksen Etelä-Kaarelan toimistossa. Tapaaminen oli jälleen erittäin hyvä. Meller lupasi kirjoittaa kirjeen Antturille, joka lupasi esittää sen Helsingin yhteiskristilliselle evankelioimistoimikunnalle.

Jonkin ajan kuluttua huomasin lehti-ilmoituksista, että helluntailaisia puhujia alkoi vierailla Mellerin Kristillisessä Keskuksessa.

6.6.2020

Jouko Piho:

Muistoja helluntaiherätyksessä oloni ajoilta 12

Kun Helsingin Siion-seurakuntaan liittymisestä ei tullut mitään, aloin miettiä mahdollisuutta liittyä Helsingin Saalemiin. Tapasin 8.5.1987 Helsingin Saalemin saarnaajan Kai Antturin, jonka kanssa minulla oli hyvät kahden tunnin keskustelut. Antturi oli hyvin ystävällinen ja toivotti minut tervetulleeksi Saalemiin. Avioeroni ei olisi este hengellisen työn tekemiseen eikä SYKRikään ollut enää ongelma.

Ennen seurakunnan jäseneksi ottamista minun piti kuitenkin käydä 26.5.1987 Saalemin vanhimmiston kuultavana. Tilanne oli aika jäykkä. Minua tentattiin varsinkin SYKRin aikaisesta kastenäkemyksestäni.

Selvisin kuitenkin kuulustelusta ja minut liitettiin Helsingin Saalemiin 2.6.1987. Alun perin oli tarkoitus, että olisin liittynyt jo 26.5.1987, mutta kun Saalemin vanhimmisto sai kuulla, että minä olisin puhumassa Leo Mellerin Kristillisessä Keskuksessa 31.5.1987, liittymistäni päätettiin siirtää viikolla, ”jotta vältyttäisiin turhilta kyselyiltä”.

Itse asiassa Mellerin Kristillinen Keskus oli niin kuuma peruna, että minun Saalemiin liittymiseni ehdoksi asetettiin lupaukseni, että en menisi enää puhumaan Mellerin paikkaan.

Mietin asiaa hetken ja sanoin sitten Antturille: ”Voin luvata olla enää menemättä Kristilliseen Keskukseen puhumaan, jos sinä suostut siihen, että tapaat Leo Melleriä.” Antturi suostui. Myös Leo Meller oli myönteinen. Myöhemmin v. 1987 olikin sitten kolme kertaa Antturin ja Mellerin välisiä keskusteluja, joissa minä olin mukana. Kerron niistä tapaamisista lähemmin seuraavassa retromuistelossani.

Helsingin Saalemissa kävi kuitenkin niin, että en päässyt oikein koskaan sisälle mihinkään toimintaan. Minua pyydettiin kerran säestämään yleisölauluja ja kaksi kertaa rukoilemaan kokouksen lopussa. Siinä kaikki. Minua ei tarvittu Saalemissa mihinkään. Olin vain penkin kuluttaja.

5.6.2020

Jouko Piho:

Muistoja helluntaiherätyksessä oloni ajoilta 11

Jouduttuani keväällä 1980 ulos helluntaiherätyksestä työpaikkani SYKRin takia, jolle ei haluttu antaa hyväksymisen leimaa, olin ensimmäistä kertaa kutsuttuna puhumassa 7.12.1986 Helsingin Siionissa, joka kuului erovaiheen jälkeen taas helluntaiherätykseen.

Saarnaaja Eino Hankkio halusi kovasti, että liittyisin Siioniin.

Näin mahdollisessa Helsingin Siioniin liittymisessä monia hyviä puolia, mutta koin kuitenkin tarvitsevani harkinta-aikaa.

Kun olin uudelleen käymässä Siionissa 28.12.1986, oli kokous aluksi hyvä ja ehdin jo ajatella, että minun paikkani on varmaankin Siionissa, mutta sitten meni veli Meinola saarnapönttöön ja puhua paukutti minut ulos Siionista. Meinola alkoi nimittäin paasata hyvin jyrkästi meikkiä, koruja ja kaikenlaista koristautumista vastaan.

Tulivat kyllä lapsuuden mustavalkoiset äänenpainot Riihimäen Siionista 1950-luvulta elävästi mieleen. En voinut muuta kuin huokaisten todeta, että ei ollut Helsingin Siionkaan minun paikkani.

4.6.2020

Jouko Piho:

Muistoja helluntaiherätyksessä oloni ajoilta 10

Vuoden 1978 alussa Kustavissa aloitti toimintansa SYKR eli Suomen Yhteiskristillinen Raamattukoulu. Menin mukaan raamatunopettajaksi elokuussa 1978. Irtisanouduin opettajan virastani Södertäljessä ja olin sen jälkeen osan ajasta Kustavissa ja osan Ruotsissa.

Olin edelleen Södertäljen helluntaiseurakunnan aktiivisesti toimiva jäsen. Sain myös puhujakutsuja muihin suomalaisiin helluntaiseurakuntiin Ruotsissa.

Kun SYKR sitten siirsi toiminnan tammikuussa 1980 Hämeenlinnaan, päätimme jättää Ruotsin ja muutimme kokonaan Suomeen.

Hämeenlinnassa halusin heti liittyä vaimoni kanssa paikalliseen helluntaiseurakuntaan, Hämeenlinnan Saalemiin, koska periaatteeni oli aina ollut kuulua sen paikkakunnan seurakuntaan, missä kulloinkin asuin. Raamattukoulun johtaja Rauno Kokkola ajatteli samoin.

Tämän liittymisasian merkeissä kutsuimme Saalemin johtajan, Matti Vuorisen, neuvotteluihin SYKRiin. Vuorinen oli hyvin ystävällinen ja keskustelujen jälkeen olimme varmoja siitä, että Saalemiin liittymisellemme ei ollut mitään esteitä.

Toisin kuitenkin kävi.

Asiastamme tulikin valtakunnallinen ongelma. Ensin Saalemin vanhimmisto halusi miettiä ja rukoilla asian puolesta kuukauden ajan. Sitten minua ja Raunoa pyydettiin neuvotteluihin Tikkurilaan Ristin Voiton tiloihin. Daniel Nylund oli myös mukana. Nylund oli muuttanut alkuvuodesta 1980 Hämeenlinnaan SYKRin tiloihin tehden siellä omaa kirjoitus- ja kustannustyötänsä, mutta samalla hän toimi myös opettajana ja henkilökunnan ohjaajana.

Keskustelut Tikkurilassa helluntaiherätyksen johtomiesten kanssa olivat tiukat. Koko yhteiskristillisen raamattukoulun perustaminen ärsytti monia. Avara kastekäsityksemme oli joillekin kuin punainen vaate. Eikä asiaa parantanut se, että olimme juuri muuttaneet Hämeenlinnaan, vain parin kilometrin päähän helluntaiherätyksen omasta Katinalan raamattuopistosta, jossa kuulemma rukoiltiin hartaasti meidän eksyneiden puolesta. Lisäksi SYKRin johdossa oli kaksi kolmekymppistä kaveria, jotka olivat sen verran poikasia vielä, että heillä ei olisi monen mielestä voinut olla vielä toisten opetusvastuuta.

