Ajankohtaista 17

17.11.2019

Jouko Pihon kirja-arvio:

Venäläinen ruletti

Sain juuri luetuksi kirjan, jonka jäljiltä on kyllä aika pökertynyt olo. Kyseessä on tutkivien toimittajien Michael Isikoffin ja David Cornin tänä vuonna julkaistu 430-sivuinen tieto- ja paljastuskirja ”Venäläinen ruletti”.

Donald Trumpin valinta Yhdysvaltojen 45. presidentiksi herätti maailmalla laajaa hämmennystä. Pian paljastui, että Venäjän tiedustelupalvelut olivat käyneet Putinin hyväksymänä massiivista informaatiosotaa Trumpin puolesta ja Hillary Clintonia vastaan monien kuukausien ajan.

Kyberhyökkäystä johdettiin trollitehtaista, jotka olivat suoltaneet valeuutisia, joiden tarkoitus oli lietsoa vastakkainasettelua amerikkalaisäänestäjien keskuudessa. Venäjälle jäljitetyt hakkerit olivat tunkeutuneet demokraattipuolueen tietoverkkoihin ja julkaisseet suuren määrän asiakirjoja ja sähköposteja Wikileaksin kautta. He olivat myös pyrkineet pääsemään käsiksi jopa äänestystietokantoihin.

Kirja alkaa vuoden 2013 marraskuussa Moskovasta, missä liikemies Donald Trump järjestää Miss Universum -kauneuskilpailuja ja odottaa innokkaasti ihailemansa Vladimir Putinin ilmestymistä tapahtumaan. Putin ei tule, mutta hänen luotettu miehensä ja tiedottajansa Dmitri Peskov soittaa.

Sen jälkeen kirjoittajat alkavat keriä auki Trumpin Venäjä-yhteyksien taustoja ja tapahtumia, jotka kulminoituvat Yhdysvaltain presidentinvaaleihin. Tärkein tietolähde on Britannian ulkomaantiedustelun MI6:n entinen Moskovan-agentti Christopher Steele, joka on selvitellyt pitkään Trumpin suhdetta Venäjään.

Trump on kiistänyt jatkuvasti Venäjä-yhteytensä samoin kuin Putinkin on väittänyt, että Venäjän valtiojohdolla ei ole mitään tekemistä USAn demokraattipuolueen tietoverkkojen hakkeroinnin kanssa. On myös käynyt ilmi, että Trump uskoo tässä asiassa enemmän Putinia kuin omia tiedusteluviranomaisiaan.

Steele sai myös tietää, että venäläisillä on hallussaan Trumpista kompromatia eli aineistoa Trumpin seksuaalisista hurjasteluista Moskovassa. Steele välitti tietonsa USAn turvallisuuselimille. Tämänkin tiedon Trump on kieltänyt jyrkästi.

USAn tiedustelutahot eli FBI, CIA ja NSA ovat kuitenkin yksimielisesti sitä mieltä, että on erittäin suuri varmuus siitä, että Venäjän presidentti Vladimir Putinin käskystä Yhdysvaltain v. 2016 presidentinvaaleihin kohdistettiin tietoinen ja laaja-alainen vaikutusoperaatio, jonka tavoitteena oli nakertaa yleistä luottamusta Yhdysvaltain demokraattisia prosesseja kohtaan, mustamaalata Hillary Clintonia, vaikeuttaa hänen menestystään vaaleissa ja auttaa siten Donald Trump voittoon.

Miksi Putin sitten toimi niin? Yhdysvaltain tiedustelutahojen yhteinen raportti vastaa: ”Syy Putinin määräämään kyberhyökkäykseen on mitä todennäköisimmin se, että Putin halusi saattaa Hillary Clintonin huonoon valoon ensinnäkin, koska hän uskoi tämän olevan vastuussa Venäjällä v. 2011 syntyneistä mielenosoituksista ja toiseksi, koska hän kantoi edelleen kaunaa Hillary Clintonille henkilökohtaisesti.”

Kirjan lopussa on mainittuna 12 sivua eri lähteitä, joihin kirjan tiedot perustuvat.

Vaikka kyseessä on aika hämmentävä kokemus, suosittelen kuitenkin ”Venäläisen ruletin” lukemista kaikille historiasta, politiikasta, tiedustelusta, hakkeroinnista, Venäjästä, Yhdysvalloista, Putinista ja Trumpista kiinnostuneille.

Lukeminen voi olla välillä melko hyytävää, koska kyseessä ei ole mielikuvituksellinen vakoiludekkari, vaan oikeasti tapahtuneita asioita, joiden puinti jatkuu yhä.

Lukeminen voi välillä olla myös hiukan puuduttavaa, koska asioita ja henkilöitä tulee esille niin valtavasti, että kärryillä pysyminen on joskus vaikeaa. Tästä huolimatta kirja kannattaa lukea keskittymällä pääasioihin.

12.11.2019

Jouko Pihon kirja-arvio:

Pysyvästi merkitty

Sain tänään luetuksi erikoisen jännärin, paitsi että tarina on totta. Kyseessä on 36-vuotiaan Edward Snowdenin 17.9.2019 kaikkialla maailmassa samanaikaisesti ilmestynyt 397-sivuinen kirja ”Pysyvästi merkitty” (alkuteos ”Permanent record”). Ei ole sattumaa, että julkaisupäivä on Yhdysvalloissa Constitution Day eli perustuslain juhlapäivä.

Modernin historian suurimman vakoiluskandaalin paljastanut mies kertoo kirjassaan uskomattoman tarinansa tietokonenörtistä huippuvakoojaksi ja lopulta maailman etsityimmäksi tietovuotajaksi. Tositarina mullistaa käsityksemme internetin vakoilusta ja yksityisyydestä.