Kuinka tällaiset pojat saataisiin ruotuun?

Meiltä kysyttiin: ”Jos teidät otetaan Hämeenlinnan Saalemin jäseniksi, lupaatteko alistua Saalemin vanhimmiston auktoriteetin alle?”

Vastasin: ”Kyllä. Alistumme normaaleissa uskonelämään liittyvissä asioissa. Mutta jos Saalemin vanhimmisto pyytää meitä esim. lopettamaan SYKRin toiminnan, niin silloin me emme alistu.”

Huoneessa kuului kohahdus.

Keskustelut jäivät torsoiksi, koska osalla helluntaijohtajista oli kiire varatuille lennoillensa.

Muutamia viikkoja myöhemmin Matti Vuorinen soitti ja ilmoitti pahoitellen, että minua ja Rauno Kokkolaa ei voida ottaa paikalliseen helluntaiseurakuntaan jäseniksi. Sen sijaan koulumme muu henkilökunta, kuten keittiö- ja lastenhoitotyöntekijät, sai liittyä helluntaiseurakuntaan.

Johtopäätöksemme oli, että minua ja Raunoa ei haluttu edes jäseniksi Hämeenlinnan Saalemiin, koska pelättiin, että mahdollinen jäsenyytemme voitaisiin tulkita tueksi SYKRille.

Ja tätä tukea ei haluttu antaa. Ei haluttu antaa kuvaa, että helluntainuorelle on OK tulla opiskelemaan raamattukouluumme.

Olimme ymmällämme päätöksestä, koska Vuorisen kanssa käymämme keskustelut olivat antaneet ymmärtää liittymisemme olevan vain läpihuutojuttu. Kävikin ilmi, että niin ei ollut, vaan mukaan astui helluntaiherätyksen johdon vastustus.

Olin kuin puulla päähän lyöty. Olin koko ikäni kuulunut johonkin helluntaiseurakuntaan. Nyt olin ensimmäistä kertaa ulkona. Vaimoni Eva-Maria olisi liitetty Hämeenlinnan Saalemiin, mutta solidaarisuudesta minua kohtaan hänkään ei halunnut mennä seurakuntaan, johon hänen miehensä ei ollut tervetullut.

3.6.2020

Jouko Piho:

Muistoja helluntaiherätyksessä oloni ajoilta 9

Asuin ja avioitumiseni jälkeen asuimme Eva-Marian kanssa koko 1970-luvun Ruotsissa. Kävimme kuitenkin joka kesä Suomessa. Suurimman osan ajasta vietimme Lahdessa, jolloin olimme usein mukana myös Lahden helluntaiseurakunnan kokouksissa. Kymmenen vuoden aikana minua ei pyydetty kuitenkaan kertaakaan tuomaan terveisiä Ruotsista puhumattakaan että olisi pyydetty jotain puheenvuoroa tai laulua. Tämä tuntui oudolta, koska samaan aikaan minua pyydettiin usein puhumaan Södertäljen helluntaiseurakunnassa, jossa myös lauloin usein duettoja vaimoni kanssa.

Lauloin tosin yhden kerran dueton Lahden helluntaiseurakunnassa Eva-Marian kanssa, mutta sekin johtui siitä, että illan puhuja, appeni Jukka Rokka, pyysi meitä laulamaan.

Ihmettelin joskus, mistä tällainen syrjintä johtui, varsinkin kun erästä Lahdesta Ruotsiin muuttanutta veljeä pyydettiin usein tuomaan terveisiä Ruotsista, mutta minua ei koskaan. Lahden helluntaiseurakunta oli sentään entinen kotiseurakuntani, jossa olisi ollut mukava tuoda edes joskus terveisiä Ruotsin puolelta. En tiedä syytä tai syitä boikottiini tänä päivänäkään enkä lähde niitä julkisesti arvailemaan, vaikka minulla onkin omat aavistukseni.

Mutta pakko on myöntää, että pahalta se tuntui ja vieläkin olo on kurja, kun joskus harvoin asia muistuu mieleeni. En ole kuitenkaan asiasta katkera enkä ole siinä kiinni.

2.6.2020

Jouko Piho:

Muistoja helluntaiherätyksessä oloni ajoilta 8

Kun olin heinäkuussa 1976 kesätoimittajana Ristin Voitossa, kirjoitin muiden töitteni ohessa artikkelin aiheesta, voiko uskovassa olla pahoja henkiä. Asiasta oli ja on edelleen erilaisia käsityksiä. Tiesin sohaisevani muurahaispesää, mutta päätin kuitenkin käsitellä tätä kuumaa aihetta.

Kirjoitukseni julkaistiin syksyllä Vastauksen numerossa 9/76. Sen jälkeen Ristin Voiton kirjallisuusjohtaja ja Saalemin vanhimmistoveli Valtter Luoto oli sanonut silloiselle Vastauksen päätoimittajalle Kai Antturille, että minun kirjoitustani ei olisi pitänyt koskaan julkaista lehdessä. No, onneksi Antturi oli avarampi ja pani artikkelini lehteen, vaikka tiesi, että se tulisi herättämään kiistelyä ja vastalauseita.

Tässä kirjoitukseni.

Voiko uskovassa olla pahoja henkiä?

Tätä palstaani en kirjoita Lahden takaa: on heinäkuu ja naputtelen tekstiäni Tikkurilassa. Tämä ei ole myöskään Lahden takaa siinä mielessä, että kirjoitukseni koskisi lähinnä Ruotsia. Kyseessä on yleismaailmallinen ja koko Jumalan seurakuntaa koskeva asia.

Olen pitkään lykännyt

tämän kirjoittamista. Monestakin syystä. Jääkööt ne nyt sanomatta. Mutta olen tuntenut kuitenkin oikeaksi Jumalan edessä tarttua tähän aiheeseen nyt ja päästää ikään kuin ulos sen, mikä on jo pitemmän aikaa ollut sisällä. En tee tätä oman itseni tähden tai vastustaakseni ketään, mutta näen silmieni edessä ne tuhannet eri tavoin sidotut ja vaivatut ihmiset, joiden ainoa toivo on VAPAUTUS. Kirjoitan tämän heidän takiaan.

Lyhyen palstatilan tähden

en voi luonnollisestikaan kajota otsikkomme kysymykseen kovin laajasti, mutta yritän kuitenkin kosketella olennaisia kohtia vaikka typistetystikin.

Kaikissa asioissa on yleensäkin ainakin kaksi puolta. ”Uskovassa ei voi olla pahoja henkiä” –käsitys pitää monta kertaa paikkansa. Useiden ihmisten kohdalla, jotka luulevat olevansa riivattuja, ei ole kysymys pahoista hengistä, vaan nimenomaan luulotaudista. Sama tilanne toistuu sellaisten ihmisten kohdalla, jotka lääkärikirjaa tutkittuaan löytävät itsestään kaikki mahdolliset ja mahdottomat taudit. Yliherkkä sielun rakenne voi johtaa vaikka millaisiin luulotteluihin. Tällaisten henkilöiden olisi parempi varoa kaikkea sellaista, mikä voisi turhaan kiihdyttää heidän mieltään.

Mutta emmehän me joidenkin luulotautisten takia ajattele, ettei sairauksia ole ollenkaan ja että lääkärikirjat olisi paras heittää romukoppaan. Sama koskee henkivaltoja. Se, että jotkut vain kuvittelevat olevansa pahojen henkien otteessa, eivätkä olekaan, ei tee tyhjäksi sitä tosiasiaa, että jotkut toiset henkilöt voivat olla todellisesti pahojen henkien vaivaamia. Tämä on mitalin toinen puoli. Se puoli, josta saatana tahtoisi meidän olevan tietämättömiä ja vaikenevan kuoliaaksi. Sillä sitä paremmin pahat henget voivat kiduttaa ja rääkätä ihmisiä, uskoviakin, mitä vähemmän niitä vastustetaan. Ja miten voi vastustaa sellaista, johon ei edes usko? Tai kuinka voi parantaa sairauden, jos on tehnyt aivan väärän taudinmäärittelyn.

Uskon siis että

uskovassakin voi olla pahoja henkiä. Perustelen sen tiivistäen seuraavasti:

1. Raamatussa ei missään sanota suoraan ja selvästi, että uskovassa ei voi olla pahoja henkiä.

2. Alkuperäinen kreikankielen sanonta kuuluu yksinkertaisesti ’jollakin on demoni’. Voitaisiin myös kääntää ’joku on demonin kiusaama’. EI ole siis kysymys siitä, että paha henki olisi saanut omistussuhteen koko ihmispersoonasta. Toisin sanoen, ihminen voi olla kuinka hyvä uskova tahansa, mutta hänellä voi olla ongelmia joillakin alueilla. Ehkäpä saastaisuuden ja haureuden henki tai pelon ja heikkouden henki. Uskova haluaa kaikin tavoin olla vilpitön Herransa seuraaja, mutta silti hän tuntee olevansa sidottu, vanki, monta kertaa aivan lamassa näiden vaikutusten tähden.

3. Kaikki uskovien vaikeudet eivät tietenkään johdu pahoista hengistä. Useimpien ongelmien syynä on vain lihallisuus ja oma ristiinnaulitsematon mieli, mutta kuitenkin osa probleemoista on pahojen henkien aiheuttamia. Mistä sitten tietää, kumpi on kysymyksessä? Tavallaanhan molemmat juontavat juurensa saatanasta, josta kaikki paha on kotoisin. Mutta lihallisuus ja pahojen henkien vaikutus ovat kuitenkin niin paljon erilaisia ”sairauksia”, että niitä on hoidettava eri tavoin. Lihallisuuteen on käytettävä hoitokeinona lähinnä rukousta, itsekuria ja Sanan alle alistumista. Jos vaiva näillä lääkkeillä paranee, oli kysymys vain lihallisesta mielenlaadun synnistä. Mutta jos kestäväkään rukous ei auta, eikä sittenkään tule apua, vaikka kaikki tietoinen synti on haluttu perata elämästä pois, silloin voi olla kysymys demonivaikutuksesta, josta vapautuminen tapahtuu vasta raamatullisen ulosajon kautta.

4. ”Mutta eihän Pyhä Henki ja paha henki voi olla samassa ihmisessä”, voi joku ihmetellä. Miksi ei voi? Ihmisessähän on ruumis, sielu ja henki. Voihan uskovaisenkin ruumiissa olla monenlaisia sairauksia siitä huolimatta, että ruumiimme on Pyhän Hengen temppeli. Kehomme taudit johtuvat monenlaisista syistä (elintapasairaudet, bakteeri- ja virussairaudet, vanheneminen jne.), mutta olen varma, että osa sairauksista on pahojen henkien aiheuttamaa. Puhuuhan Raamattukin ruumiillisten sairauksien yhteydessä kuurouden, mykkyyden ja heikkouden hengistä. Tällaisissa tapauksissa Jeesus ei rukoillut heidän puolestaan, että he parantuisivat. Hän ajoi riivaajat ulos, koska hän osasi tehdä oikean diagnoosin ja toimi sen mukaisesti. Pietarin anopin ollessa kovassa kuumeessa Jeesus nuhteli kuumetta ja ”heti vaimo nousi ja palveli heitä”. Tästä opimme kaksi asiaa: sairautta ei nuhdella; tässä tapauksessa kuumeen takana oli paha henki, jolle nuhtelevat sanat osoitettiin. Ja kaikesta päätellen Pietarin anoppi oli uskovainen.

Mutta ihmisessä on myös sielu. Ja sielukin voi tulla sairaaksi. Myös uskovaisen sielu. Varsinkin meidän aikamme tuntee tämän ilmiön. Hyvin monenlaiset syyt voivat johtaa sielullisen sairauden syntymiseen. Kaikki ei ole demonivaikutusta. On paljon elimellisistä ja erilaisista psykologisista syistä aiheutuvia hermotauteja. Mutta on myös sielunmaailman umpisolmuja, jotka ovat pahojen henkien vaikuttamia. Tyypillisiä demonien aiheuttamia sairaustiloja voivat olla esim. hirvittävät pelkotilat, ahdistukset, huolet ja masennustilat. Mikä tahansa pelko tai huoli ei tietenkään todista pahoista hengistä. Kysymys on voimakkaammasta, pakonomaisesta ja sitovasta vaikutuksesta.

Sielumaailman tasolla liikkuvat myös erilaiset mielentilan vaikeudet, kuten tavaton kiivastuminen, epänormaali sukupuolihimokkuus (lähtien saastaisista ajatuksista erilaisiin luonnottomuuksiin), ahneus, riitaisuus ja ylpeys. Nämähän voivat kaikki olla Raamatun mainitsemia lihan tekoja. Mutta jos nekin ovat liian voimakkaita, kuin ihmiseen kiertyneitä, eivätkä parhaatkaan rukoukset auta, saattaa olla kysymys demoneista ja tällöin olisi harkittava vapauttamista.

Ihmisessä on lopuksi myös henki. Kristus asuu meidän hengessämme Pyhän Hengen kautta. Sen ihmisen henki on puhdas, jonka sydän on Jeesuksen verellä pesty. Sellaiseen henkeen ei pahalla hengellä ole mitään osuutta. Kuitenkin sellaisen, oikeassa tilassa olevan uskovankin ruumis voi olla sairas nimenomaan pahoista hengistä johtuen. Samoin, vaikka uskovan sydän olisikin Pyhän Hengen täyttämä, hänen sielunsa voi olla pahan hengen kiusaama. Tällöin ei loppujen lopuksi ole niin suurta käytännöllistä merkitystä sillä seikalla, ovatko nämä vaivaavat pahat henget ihmisien ulkopuolella ja sieltä käsin painostavat uhriaan vai ovatko ne sisäpuolella olevia ”sabotoijia”, koska lopputulos, sielujen sidonnaisuus, on kuitenkin sama ja tärkeintä olisi vain se, miten me voisimme näitä kärsiviä ihmisiä auttaa. Henkilökohtaisesti kuitenkin uskon, että jos on kysymys riivaajien vaikutuksesta jonkun ihmisen kohdalla, nämä pahat henget ovat sisäpuolella, joko ruumiissa tai sielussa, mutta, kuten sanottu, tämä ei ole oleellinen asia.