Kesäkuussa 2013 Edward Snowden -niminen tuntematon nuori mies nousi otsikoihin kaikkialla, kun hän päätti paljastaa Hongkongissa toimittajille, että Yhdysvaltain hallitus oli rakentanut salaa järjestelmän, joka pystyi poimimaan ja tallentamaan joka ikisen puhelun, tekstiviestin ja sähköpostin missä tahansa maailmassa. Snowdenin paljastukset olivat puistattavan lähellä tieteiskirjallisuuden ennustuksia kaikkia ja kaikkea valvovasta kontrolliyhteiskunnasta, jossa mikään ei ole yksityistä.

Snowden aloittaa kirjansa esipuheen näin: ”Nimeni on Edward Joseph Snowden. Olin ennen hallituksen palveluksessa, mutta nykyisin teen töitä kansalle. Minulta meni melkein kolmekymmentä vuotta ymmärtää, että siinä on selvä ero, ja kun ymmärsin, jouduin töissä vaikeuksiin. Siksi yritän nyt suojella kansaa sellaisilta henkilöiltä kuin ennen olin: Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun (CIA) ja Kansallisen turvallisuusviraston (NSA) vakooja.”

Edward Snowden kuvaa kiinnostavasti valtavaa rakennemuutosta, joka tapahtui Yhdysvaltojen tiedustelukoneistossa WTC-iskujen jälkeen vuonna 2001, jolloin Yhdysvaltoja ja koko maailmaa järkyttäneet terrori-iskut johtivat siihen, että tiedustelun ymmärrettiin epäonnistuneen iskujen estämisessä, joten alalle onnistuttiin saamaan valtavasti lisää rahaa ja henkilöresursseja.

Tiedustelupalvelut ryhtyivät kuitenkin kiertämään henkilöstöbudjettien määrärahoja ulkoistamalla työvoimaa, mikä merkitsi monien sellaisten teknisten kykyjen palkkaamista, joita ei olisi koskaan pitänyt ottaa töihin. Snowden sanoo itsestäänkin: ”Minua ei olisi ikinä pitänyt päästää edes ovesta sisään.” Mutta koska vanhemmat ihmiset osasivat harvemmin uutta tietotekniikkaa, tiedustelupalvelut joutuivat rikkomaan omia sääntöjään ja rekrytoimaan melkein keitä tahansa, jos heillä oli vain ATK-taitoja.

Dramaattisessa omaelämäkerrassaan Snowden paljastaa, miten hän auttoi rakentamaan maailmanhistorian tehokkaimman vakoilujärjestelmän ja miksi hän päätyi oman uransa ja henkensä kaupalla paljastamaan sen. Terävän ironisesti hän kertoo uskomattoman urakehityksensä 1990-luvun kapinoivasta nettinörtistä CIA:n ja NSA:n kaltaisten salamyhkäisten laitosten huippuohjelmoijaksi ja järjestelmäinsinööriksi ja lopulta henkensä kaupalla pakenevaksi tietovuotajaksi ja kansalaisyhteiskunnan puolustajaksi, joka pakotti maailman ainoan supervallan polvilleen.

Toukokuuhun 2013 asti Snowden työskenteli erilaisten alihankkijoiden kautta (tärkeimpänä Dell) Yhdysvaltojen keskustiedustelupalvelu CIA:lle ja signaalitiedustelusta vastaavalle NSA:lle. Hän huomasi, että kaikki ei ole kuten pitäisi ja ratkaisua aikansa kypsyteltyään pakeni tietojensa kanssa maasta.

Snowdenin viimeisin tiedustelutyöpaikka sijaitsi Havaijilla, jossa hän toimi Sharepoint-ohjelman ylläpitäjänä, joten hän pääsi teknisen osaamisensa ansiosta käsiksi NSA:n verkkoon ja sai kerättyä ja kopioitua parin vuoden aikana suuren määrän dokumentteja, jotka olivat todisteita NSA:n tekemästä ennenkuulumattoman laajasta ja laittomasta verkkovakoilusta, joka kohdistui paitsi Yhdysvaltojen omiin kansalaisiin myös liittolaisiin, kuten Saksaan ja esimerkiksi liittokansleri Angela Merkeliin.

Nähtyään NSA:n toimivan vastoin lakia ja valvonnan ulkopuolella Snowden etsi käsiinsä USA:n perustuslain. Snowden huomasi, että "NSA:n valvontaohjelmat ja erityisesti sen kotimaata valvovat ohjelmat pitävät perustuslain neljättä lisäystä täydellisesti pilkkanaan". Neljäs lisäys puhuu kansalaisten yksityisyyden turvasta. Snowdenin sanoin ”NSA oli hakkeroinut perustuslain".

Ennen Havaijilta lähtöään Snowden otti yhteyttä toimittaja Glenn Greenwaldiin ja dokumentaristi Laura Poitrasiin, jotka tulivat Snowdonin pakopaikaksi valitsemaan Hongkongiin, jossa hän antoi heille mukanaan tuomansa salaiset aineistot, jotka The Guardian ja The Washington Post –lehdet julkaisivat kesäkuussa 2013.

Kun uutisointi oli alkanut, Snowden tiesi olevansa syytetty ja jahdattu mies, mutta toisaalta julkisuus antoi myös suojaa. Mikä tahansa USA:n reagointi olisikin, se ei voisi tapahtua salassa.

Näin kävikin. Tietovuoto aiheutti suuren poliittisen skandaalin ja 21.6.2013 Yhdysvaltain viranomaiset nostivat Snowdenia vastaan syytteet vakoilusta ja pyysivät Hongkongin viranomaisia luovuttamaan Snowdenin Yhdysvaltoihin. Hongkongin viranomaiset eivät kuitenkaan suostuneet pyyntöön ja 23.6.2013 Snowden lensi Moskovaan.

Snowdenin oli tarkoitus matkata Hongkongista Moskovan ja Kuuban kautta Ecuadoriin, mutta Yhdysvallat mitätöi hänen passinsa ennen laskeutumista Moskovaan. Snowden juuttui turvapaikan saatuaan Venäjälle, koska yksikään lentoyhtiö ei suostunut ottamaan passitonta miestä koneeseen.

Moskovaan päästyään Snowden anoi turvapaikkaa Ecuadorilta. Ecuador ilmoitti kuitenkin, että turvapaikka-anomus otetaan käsittelyyn vasta kun Snowden saapuu maahan tai johonkin sen suurlähetystöön.

Snowden haki turvapaikkaa ainakin 21 maasta mukaan lukien Suomesta. Lopulta Snowden sai jäädä Venäjälle. Snowden on asunut jo kuusi vuotta maanpakolaisena Moskovassa. Tilannetta helpotti se, että hänen tyttöystävänsä Lindsay muutti kolme vuotta sitten hänen luokseen ja kaksi vuotta sitten he menivät naimisiin.

Edward Snowden ja hänen toimintansa ovat jakaneet mielipiteitä siitä lähtien, kun mies kesäkuussa 2013 astui julkisuuteen. Jotkut syyttävät Snowdenia Venäjän kätyriksi, mutta samalla häntä ylistetään kansalaisrohkeudesta ja yksityisyyden esitaistelijana toimimisesta.

En itse usko, että Snowden on luovuttanut mitään tietoja Venäjälle. Se riittää, mitä hän on julkistanut koko maailmalle. Snowden on mielestäni toiminut omantuntonsa mukaisesti ja on sen takia sananvapauden ja yksityisyyden suojan ritari, jonka pitäisi saada palkintoja eikä syytteitä USAn hallitukselta. Snowden toimi äärimmäisen rohkeasti omasta urastaan välittämättä. Minä en voi muuta kuin kunnioittaa hänen moraalista ratkaisuaan.

Snowden on todistanut, että Yhdysvaltain valtiovalta harjoittaa maailmanlaajuista joukkovalvontaa ja valehtelee väittäessään, että se ei sellaista tee. Snowden sanookin, että tiedusteluyhteisö katsoo olevansa lain yläpuolella. Lain ulkopuolella oleminen onkin helppoa, koska voi tehdä mitä tahansa laitonta ja sanoa sitten sen jälkeen, että ei voi puhua asiasta mitään, koska kyseessä on kansallinen turvallisuus. Sanaparista ”kansallinen turvallisuus” on tullut oiva tekosyymantra hallitukselle ja tiedusteluviranomaisille peitellä mitä tahansa rikoksiaan.

Snowdenin paljastukset ärsyttivät tietysti suunnattomasti USAn hallitusta, mutta toisaalta ne saivat aikaan myös paljon hyvää eli kansallista keskustelua Yhdysvalloissa ja myös ympäri maailmaa. Myös USAn kongressi havahtui ja NSA:n väärinkäytöksistä aloitettiin useita tutkimuksia.

”Sananvapaus ja yksityisyydensuoja ovat polttavampia kysymyksiä kuin ehkä koskaan modernin historiamme aikana. Nämä molemmat kysymykset kiteytyvät Edward Snowdenin hämmästyttävään tarinaan. Tämän kirjan julkaiseminen on meille suomalaisena kirjankustantajana aivan erityisen tärkeä hanke”, sanoo kustantaja Henrikki Timgren. Olen samaa mieltä ja kiitänkin tässä WSOY:ta tämän merkittävän teoksen kustantamisesta.

Maailmanlaajuinen valvontajärjestelmä on siis jo olemassa. Kaikkia vakoillaan. Tämä tuo mieleeni myös apokalyptisen kauhukuvan, kun tuleva paha maailmandiktaattori eli Raamatun Antikristus saa käyttöönsä tämän koko ihmiskuntaa kontrolloivan isovelisysteemin. Silloin Antikristuksen on helppoa löytää kaikki toisinajattelijat ja hänen politiikkansa vastustajat, ennen muuta uskovat kristityt, joiden vaino ja teloitukset tulevat olemaan julmia ja laajoja. Mutta näin käy, jotta marttyyrien luku tulee täyteen, kuten Raamattu ilmoittaa.

Suosittelen Edward Snowdenin huikeaa, mutta tosiasioihin perustuvaa kirjaa kaikille historiasta, politiikasta, Yhdysvalloista, tietoliikenteestä, vakoilusta, CIA:sta, NSA:sta, moraalista, yksityisyydestä ja Edward Snowdenista kiinnostuneille.

10.11.2019

Jouko Pihon kirja-arvio:

Stalin – diktaattorin uusi elämäkerta

En ensin aikonut lukea uusinta tämän vuoden syyskuussa julkaistua Stalinista kertovaa kirjaa, koska olin jo lukenut Edvard Radzinskin v. 1996 ilmestyneen Stalinin elämäkerran.

Onneksi tartuin kuitenkin historioitsija Oleg V. Hlevnjukin kirjaan ”Stalin- diktaattorin uusi elämäkerta”, koska sain sen kautta paljon uutta tietoa, mikä perustuu siihen, että kirjailijalla on ollut mahdollisuus käyttää uusia arkistolähteitä.