Niin kauan kuin ihmisen henki on puhdas ja hän haluaa tehdä parannusta lankeemuksistaan, hän on taivaskelpoinen, vaikka hän olisikin joutunut pahojen henkien vaivaamaksi joillakin alueilla. Mutta hänen on kuitenkin parempi mitä pikimmin päästä vapauteen, koska henkivaikutus voi tehdä monenlaista hallaa, esim. lamauttaa hänen persoonallisuutensa kehittymistä, tuhota ihmissuhteita ja estää osallistumasta täysin voimin Jumalan valtakunnan työhön. Mutta jos ihminen lankeaa hengessään, alkaa suosia salaisia ja selvittämättömiä syntejä, antautuu harjoittamaan salatieteitä ja kaikin tavoin heittäytyy luopioelämään, ei mikään ole enää estämässä, ettei tällainen henkilö voisi joutua täysin saatanan valtaan, riivatuksi ruumiin, sielun ja myös hengen puolesta. Ei tietenkään tällaisessa henkilössä voi olla enää Pyhää Henkeä. On siis kaksi eri asiaa olla pahojen henkien valtaama ja omistama kokonaan tai olla pahojen henkien kiusaama ja ahdistama osittain. Viimeksi mainitussa tapauksessa Pyhällä Hengellä voi olla uskovan elämässä vielä täysi hallintavalta, jos nimittäin uskova haluaa muutoin vaeltaa vilpittömästi valkeudessa.

Mutta Kristushan on

 

tullut tuomaan meille yltäkylläistä elämää. Jos ihminen on sidottu, hän ei voi elää yltäkylläisesti. Esim. pelon valtaama kristitty on taistelukyvytön. Mutta Jeesus on tullut tekemään tyhjäksi perkeleen tekoja. Kokemus on sen vahvistanut. Kun uskovat ovat käyttäneet Kristuksen heille antamaa käskyvaltaa, merkit ovat seuranneet: ”Minun nimessäni he ajavat ulos riivaajia.”

Kaikkialla on ihmisiä, jotka voisivat oman kokemuksensa perusteella vakuuttaa, että asia on näin. Aivan tavallisia, hyviä uskovia. Derek Prince on sanonut: ”Arvioisin, että 95 prosenttia niistä ihmisistä, joiden olevan huomannut saavan todellisen ja kestävän vapautumisen, ovat vilpittömiä, uskovaisia kristittyjä – sekä ennen vapautumista että sen jälkeenkin.”

1.6.2020

Jouko Piho:

Muistoja helluntaiherätyksessä oloni ajoilta 7

Muutettuamme syksyllä 1975 Södertäljeen tutustuin siellä myös tunnettuun helluntaisaarnaajaan Veikko Lähteeseen, jota opin arvostamaan ja jolta opin monia asioita.

Yksi Lähteen eräässä saarnassaan mainitsema ajatus on jäänyt erityisesti mieleeni: ”Sinä et opi mitään menestymisesi päivinä. Kaikki hengellinen kasvu tapahtuu silloin, kun sinulla on vaikeita aikoja.”

Ennen kaikkea Veikko Lähteen merkitys elämässäni on kuitenkin siinä, että hän opetti minulle aivan uuden, Raamatun oikeaan ymmärtämiseen perustuvan näkemyksen avioerosta ja uudelleen avioitumisesta. Kesti kyllä jonkin aikaa, ennen kuin sisäistin hänen opetuksensa, mutta lopulta tajusin, mitä Lähde ajoi takaa. Sittemmin Veikko Lähde julkaisi aiheesta omakustannekirjankin ”Avioliitto evankeliumin valossa”, jossa hän tuo näkemyksensä selkeästi esille.

Avioerokysymys ei ollut minulle itselleni millään tavoin ajankohtainen siinä vaiheessa, mutta tunsin sympatiaa niitä saarnaajaveljiä kohtaan, jotka olivat joutuneet avioerotilanteeseen vastoin omaa tahtoaan, ja sen seurauksena heistä oli tullut halveksittuja ja syrjittyjä toisen luokan saarnamiehiä. Vähänpä tiesin silloin, että minä itse tulisin vielä kerran kuulumaan tähän samaan epäonnistuneiden porukkaan.

Kun tein nettiin omat kotisivuni kesällä 2003, päätin kirjoittaa artikkelin myös tästä avioeroasiasta, koska asiasta on edelleen monenlaista opetusta. Seuraavassa Veikko Lähteen opetukseen perustuva kirjoitukseni ”Voiko erota ja avioitua uudelleen?” joka löytyy vanhemmilta nettisivuiltani osoitteessa http://www.kolumbus.fi/jouko.piho/sivu17.htm.

31.5.2020

Jouko Piho:

Muistoja helluntaiherätyksessä oloni ajoilta 6

Muutin elokuussa 1975 perheeni kanssa Södertäljeen, jossa olin saanut suomalaislasten opettajan paikan Högbergan koululla.

Södertäljessä vaikutti myös vireä suomalainen helluntaiseurakunta, jonka Niilo Yli-Vainio oli Boråsista lähtönsä jälkeen irrottanut ruotsalaisen helluntaiseurakunnan yhteydestä ja organisoinut itsenäiseksi seurakunnaksi. Nyt työntekijänä oli Toivo Vauhkonen ja myöhemmin Martti Karvonen.

Aika Södertäljessä oli hyvin aktiivista. Olin mukana monissa toiminnoissa seurakunnassa, varsinkin kuorossa ja ovelta ovelle kirjallisuustyössä. Lauloimme Eva-Marian kanssa usein myös duettoja. Bravuurikappaleemme oli suomeksi kääntämäni laulu Vihdoinkin, niin, vihdoinkin. Muutamia kertoja minua pyydettiin myös saarnaamaan.

Olin toimelias myös siinä mielessä, että aloin Södertäljen vuosinani kirjoittaa enemmän eri lehtiin artikkeleita, ensin

Vastaus-lehteen ja sitten Hyvään Sanomaan ja Ristin Voittoon.

Vastaus oli Kristillisen Kirjallisuuden Seuran eli käytännössä Helsingin Saalemin julkaisema kristillinen kuukausijulkaisu, joka valitettavasti lopetettiin v. 1978 helluntaiherätyksen yhtenäisyyden nimissä.

Aloin kirjoittaa Vastaukseen jo v. 1974 asuessani Österbybrukissa. Muutaman tekemäni haastattelun jälkeen ehdotin toimitukselle, että alkaisin pitää säännöllistä palstaa, jossa kommentoisin kaikenlaisia asioita lähinnä Ruotsin näkökulmasta. Päätoimittaja Raimo Mänttäri suostui ideaan, ja niin aloin kirjoittaa kuukausittain Vastaukseen Lahden takaa -palstaa.

Olin heinäkuussa 1976 Ristin Voitto -lehdessä kesätoimittajana yhdessä Eva-Marian kanssa. Aika oli varsin mukavaa ja se poiki pari mielenkiintoista asiaa: lopunaikoja koskevat eskatologiset mielipiteeni muuttuivat ja aloin kirjoittaa toimitussihteeri Thorleif Johanssonin pyynnöstä eräälle Australiassa asuvalle suomalaiselle ateistille julkisia vastauskirjeitä Hyvä Sanoma –lehteen, mitä jatkui aina tammikuuhun 1979 asti. Kirjoituksista tuli erittäin suosittuja ja tiedän, että ainakin kaksi ihmistä tuli uskoon niiden vaikutuksesta.