Tämä Otavan kustantama 480-sivuinen teos on muutenkin varsin vaikuttavaa ja mielenkiintoista luettavaa.

Myös rakenne on erikoinen, koska Hlevnjuk laittaa muutoin ajallisesti etenevän elämäkerran väliin kiinnostavia ja dramaattisia pätkiä diktaattorin viimeisistä päivistä datsallaan, kun lähipiiri Hrushtshovin, Berijan, Molotovin, Malenkovin, Bulganinin ja Mikojanin johdolla odotti jännittyneenä tietoa Stalinin kuolemasta hänen saatuaan aivoverenvuodon maaliskuun alussa 1953.

Aluksi Oleg Hlevnjukia ei kiinnostanut kirjoittaa elämäkertaa neuvostodiktaattori Josif Stalinista, mutta kustantaja Yale University Press kuitenkin halusi sellaisen juuri häneltä, koska Hlevnjuk oli tutkinut vuosia Stalinin aikaa ja järjestelmää ja saavuttanut työllään kansainvälistä arvostusta. Hlevnjuk kieltäytyi, koska epäili työmäärää valtavaksi. Kustantaja kysyi uudelleen. Hlevnjuk kieltäytyi. Kustantaja kysyi uudelleen. Lopulta Hlevnjuk taipui – ja ymmärsi nopeasti olleensa oikeassa. Kirjan valmistuminen vei nimittäin viisi vuotta.

Josif Stalin käytti ylintä valtaa Neuvostoliitossa vuosina 1926–1953. Hän vangitutti ja teloitutti omia kansalaisia, myös kommunisteja ja lähimpiä työtovereitaan. Uhrien määrä nousi vähintään miljooniin, jopa kymmeniin miljooniin. Hlevnjukin arvion mukaan Stalinin 29 vuoden valtakaudella pidätettiin keskimäärin miljoona ihmistä vuodessa. Heistä osa ammuttiin, osa kuoli leireillä. Ihmisiä kuoli myös muun muassa keinotekoisessa nälänhädässä.

Varsinkin vuosina 1937-1938 olleen suuren terrorin aikana, jolloin 1½ vuodessa teloitettiin 700 000 ihmistä, Stalin vainoharhaisuus ja vihollisten näkeminen kaikkialla saavutti huippunsa. Silloin myös monet eri kansallisuuksiin kuuluvat ihmiset, myös suomalaiset, joutuivat vangituiksi ja teloitetuiksi, koska heitä epäiltiin vakoojiksi.

Joidenkin selitysten mukaan Stalin ei tiennyt vainoista. Toisten mukaan ne olivat oikeutettuja ”kansanvihollisten kitkemiseksi”. Kolmansien mukaan Stalinin toimet nyt vain olivat välttämättömiä maan kehittämiseksi.

Hlevnjuk puhkoo tutkimuksellaan näitä teorioita yksi kerrallaan. Yksi asia on täysin selvä: Stalin tiesi vainoista, antoi määräyksiä pidätyksistä ja seurasi vangittujen kohtaloita hyvin tarkasti.

Hlevnjukin teksti herättää luottamusta, koska hän on nähnyt paljon vaivaa alkuperäisten lähteiden etsimiseen. Ja jos ei dokumenttia ole, hän ei lähde spekuloimaan. Hyvä esimerkki tästä on v. 1934 tapahtunut Sergei Kirovin murha, josta Hlevnjuk toteaa, että Stalinin osuudesta murhaan ei ole todisteita. Hlevnjuk sanookin: ”En minä puolusta ketään tai syytä ketään. Olen historioitsija. Työskentelen lähdeaineiston parissa.”

Stalinista ei tullut diktaattoria vahingossa. Jo aikaisessa vaiheessa hän voitti puolueen sisäisen taistelun ottamalla salaisen poliisin haltuunsa. Sen jälkeen hänen tietään oli vaikea pysäyttää.

Vaikka itse Lenin varoitti vähän ennen kuolemaansa tammikuussa 1924 puoluetta Stalinin julmuudesta ja äkkijyrkkyydestä, niin Stalinin onnistui kuitenkin päästä johtoon ja lopulta yksinvaltiaaksi älykkyytensä ja manipulatiivisen viekkautensa ansiosta. Vähitellen Stalin raivasi tieltään useimmat vanhat kommunistitoverit tekaistujen syytösten ja näytösoikeudenkäyntien jälkeisissä teloituksissa. Kyvykkäin kilpailija Trostki joutui lähtemään maanpakoon, mutta Stalinin pitkä käsi ulottui ulkomaillekin ja v. 1940 Trostki kuoli sisäpiiriin soluttautuneen agentin murhaamana.

Stalin oli selvästi huolissaan tulevasta sodasta. Hän seurasi erityisesti vuonna 1936 alkanutta Espanjan sisällissotaa, jossa termi viides kolonna lanseerattiin. Stalin varautui sotaan tappamalla mahdollisia sisäisiä vihollisia.

Julma ja usein täysin mielivaltainen vaino kuitenkin myös heikensi maata sodan alla. Kyvykkäitä upseereita teloitettiin, työikäisiä miehiä vangittiin ja tapettiin ja ulkomaalaisia tukijoita menetettiin.

Kun Saksa sitten kesäkuussa 1941 hyökkäsi, Stalin käski aluksi olla tekemättä vastarintaa, koska hän ei uskonut Hitlerin haluvan sotaa, vaan kyseessä täytyi olla kenraalien provokaatio. Kun asioiden oikea tila vihdoin valkeni, Stalin pelkäsi hetken aikaa koko maan sortuvan. Stalin oli itsekin täysin poissa tolaltaan.
Alun katastrofien ja saksalaisten 18 kuukauden huikeiden menestysten jälkeen sotaonni kääntyi v. 1942 lopulla. Myös sotaa johtava Stalin otti opiksi virheistä ja hänestä kehittyi monia upseereitakin parempi sotastrategian tuntija.

Hädän hetkellä entinen pappisseminaarilainen, mutta sittemmin kommunistiksi kääntynyt Stalin muutti suhtautumistaan uskontoon, kun hän ilmoitti v. 1943 laajoista uudistuksista, joiden mukaan suljettuja kirkkoja sai avata ja pidätettyjä pappeja vapautettiin vankilasta. Stalin tarvitsi kaiken mahdollisen tuen sotaponnistuksissaan.

Lopulta Neuvostoliitto selvisi sodasta voittajana yhdessä läntisten liittolaisten kanssa. Voittoa auttoi huomattavasti Lend Lease- apu, jonka puitteissa venäläiset saivat huomattavan paljon sotamateriaalia ja muuta avustusta amerikkalaisilta.
Neuvostoliitto valtasi sodan seurauksena laajoja alueita ja rakensi kommunististen satelliittivaltioiden ketjun Itä-Eurooppaan turvapuskurikseen.

Sodan jälkeen maailmassa oli vain yksi supervalta sen jälkeen kun Yhdysvalloista oli tullut ydinasevaltio v. 1945. Mutta kun Neuvostoliitto sai valmiiksi oman atomipomminsa v. 1949, maailmassa oli kaksi supervaltaa, joiden välillä alkoi vuosikymmeniä jatkunut kylmä sota.

Sisäisesti maa oli kuitenkin Stalinin loppuvuodet kriisissä. Esim. vuosina 1946-1947 Neuvostoliitossa koettiin jälleen laajamittaista nälänhätää.

Neuvostojohto aloittikin heti Stalinin kuoltua 5.3.1953 laajat uudistukset, joilla yritettiin saada asioita järjestykseen sekä teollisuudessa että maataloudessa. Muutosta tarvittiin kipeästi, koska Stalinin aikainen pakkokollektivisointi oli kurjistanut maaseudun ihmisten elämää todella paljon aiheuttamalla mittavan nälänhädän 1930-luvun alussa, pahiten Ukrainassa. Nyt viljelijöiden elämää helpotettiin ja monista rahaa vievistä teollistamishankkeista luovuttiin. Myös poliittisia vankeja vapautettiin paljon. Maa pysyi kuitenkin edelleen diktatuurina, mutta kaikkein synkin aika päättyi.

Kirjan viimeisellä sivulla Hlevnjuk pohtii tämän hetken Venäjällä olevaa Stalinin ihannointia ja kysyy: ”Kuinka suuri on vaara, että sekoitus historiallista tietämättömyyttä, katkeruutta ja sosiaalista tyytymättömyyttä luovat hedelmällisen maaperän, johon stalinilaismyönteiset valheet ja vääristelyt juurtuvat? Voisiko todella olla niin, että 2000-luvun Venäjä on vaarassa toistaa 1900-luvun virheet?”

Oma vastaukseni Hlevnjukin kysymyksiin on, että hänen mainitsemansa vaara on suuri ja siitä on jo nähtävissä useita piirteitä Putinin hallinnossa. Putin ei vielä ole Stalin, mutta hänen seuraajansa saattaa olla.

Kirjassa on myös 16 sivua valokuvia.

Suosittelen Oleg Hlevnjukin Stalin-kirjaa kaikille historiasta, Venäjästä, Neuvostoliitosta, kommunismista ja Stalinista kiinnostuneille.

Jouko Piho laulamassa ja soittamassa sanoittamaansa ja säveltämäänsä euroviisujen kilpailukappaletta 8.11.2019 äänitysstudiossa.

8.11.2019

Jouko Piho:

Euroviisuäänitys on tehty

Olin tänään äänitysstudiossa, jossa Suomen euroviisukarsintaan osallistuva kappaleeni äänitettiin ja koko homma myös videoitiin.

Laitoin lopulta kilpailuun yhden sävelen, mutta kaksi eri sanoitusta, joista toinen sopii naisen ja toinen miehen laulettavaksi.

Jatkoon valitut kilpailijat saavat tietää valituksi tulemisestaan 29.11.2019 mennessä. Koska minä olen juuri sinä päivänä lähdössä Israeliin kolmeksi kuukaudeksi, laitoin viisukarsinnan järjestäjille pyynnön, että minä saisin tietää mahdollisesta jatkoon pääsystäni viimeistään 28.11.2019, koska silloin ehtisin vielä perua Israelin matkani ja saisin puolet jo maksetuista lentolipun rahoista takaisin.

Kuva: Jouko Piho laulamassa ja soittamassa euroviisukarsintakappalettaan äänitysstudiossa 8.11.2019.

8.11.2019

Jouko Piho:

Nettisivuni näkyvät jälleen

Nettisivuni näkyvät jälleen. Sain eilen illalla ilmoituksen, että sivut olivat poissa tiistaista lähtien sen takia, että sivujen maksuliikenteessä oli tapahtunut sekaannus. Asia on nyt kunnossa. Tärkeintä on se, että kyseessä ei ollut hakkerointi tai jokin sensurointi.

1.11.2019

Jouko Piho:

Ei Euroopan unioni eikä Pohjolan unioni vaan Suomen unioni

En kannata Euroopan unionia enkä Pohjolan unionia, mutta näen Suomen tulevaisuuden Suur-Suomen ympärille muodostuvassa Suomen unionissa, johon kuuluvat Suur-Suomen lisäksi Viro ja Inkerinmaa, jotka ovat valtioliitossa Suur-Suomen kanssa.