Kerron nyt tarkemmin lopunaikoja koskevien käsitysteni muuttumisesta. Ristin Voitossa kesätoimittajana ollessani tutustuin toimittaja Esko Halmeeseen, joka esitteli eräässä vaiheessa minulle muutamia englanninkielisiä lopunajan kirjoja, joissa oli tavanomaisesta poikkeava eskatologinen tulkinta: George Laddin The Blessed Hope, Arthur Katterjohnin The tribulation people ja Dave MacPhersonin The Unbelievable Pre-Trib Origin.

Minulle oli koko ikäni opetettu lopunajoista niin, että Jeesuksen toisessa tulemuksessa on kaksi vaihetta: ensin Jeesus tulee näkymättömästi pilvissä ja tempaa uskovat luokseen taivaan häihin, sitten Antikristus hallitsee maan päällä seitsemän vuotta, jonka jälkeen tulee Jeesuksen tulemuksen toinen vaihe, jolloin Jeesus palaa näkyvästi seurakuntavaimonsa kanssa maan päälle kukistaen Antikristuksen ja aloittaen 1000-vuotisen rauhan valtakunnan. Luin nyt ensimmäistä kertaa, että tämä pretribulationistinen käsitys ei ole suinkaan ollut aina valtakäsitys kristikunnassa, vaan kyseessä on itse asiassa melko uusi tulkinta, joka on saanut alkunsa joskus 1830-luvulla.

Kirjoja lukiessani aloin vakuuttua yhä enemmän siitä, että niiden edustama posttribulationistinen näkemys on oikeampi. Sen mukaan uskovia ei temmata pois maan päältä ennen Antikristusta, vaan uskovat ovat täällä Antikristuksen ajassa ja vainoissa. Jeesus tulee vasta Antikristuksen kauden lopussa, jolloin uskovat temmataan ensin ylös Jeesusta vastaan ja sitten me palaamme yhdessä Jeesuksen kanssa maan päälle.

Tätä tulkintaa ei ollut kuitenkaan soveliasta tuoda esille siihen aikaan helluntaiherätyksessä. Keskustelin kerran ruokajonossa kirjojen synnyttämistä ajatuksista, jolloin kirjallisuusjohtaja Valtter Luoto kuuli jutustelumme. Tällöin Luoto tokaisi: ”Ei ole varmaankaan mitään syytä tuoda tuota lopunajan keskustelua Amerikasta Suomeen.”

Näinhän se oli 1970-luvulla. Ristin Voitto halusi kustantaa vain yhden, Vilho Hartosen ajoista tutun näkemyksen mukaisia kirjoja. Muunlaisista katsantokannoista ei ollut tarpeellista edes keskustella puhumattakaan, että poikkeavia mielipiteitä sisältäviä kirjoja olisi julkaistu. Tilanne muuttui vasta 1990-luvulla, jolloin Valtter Luotokin toivotti keskustelun ja erilaiset mielipiteet tervetulleiksi Osmo Haaviston lopunajan kirjaan Mitä Johannes näki? v. 1995 kirjoittamassaan alkupuheessa, jossa hän kirjoittaa mm. seuraavasti: ”Suomen pienellä kielialueella on Ilmestyskirjan tulkintaa koskeva kirjallisuus näennäisestä runsaudestaan huolimatta yksipuolista. Niinpä monelta raamatunlukijalta on jäänyt havaitsematta, että jo vuosisatojen ajan Ilmestyskirjan tulkinnat ovat jakautuneet erilaisiin koulukuntiin, joiden tulkintaperiaatteet johtavat toisistaan poikkeaviin tuloksiin. Osmo Haavisto on tehnyt tässä tutkimuksessaan suomalaisille lukijoille arvokkaan palveluksen esittelemällä laajasti eri tulkintaperinteiden historiaa ja periaatteita. Uskon, että Haaviston kirja tulee herättämään keskustelua.”

Hyvä näin. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

30.5.2020

Jouko Piho:

Muistoja helluntaiherätyksessä oloni ajoilta 5

Palaan tässä muistelossani hiukan taaksepäin, koska unohdin aiemmin kertoa nuoruuteni ajan helluntaiherätyksen partakäsityksestä, jonka mukaan uskovalla miehellä ei sopinut olla partaa, koska sitä pidettiin maailmallisena.

Minäkin noudatin tätä isien perinnäissääntöä (Raamatussahan ei ole parrattomuussääntöä) syksyyn 1969 asti, jolloin aloin ensimmäistä kertaa kasvattaa partaa. En voinut mitenkään käsittää partaa synnilliseksi, koska ilmiselvästi kaikki Raamatun henkilöt Aabrahamista Jeesukseen asti olivat olleet parrakkaita miehiä.

Tulin pohdinnoissani siihen tulokseen, että partaa vastustavat helluntaijohtajat olivat itse maailmanmielisiä, kun he ottivat uskovienkin normiksi 1920-luvulta alkaneen parrattomuusmuodin.

Ei siis seurattukaan Raamatun mallia, vaan ihanteeksi tuli se, että uskova ei saanut poiketa yleisestä tyylistä, vaan piti olla samanlainen sileäposki kuin kaikki muutkin. Näin menetellessä uskovan käyttäytymisen ratkaisi ennen kaikkea se, että ei saanut olla erilainen eikä herättää huomiota.

Oman partavaiheeni (nykyään olen taas parraton) jälkeen olen huomannut, että monet helluntaiherätyksen työntekijät ovat sittemmin kasvattaneet parran, mikä tuntuu olevan pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Mutta tätähän se on ollut: olen ollut monissa asioissa 10-20 vuotta aikaani edellä.

29.5.2020

Jouko Piho:

Muistoja helluntaiherätyksessä oloni ajoilta 4

Syksyllä 1971 muutin Ruotsissa uudelle paikkakunnalle saatuani suomenkielisen luokan opettajan paikan Österbybrukissa, joka sijaitsee n. 45 km Uppsalasta itään. Viereisessä Dannemoran kunnassa oli kaivos, jossa oli paljon suomalaisia töissä.

Paikkakunnalla oli muuttamia uskovia, kuten Manasse Pehkonen perheineen, joiden kanssa pidimme hengellisiä kokouksia. Sen lisäksi minä pidin silloisen vaimoni Eva-Marian (o.s. Rokka) kanssa pyhäkoulua kodissamme.

Lopulta joulukuussa 1974 perustettiin myös Uppsala-Österbybrukin suomalainen helluntaiseurakunta, jonka vanhemmistoon minut valittiin. Seurakunnan perustamistilaisuudessa piti juhlapuheen silloinen Tukholman Filadelfian suomalaisen ryhmän saarnaaja Kaarlo Toivio.

Kävin kesälomalla yleensä aina Suomessa. Niin myös kesällä 1972, jolloin olin mukana Turussa pidetyssä helluntaikonferenssissa. Olin vastikään hankkinut sähköbasson ja opetellut sitä hiukan soittamaan. Puutteellinen soittotaitoni ei kuitenkaan estänyt minua menemästä konferenssikuoroon mukaan basistiksi. Minulla on usein sen jälkeenkin ollut intoa enemmän kuin taitoa.

Lauantai-illan herätyskokouksessa, jossa pääpuheen piti Niilo Yli-Vainio, kävi yhtäkkiä niin, että kokousta johtanut Kaarlo Toivio tuli luokseni viisi minuuttia ennen tilaisuuden alkua ja pyysi minua antamaan henkilökohtaisen todistuksen. Suostuin heti, vaikka ihmettelinkin, mitä minä nyt oikein sanoisin, kun valmistautumisaika jäi niin vähäiseksi.

Silloin tuli mieleeni ylläni oleva paita, jonka etupuolella luki suurin kirjaimin: JEESUS ON TIE VAPAUTEEN. Päätin puhua Jeesuksen antamasta vapaudesta. Herra auttoi niin, että todistukseni meni ihan hyvin enkä jännittänyt ollenkaan.

Asuin Österbybrukissa syksyyn 1975 asti, jolloin muutin perheeni kanssa Södertäljeen, mutta siitä kerron seuraavassa muistelussani.

28.5.2020

Jouko Piho:

Muistoja helluntaiherätyksessä oloni ajoilta 3

Saatuani opettajanpaikan Sumiaisista olin armeijan jälkeen syksystä 1968 alkaen kesään 1970 asti mukana Jyväskylän Siion-seurakunnan toiminnassa, lähinnä laulajana kuorossa, mutta joskus sain todistaa, kuten termi silloin kuului.

Syksyllä 1970 olinkin jo Ruotsissa, jonne olin muuttanut suomalaislasten opettajaksi ruotsalaisissa kouluissa.

Ensimmäinen paikkani oli Boråsissa, jossa olevan suomalaisen helluntaiseurakunnan toiminnassa olinkin sitten seuraavan vuoden ajan hyvin tiiviisti. Olin kaikessa mukana, paitsi en vanhemmistossa. Olin silloin 23-vuotias.

Silloin oli Tingshusissa kokoontuvan seurakunnan saarnaajana Niilo Yli-Vainio ja nuorisopastorina Reijo Blommendahl.

Yli-Vainio huomasi monessa työmuodossa mukana olemiseni ja kirjoitti syksyllä 1970 Ristin Voittoon kuulumisia Boråsista ja seuraavan kommentin minusta: "Seurakuntaamme on tänä syksynä tullut mukaan op. Jouko Piho, joka tuntuukin olevan oikein joka paikan höylä."

27.5.2020

Jouko Piho:

Muistoja helluntaiherätyksessä oloni ajoilta 2

Helluntaiseurakunnissa oli 1960-luvulla kolmenlaista käytäntöä armeijan käymisen suhteen. Enemmistö kävi armeijan aseettomana. Jotkut valitsivat aseellisen palvelun. Sitten oli joitakin harvoja, jotka kieltäytyivät kaikesta armeijaan liittyvästä ja suorittivat mieluummin siviilipalvelusta.

Ennen armeijaan menoa jouduin pohtimaan asekysymystä ankarasti. Ystäväni Lahden Siionissa vaikuttivat päätökseeni ratkaisevasti, koska kaikki uskonystävät olivat sitä mieltä, että aseeton palvelu on ainoa oikea vaihtoehto. ”Eihän kristitty voi tappaa ketään”, oli riittävä perustelu.

Olin tosin saanut toisenlaisiakin vaikutteita Opettajakorkeakoulussa ollessani, jossa parikin jo armeijan käynyttä luterilaista miestä pitivät taas itsestään selvänä sitä, että kristitty mies suorittaa aseellisen palvelun.

Lopulta helluntainäkemys voitti ja päätin mennä aseettomana armeijaan. Sitä varten jouduin tutkintalautakunnan eteen tekemään selkoa vakaumuksestani ja aseellisesta palvelusta kieltäytymiseni syistä. Kerroin lautakunnan miehille rehellisesti uskostani ja perustelin Raamatun opetuksilla kantaani, että en voisi missään olosuhteissa tappaa ketään ihmistä.

Lautakunta vakuuttui pian vakaumukseni aitoudesta. He jopa liikuttuivat tunteisiin vetoavasta puheestani. Eräs upseeri tuli sanomaan minulle lopuksi: ”Minä kunnioitan sinua. Pidä kiinni vakaumuksestasi.”

Astuin palvelukseen 15.7.1967 syntymäkaupungissani Riihimäellä, sen maineikkaassa viestirykmentissä.

Oltuani armeijassa muutaman viikon ajan nämä samat kysymykset tulivat kuitenkin uudelleen esille.

Esikuntakomppaniassa, jossa palvelin, oli kaikkiaan viisi uskovaa aseettomassa palveluksessa. Heidän joukossaan oli esim. Alpo Renko, joka tuli myöhemmin tunnetuksi tulisieluisena evankelistana ja Niilo Ylivainion työtoverina.

Oli kuitenkin ennen kaikkea yksi uskova, samaan saapumiserään kuulunut varatuomari Erkki Jääskeläinen, jonka kanssa aloimme usein miettiä aseettomuutemme ja koko ajattelumme perusteita. Hyvin avointen ja rehellisten keskustelujen jälkeen tulimme kumpikin siihen tulokseen, että aseettomuus ei ollut meidän oma mielipiteemme vaan täysin ympäristön vaikutuksen tulosta. Muut ihmiset olivat päättäneet asian puolestamme.

Itse asiassa aloimme ajatella koko asiasta päinvastaisella tavalla. Meistä alkoikin tuntua siltä, että aseellinen puolustaminen on eettisempää kuin aseettomana oleminen. Mieleemme tuli myös sellainen näkökanta, että sodassa ei ole kysymys yksilöeettisestä ratkaisusta vaan yhteisöeettisestä tilanteesta, jossa mahdollinen oman omantunnon likaantuminen ei ole oleellista, vaan muiden ihmisten, varsinkin puolustuskyvyttömien, suojeleminen vaikka voimatoimilla ja koko kansakunnan puolustaminen itsensä unohtaen.

Totesimme Jääskeläisen kanssa, että me olimme tehneet väärän valinnan. Olimme jo olleet muutaman viikon armeijassa, kun päätimme tehdä radikaalin ratkaisun. Menimme pataljoonan komentajan, majuri Matti Juustin, puheille, ilmoitimme mielenmuutoksestamme ja pyysimme päästä aseelliseen palvelukseen.

Majuri oli hämmästynyt, mutta sanoi sitten jämerästi: ”Kunnioitan teidän päätöstänne ja teitä suomalaisina sotilaina.”

Niin alkoi aseellinen palvelukseni. Menin uuden saapumiserän kanssa ampumaharjoituksiin ja sainkin sen verran osumia, että minut palkittiin 2. luokan ampumamerkillä.

Sitten tuli esiin kysymys aliupseerikouluun menosta. Koska en ollut kovin teknisesti suuntautunut, en ollut kiinnostunut Riihimäen viestirykmentin aliupseerikouluun menemisestä. Jääskeläinen valitsi sen vaihtoehdon ja yleni kersantiksi saakka.