Suur-Suomeen kuuluvat nykyinen Suomi, Petsamo, Salla-Kuusamo, Karjalan kannas, Laatokan Karjala, Suomenlahden saaret Isosaari, Lavansaari, Tytärsaari ja Seiskari sekä Itä-Karjalasta Vienan ja Aunuksen Karjala ja pohjoisesta Kuolan niemimaa.

Suomen unioni tulee olemaan hyvin vahva tekijä Pohjolassa, Euroopassa ja koko maailmassa, paljon voimakkaampi kuin silloin heikentynyt ja pienentynyt Venäjä.

Suomen unioni tulee olemaan Uuden maailmanjärjestyksen mukaisen globalistisen Maailman unionin merkittävin vastustaja, joka kieltäytyy vaaditusta yleismaailmallisesta merkistä ja tulevan diktaattorin palvonnasta.

Sen sijaan Suomen unionilla tulee olemaan kiinteää yhteistyötä ja avunantoa Israelin kanssa, joka joutuu tulevan tyrannin vihan kohteeksi alkuajan ystävyyden ajan jälkeen.

Diktaattori on Jumalaa vastustava Antikristus, jonka pahan imperiumin kanssa Suomella ei pidä olla mitään tekemistä. Vaikka silloin koko maailma kumartaa Petoa, Suomen ei pidä taipua, vaan pikemminkin varoittaa muitakin menemästä Saatanan kätyrin kelkkaan, koska se kyyti vie suoraan helvettiin.

1.11.2019

Jouko Pihon kirja-arvio:

Wahlroo$ - Epävirallinen elämäkerta

Kiinnostuin Björn Wahlroosista (s. 1952) ja hänen ajatuksistaan 23.10.2019 Helsingin Sanomissa olleen haastattelun takia.

Päätin lukea Wahlroosin kirjoittamat kolme kirjaa. Aloitin kuitenkin ensin Wahlroosista tehdystä epävirallisesta elämäkerrasta ”Wahlroo$”, joka ilmestyi jo v. 2013. Sain luetuksi tämän 432-sivuisen kieltämättä mielenkiintoisen kirjan eilen.

Ilman Wahlroosin mukanaoloa tehdyn teoksen kirjoitti toimittaja Tuomo Pietiläinen yhdessä 25 Tampereen yliopiston journalismin opiskelijan kanssa. Kirja perustuu yli kahteensataan haastatteluun ja kymmeniin arkistolähteisiin.

Harvinaislaatuinen tutkivan journalismin hanke kesti puoli vuotta, jona aikana Wahlroosia ei tavattu kertaakaan, koska hän kieltäytyi kohteliaasti haastattelusta ja epäili kirjanteon motiiveita, muttei yrittänyt vaikeuttaa työtä.

Sen sijaan jotkut Suomen talouselämän johtajat pitivät Wahlroosista tehtävää kirjaa sopimattomana. Myös Björnin sisar Ann Wahlroos-Jaakkola vetosi, että tekijät luopuisivat hankkeesta. Myöhemmin hän toisin toivotti onnea projektille.

Björn ”Nalle” Wahlroos on vuosina 1969-1992 kauppa-ja teollisuusministeriön kansliapäällikkönä olleen Bror Wahlroosin poika. Bror Wahlroos tunnettiin aikanaan melkoisen itsevaltiaana ja alkoholia joka päivä nauttivana originellina vaikuttajana, joka sai kuitenkin yleensä asioihin kuin asioihin vauhtia ja hommat tehdyksi. Vuonna 1978 ”Buntta” Wahlroos lopulta sairastui ja jätti sen jälkeen alkoholin kokonaan pois.

Öykkäri-isän lapsena kiltti ja hiljainen poika muuttui murrosiässä kapinoivaksi boheemiksi, äänekkääksi älyköksi ja jälki-istuntoja kerääväksi itsevarmaksi häiriköksi, joka sanoi suoraan opettajille, mitä hän ajatteli heistä. Rehtori kutsuikin teini-Wahlroosin jatkuvaa pulinaa suuripuliksi. Koulukaverit epäilevät yhdeksi syyksi turhautumista, koska opetustahti oli älykkäälle ja tiedonjanoiselle pojalle liian hidasta.

Paitsi koulussa hankausta alkoi tulla myös isän kanssa. Yhteenotot yhtä terävän, vallanhaluisen ja samalla tavalla aina oikeassa olevan isä-Brorin kanssa olivat kovia ja johtivat usein kotoa karkailuun. Mutta kaikesta huolimatta isä maksoi aina poikansa pelivelat, kun Björn oli opiskeluaikanaan pahasti uhkapelikoukussa.

Kaikki tietävät yleensä sen, että nuoruudessaan Björn hurahti viiden vuoden ajaksi vuosina 1968-1973 äärikommunismiin eli Neuvostoliittoa mielistelevään taistolaisuuteen. Näkyvä marxismi-leninismin fanittaminen jo lukiossa ei silti johtunut pelkästään halusta ärsyttää isää, vaan Björn uskoi aidosti aatteeseen, jota hän kannatti vielä aloitettuaan opiskelut ruotsinkielisessä kauppakorkeakoulussa ”Hankenissa”.

Niinpä monille olikin suuri yllätys, kun Wahlroos muutti syksyllä 1973 pukeutumisensa herraskaiseksi ja ilmoitti luopuneensa kommunismista.