Minä olin sen sijaan kiinnostunut pääsemisestä Lahdessa sijaitsevaan Lääkintäaliupseerikouluun, mutta en päässyt sinne, koska paikkoja ei ollut enää vapaana. Siihen jäivät sitten aliupseerihaaveeni. Sen sijaan minusta tehtiin komppanian kirjuri, jossa tehtävässä opin konekirjoitustaidon, mistä minulle oli myöhemmin paljon hyötyä.

Pari viikkoa ennen armeija-ajan loppumista komppanianpäällikön huoneen kaukokirjoitin alkoi säkättää minua koskevaa tietoa: Rykmentinkomentaja on pvm:llä 26.4.68 ylentänyt viestimies Jouko Veikko Juhani Pihon korpraaliksi. No, niin minustakin tuli korpraali kuten isästänikin. Raali mikä raali. Ja olihan korppina hyvä lentää siviiliin.

Seurakunnassa ei vaihtoani aseelliseen palvelukseen ymmärretty. Kukaan ei tullut suoraan sanomaan mitään, mutta kuulin Raimolta, että monet olivat kokeneet mielipiteen muutokseni kielteisenä. Siitä alkoi vaiherikas urani helluntaiherätyksen toisinajattelijana.

Kun minulta seuraavina vuosina kysyttiin armeija-ajastani, vastasin välillä olleeni aseettomassa palveluksessa, mutta toisinaan sanoin olleeni aseellisessa palveluksessa. En uskaltanut sanoa alkuaikoina koko totuutta, vaan valitsin sen osatotuuden, mikä sopi kulloisenkin keskusteluseuran mielipiteisiin. Lopetin kuitenkin joidenkin vuosien kuluttua tällaisen jakomielisen vastailun ja aloin sanoa asian niin kuin se oli, eli että olin ollut armeijassa sekä aseettomana että aseellisena.

25.5.2020

Jouko Piho:

Muistojani helluntaiherätyksessä oloni ajoilta 1

Aloitan uuden kirjoitussarjan, jossa kerron päivittäin kokemuksiani helluntaiherätyksessä oloni ajoista.

En ole kuulunut helluntaiseurakuntaan vuoden 2004 jälkeen, mutta koko lapsuuteni, nuoruuteni ja pitkälle aikuisikäni olin aina jonkin helluntaiseurakunnan jäsenenä.

Voisin tässä vaikka luetella ne paikkakunnat, joissa kuuluin helluntaiseurakuntaan: Riihimäki, Lahti, Jyväskylä, Borås, Uppsala-Österbybruk, Södertälje, Helsinki ja Espoo.

Tulin uskoon helluntaiherätykseen kuuluvien vanhempieni johdatuksesta jo lapsena eli 8-vuotiaana v. 1955. Menin oman päätökseni perusteella uskovien kasteelle 11-vuotiaana v. 1958 ja sain Pyhän Hengen kasteen kielillä puhuen 13-vuotiaana v. 1960.

Olen saanut hyvin paljon hyvää hengellistä opetusta ja vaikutusta helluntaiseurakunnissa ollessani. Jo lapsena oli ahkerasti pyhäkoulussa, sittemmin monilla kesäleireillä ja aina mukana seurakunnan eri tilaisuuksissa. Ajan mittaan mukaan tuli pyyntöjä todistaa ja puhua sekä mahdollisuus olla mukana seurakuntien musiikkitoiminnassa pianistina ja kuorossa laulajana, mutta usein myös kuoronjohtajana. 19-vuotiaana ensimmäinen kirjoitukseni julkaistiin helluntaiherätyksen Ristin Voitto –lehdessä, mistä alkoi monien artikkeleitteni sarja myös Hyvässä Sanomassa ja Helsingin Saalemin julkaisemassa Vastaus-lehdessä.

Minulla on siis monia myönteisiä muistoja ajastani helluntaiherätyksen seurakunnissa. Mutta se ei ole koko totuus.

Kaiken sen hyvän vastapainoksi, mitä lapsena ja nuorena koin kotona ja helluntaiseurakunnassa, sain myös tutustua helluntailaisuuden kääntöpuoleen eli hyvinkin ahtaaseen ja kontrolloivaan uskonnollisuuteen. Tämä ahdasmielisyys ja siitä myöhemmin irtautuminen on leimannut uskoani ja uskonkäsityksiäni melkoisen paljon. Ja voisin sanoa, että tämä prosessi jatkuu yhä.

Jälkikäteen ajatellen lapsuuteni ja nuoruuteni uskonnollisuuden suurin ahdistava tekijä oli se, että melkein kaikki mahdollinen oli syntiä ja kiellettyä. Kun Riihimäelle tuli toisinaan kiertävä tivoli, minusta olisi ollut hauskaa mennä ajamaan sähköautoilla, mutta se ei ollut tietenkään mahdollista, koska tivolit olivat syntiä. Kun kävimme joskus Helsingissä, niin vierailimme kyllä Korkeasaaressa, mutta ei ollut ikinä puhettakaan, että olisimme menneet Linnanmäen huvipuistoon. Minä kävin ensimmäistä kertaa Linnanmäellä vasta aikuisena omien lasteni kanssa.

Teatteri ja elokuvat olivat myös syntiä. Ei tullut kuuloonkaan, että olisin voinut mennä elokuviin. Tämä sääntö oli niin ehdoton, että kun kaikki Riihimäen lyseon oppilaat menivät koulun kustantamina katsomaan uskonnollista elokuvaa Kymmenen käskyä, niin minä en saanut mennä sitäkään katsomaan. Jouduin rehtorin luo selvittämään asiaa. En voinut kuitenkaan kertoa hänelle kieltäytymiseni todellista syytä. Selitin vain jotakin seuraavan päivän kokeista ja että halusin lukea niihin. No, kun en mennyt elokuviin, jouduin sen sijaan kävelemään kuuluisan Sipusaaren lenkin. Näin vasta aikuisena tuon erinomaisen elokuvan ja sen nähtyäni olin entistäkin ällistyneempi, miksi minä en saanut katsoa sitä nuorena.

Kaikki kilpaileminen oli myös syntiä. Riihimäen lyseossa järjestettiin eräässä vaiheessa kulttuurikilpailut. Minuakin pyydettiin mukaan. Eräällä välitunnilla tuli muutamaa vuotta minua vanhempi oppilas, sittemmin papiksi lukenut Ensio Klemi, kysymään minulta, osallistuisinko kulttuurikilpailujen laulusarjaan. Olin ollut koulun kuorossa mukana, joten he tiesivät, että voisin hyvinkin olla laulukilpailussa mukana. En voinut muuta kuin hämmentyneenä mutisten kieltäytyä, koska minulle oli opetettu, että uskovan ei tulisi osallistua mihinkään maallisiin kilpailuihin, koska siellä menestyminen voisi johtaa ylpeyden syntiin.

Sama koski myös urheilua. Olin osoittautunut luokan urheilutuntien jalkapallopeleissä varsinaiseksi maalitykiksi, joten kun koulun eri luokkien väliset jalkapallokilpailut alkoivat, minua pyydettiin ilman muuta mukaan luokkamme joukkueeseen. En voinut kuitenkaan osallistua niihinkään kisoihin jo mainituista syistä johtuen.

Sain – ihme ja kumma – sentään mennä katsomaan Riihimäen Pallonlyöjien (RPL) pelejä talomme viereen rakennetulle Piikinmäen pesäpallokentälle. En saanut kuitenkaan rahaa pääsylippuun, joten me pojat vain hiippailimme yleisön joukkoon ja juoksimme karkuun lipunmyyjiä. RPL pelasi suomensarjassa, mutta kuulin juttuja RPL:n maineikkaasta menneisyydestä, jolloin seura pelasi Mestaruussarjatasolla voittaen v. 1933 Suomen mestaruudenkin.

Siihen aikaan ei ollut vielä telkkaria, mutta ei meillä ollut radiotakaan sen synnillisen ohjelman vuoksi. Tosin yhden kerran vanhemmat lipesivät tästä jyrkkyydestä, kun kerran ennen joulua meille tuli radio kuukaudeksi. He halusivat ilmeisesti kuunnella jouluohjelmia ja joulumusiikkia. Muistan vieläkin, miten ihmeellistä ja merkillistä tuo radion ilmestyminen olohuoneeseen oli. Oli kuin jokin aivan uusi maailma olisi tullut esille.

Hyvin tyypillistä oli myös kaikenlainen ulkonäön ja pukeutumisen säätely ja valvonta. Minua, nuorta poikaa, se ei koskettanut, mutta opin jo pienestä pitäen, että korvakorut ovat syntiä, huulipuna on syntiä, naisilla lyhyt ja permanentattu tukka on syntiä, miehillä pitkä tukka ja parta on syntiä jne. Niinpä olin tosi ällistynyt, kun satuin kerran näkemään Kipinä-lehdessä kuvan Billy Grahamin vaimosta. En ollut uskoa silmiäni. Mitä ihmettä, maailmankuulun evankelistan vaimollahan oli ilmiselvästi korvikset korvissaan! Oloni oli hyvin ristiriitainen.

Kun melkein kaikki oli syntiä, niin raja kulki siinä, että sain sentään kerätä postimerkkejä. Mutta siinäkin kävi kerran niin, että liimaillessani postimerkkejä kansiooni isäni tuli luokseni ja sanoi: "Kuule, olisi paljon hyödyllisempää lukea Raamattua." No, minä kilttinä poikana laitoin postimerkkikansioni sivuun, otin Raamattuni esille ja aloin lukea sitä. Isäni huomasi sen ja tuli kohta kehumaan minua, että noin sitä pitää.

On selvää, että tällainen ahdas uskonelämän tulkinta ei säily koko elämän ajan, kun ikää tulee lisää ja alkaa saada vaikutteita muualtakin kuin oman kodin ja seurakunnan piiristä. Minulla tämä kyseenalaistaminen tapahtui aikuistuessani ja lähtiessäni pois kotoa opiskelemaan. Tänä päivänä ja jo kauan aikaa olen ollut sitä mieltä, että mitkään edellä mainitsemistani asioista eivät ole sinällään ja itsessään syntiä. Kaikkiin asioihin voi toki liittyä syntiä, kuten ulkonaisesta kaunistautumisesta voi tulla turhamaisuuden ja ylpeyden väline tai tiettyjen elokuvien katsominen voi johdattaa synnillisiin tekoihin. Oleellista on kuitenkin välttää leimaavaa ja mustavalkoista yleistystä. Myöhemmin tuli esille monia muitakin moraalikysymyksiä, jotka tulin ratkaisemaan eri tavalla kuin mitä minulle oli kotona tai seurakunnassa opetettu.

25.5.2020

Jouko Piho:

Sinulle joka olet erämaassa

Sinä olet ollut jo vuosia erämaassa ruumiin, sielun ja hengen puolesta.

Ruumiisi kärsii väsymyksestä ja monenlaisista kivuista ja sairauksista. Jo aamulla on uupunut olo, mutta päivä menee jotenkuten sinnitellessä.

Sielusi on pimeässä yössä. Mikään ei tunnu miltään. Ilo on kadonnut eikä onnellisuudesta ole tietoakaan, vain heikko muisto vuosien takaa. Vain synkeä masennus on seuranasi.

Henkesi etsii Jumalaa, rukoilee ja lukee Sanaa, mutta taivas on kuin vaskea: mitään vastausta ei tule. Nykyään et tahdo jaksaa rukoillakaan, mutta viimeisillä voimillasi yrität vielä edes huokailla Jumalan puoleen.

Epäusko tulee paikalle ja ilkkuu: ”Onkohan Jumalaa edes olemassa? Ja jos on, ei hän vastaa ainakaan sinulle.”

Ruumiin, sielun ja hengen kuivuus näännyttää sinua joka päivä lisää. Eikö tämä koskaan lopu? Mutta tunnelin päässä ei näy valoa. Kaikki on pimeää.

Kaiken keskellä sinä olet yksin. Ystävätkin ovat jättäneet sinut. Ei sinulla ole seurakuntaakaan, koska jouduit sopimattomana siitä ulos.

Sinä olet yksin kuivassa ja pimeässä erämaan yössä näkemättä mitään ulospääsytietä minnekään.

Sitten tulee seuraa. Saatana ilmestyy paikalle ja sanoo: ”Onhan tästä mahdollisuus päästä eroon. Miksi kärsisit enempää? Tapa itsesi, niin pääset tuskistasi.”

Jossain mielesi sopukoissa on kuitenkin vakaumus, että itsemurha ei ole oikein. Niinpä sinä päätät yhä uudestaan elää, vaikka ei jaksaisi.

Minulla on sinulle Herran sana. Kärsimyksesi loppu on lähellä. Kaikella on aikansa. Ole kärsivällinen kuin Job, niin saat vielä nähdä onnellisen loppukohtauksen elämäsi tragediassa.

Silloin näet, että erämaassa olosi ei ollutkaan turhaa ja mieletöntä, vaan kaikella olikin tarkoituksensa, kun sinua kasvatettiin lähemmäksi Jumalaa ja luottamaan häneen silloinkin, kun Jumala ei vastannut sinulle mitään.

Tulet myös huomaamaan, että erämaakausi oli hyvin tarpeellinen sinun kouluttamiseksi tulevia tehtäviäsi varten. Vaikeat ajat riisuivat sinut ylpeydestä ja omavoimaisuudesta. Nyt sinä luotat vain Herraan ja etsit vain Jumalan kunniaa.

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.
Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

02.07 | 08:05

Jotkut unet ja profetiat ovat totta ja jotkut eivät.Kerran unessa varoitettiin menemästä ratsastamaan, mutta en totellut varoitusta vaan menin ja putosin maahan

...
01.07 | 20:26

Tarkoitan näitä ns profetioita joukolle tarkoitettuja, sekä näitä unia jos uni tulee Jumalalta siihen tulee myös selitys.

...
01.07 | 06:46

Tämä alue on keisari Pihon esipiha. Näihin tauluihin on kirjattu hänen nimensä ainakin 1500 kertaa. "kenen leipää syöt, sen lauluja laulat"

...
30.06 | 17:43

Luettavaa raamatullisella ja herkällä tavallansa
hengellisesti Jumalan Pyhyydelle antaen kaiken
kunnian. osoitteissa www.raamattu.blogi.net ja
www.blogi.net

...
Tykkäät tästä sivusta