Niihin aikoihin Wahlroos ei selitellyt mielenmuutoksensa syitä. Mutta v. 1987 Björn sanoo Helsingin Sanomien haastattelussa näin: ”Marxin teoriassa on aukkoja. Eihän voinut pitää paikkaansa, että hyödykkeen arvo syntyy työstä, joka sen tuottamiseen uhrataan. Arvo määräytyy markkinoilla.”

Ajattelutavan muutoksen taustalla on se, että Björn Wahlroos oli opiskellut kesällä 1973 neuvostotaloutta, mistä hän sitten keskusteli iltaisin ystävänsä Tom Berglundin kanssa. Molemmat olivat sitä mieltä, että Marx ei pysty selittämään kunnolla kansantalouden toimintaa. Wahlroosin kommunistiselta maailmankatsomukselta putosi pohja.

Lisäsyynä on ilmeisesti ollut Björnin havahtuminen realismiin, että taistolaisuudella ei voisi lyödä rahoiksi eikä äärikommunismi kelpaisi herrahissiksi. Björn oli yksi ensimmäisistä eroajista, mutta suurin osa muistakin taistolaisista jätti kommunismin ennemmin tai myöhemmin.

Kiihkeästä vasemmistoaatteen kannattajasta tulikin sitten vuosien mittaan Suomen ykköskapitalisti ja arvostettu pankkimies, joka jakaa rahaa säätiöiden kautta hyväntekeväisyyteen ja on kunnostanut Joensuun aateliskartanonsa Halikossa menneen ajan loistoon.

Björnin aatteellinen muutos kesti useita vuosia. Kun Wahlroos sai v. 1980 vierailijaprofessuurin Brownin yliopistosta Yhdysvalloissa, hän omaksui lopullisesti monetaristisen talousajattelun. Erityisesti Milton Friedmanin ja Ayn Randin ajatukset tekivät häneen suuren vaikutuksen.

Rikastuminen alkoi, kun Hankenissa ensin opettanut ja v. 1979 kauppatieteiden tohtoriksi väitellyt Wahlström siirtyi pankkimaailmaan kasinotalousvuosina 1980-luvun lopulla. Varsinainen henkilökohtainen onnenpotku oli oman investointipankki Mandatumin käynnistäminen 1992. Wahlroos sijoitti Mandatumiin omia rahojaan 250 000 euroa. Nyttemmin alkupotin arvo on enemmän kuin tuhatkertaistunut, mikä on äkkirikastumisen Suomen ennätys.

Kun valtion finanssikonserni Sampo-Leonia osti Mandatumin 2001, Wahlroos nousi jättiäveriäiden joukkoon. Runsaan puolen miljardin euron omaisuudellaan Wahlroos onkin kymmenen varakkaimman suomalaisen joukossa.

Yksi Björn Wahlroosin mieliharrastuksista on metsästys sekä Suomessa että Ruotsissa, jossa hän on mukana kuningas Kaarle XVI:n metsästysseurueessa.

Toinen tärkeä asia on partiolaisuus. Wahlroos pitää edelleen yhteyttä partiolaisaikansa kavereihin, joista monet ovat nykyään talouselämän huipulla.

Hänen kabinetissaan lounastavat ne, joilla on taloudellista ja poliittista valtaa tai kiinnostavaa tietoa. Wahlroos on inspiroiva keskustelija ja tunnettu siitä, että hän kerää ympärilleen terävimmät yksilöt ja sivuuttaa typerykset ja ne, joista ei ole hänelle mitään hyötyä.

Tällainen suhtautuminen on tuonut Björnille vankan ja laajan ystäväverkon, mutta toisaalta myös vastustajia on paljon.

Vastustajia on lisännyt sekin, että Wahlroos komensi aikoinaan alaisiaan usein armeijamaisesti huutamalla ja potku-uhkailulla, varsinkin jos joku rohkeni arvostella hänen toimintaansa.
Moni Sammon työntekijä uupuikin vuosien varrella näihin purkauksiin. Wahlroosin aiheuttamalle burnoutille olikin yhtiössä oma terminsä ”björnout”.

Kannattajia ja arvostusta on taas tuonut se, että Björn Wahlroos ei monesta talouselämän päättäjästä poiketen suhmuroinut kulisseissa. Wahlroos ei sietänyt liiketoimissa moraalin venyttämistä, ei sisäpiirikauppoja tai epärehellisiä koplauksia. Ja verot piti aina maksaa Suomessa täysimääräisesti.

Wahlroos on myös henkilökohtaisessa elämässään hyvin kurinalainen. Kun muut jäävät kokousten jälkeen iltamyöhään juomaan viskiä, Wahlroos ei jatka enää klo 23 jälkeen, koska sen jälkeen tulee vain humalaisia örveltäjiä, vaan lähtee kotiin tai matkoilla ollessaan huoneeseensa kirjaa lukemaan. Wahlroos antaakin suuren arvon perhe-elämälle ja kirjoille, joita hän on lukenut valtavan määrän, mikä on johtanut huomattavaan ja laaja-alaiseen yleissivistykseen, mistä on ollut paljon hyötyä erilaisten ihmisten kanssa seurustelemisessa.

Björn Wahlroosissa on siis niin hyviä kuin huonojakin ominaisuuksia, kuten meissä kaikissa.

Nykyään Björn Wahlroos on Sammon ja UPM-Kymmenen hallitusten puheenjohtaja sekä mukana erilaisissa yhdistyksissä ja aktiviteeteissa edelleenkin. Wahlroosin räväköitä ja usein valtavirrasta poikkeavia mielipiteitä sekä ihastellaan että kauhistellaan. Wahlroos ei siitä välitä. Hän on aina sanonut sanottavansa suoraan ja rohkeasti välittämättä poliittisesta korrektiudesta tuon taivaallista.

Kirjassa on myös jonkin verran kiintoisia valokuvia.

Suosittelen sujuvasti kirjoitettua ja lukemaan houkuttelevaa ”Wahlroo$”-kirjaa kaikille historiasta, taloudesta, rahamaailmasta ja Wahlroosista kiinnostuneille.

27.10.2019

Jouko Pihon kirja-arvio:

Sylvi Kekkosen elämäkerta

En ensin aikonut lukea Sylvi Kekkosen elämäkertaa, mutta onneksi luin kuitenkin, koska kirja olikin varsin mielenkiintoinen ja uutta tietoa antava.

Kyseessä on Anne Mattsonin 350-sivuinen kirja ”Sylvi Kekkosen elämäkerta”, joka on tarkistettu ja kuvitukseltaan uudistettu painos vuonna 2000 ilmestyneestä teoksesta.

Sylvi Kekkonen (1900-1974) on suomalaisten mielikuvissa usein sulautunut osaksi pitkäaikaisimman valtionpäämiehemme Urho Kekkosen persoonaa. Henkilönä hän on jäänyt monille mysteeriksi. Hän ei helposti päästänyt ihmisiä lähelleen, vaan piti lujasti kiinni omasta tilastaan ja tarkkaili maailmaa terävästi mutta taustalla.

Sylvi Kekkosen elämäkerta murtautuu presidentin puolisosta muodostetun julkisuuskuvan läpi ja kuvaa tätä voimakastahtoista naista raikkaasti ja elävästi. Laajan dokumentaarisen aineiston, kuvien, yksityisten kirjeiden, päiväkirjojen ja omaelämäkerrallisten teostensa kautta Sylvi Kekkonen saa äänen itse.

Sylvin ääntä kannattaa kyllä kuunnella, sillä myös presidentti Kekkonen kuunteli tarkkaan vaimoaan ja otti usein hänen mielipiteensä huomioon. Sylvi myös laimensi miehensä terävää sanontaa useissa puheissa ja Urho hyväksyi sensuurin.

Tuleva aviopari tapasi toisensa sen jälkeen kun Sylvi sai paikan kanslistina Etsivässä keskuspoliisissa. Siellä hän tapasi opiskelijapoliitikon, lainopin ylioppilaan Urho Kekkosen, jonka kanssa hän meni naimisiin v. 1926. Kaksi vuotta tämän jälkeen syntyivät kaksospojat Matti ja Taneli, eikä Sylvi Kekkonen enää sen jälkeen mennyt ansiotyöhön.

Sylvi Kekkonen oli hyvin monitahoinen ihminen ja osittain ristiriitainen. Hän oli yhtä aikaa konservatiivi ja radikaali sekä ujo että toisaalta rohkea ja voimakastahtoinen tuomaan näkemyksensä esiin. Sylvi Kekkosen ristiriitaisuus näkyy siinäkin, että vaikka hän oli pidättyväinen, hän saattoi sanoa hyvin ilkeästi ja loukkaavasti toisista ihmisistä. Toisaalta monet muistavat Sylvin hyvin rakkaudellisena ja toisia ajattelevana epäitsekkäänä ihmisenä.

Sylvi Kekkosen silmiinpistävin ominaisuus oli vaatimattomuus, joka ilmeni hänessä monin tavoin vielä silloinkin kun hän oli maan äiti. Hän saattoi esim. kieltäytyä virka-autosta ja kulki mieluummin paikasta toiseen bussilla. Tai sitten hän ajoi omaa autoa, koska oli hankkinut ajokortin, mitä muuten presidentti Kekkosella ei koskaan ollut.

Toinen Sylvi Kekkosen luonteenpiirre oli suvaitsevaisuus, jonka hän oli omaksunut suuresti ihailemaltaan isältään Edvard Uinolta, joka korosti jokaisen ihmisen ihmisarvoa.

Sylvi Kekkonen katsoi, että hänen elämäntehtävänsä on olla miehensä tukena niin kotona kuin julkisuudessa ulkomaita myöten. Kaiken kaikkiaan Sylvi oli mukana 14 virallisella valtiovierailulla.

Kaikkein miellyttävin oli v. 1962 tehty Ranskan-vierailu. Kekkonen ja de Gaulle tulivat hyvin toimeen ja Ranskan lehdet käyttivät Suomesta sanontoja ”urhea kansa” ja ”sankarillinen kansakunta”.

Myös vuoden 1961 Yhdysvaltain vierailu oli onnistunut. Kekkonen ja Kennedy pitivät toisistaan. Jacqueline Kennedy teki vaikutuksen Sylviin, ei niinkään kauneudellaan vaan sivistyneisyydellään.

Kaikista velvollisuuksista huolimatta Sylvi Kekkosella oli myös omaa elämää, ennen muuta viiden kirjan kirjailijana, mutta myös kirjallisuussalonkien emäntänä sekä näyttelyiden ja yhteiskunnallisten tapahtumien suojelijana. Sylvi Kekkosen julkista esiintymistä vaikeutti vaikea nivelreuma, johon Sylvi suhtautui kuitenkin hyvin sisukkaasti eikä halunnut puhua asiasta. Sairaudestaan huolimatta Sylvi Kekkonen halusi hoitaa tasavallan ensimmäisen naisen velvollisuutensa kunnialla.

Presidentin rouvana Sylvi Kekkonen alkoi pitää linnassa myös naistenkutsuja, koska hän halusi tavata nuoria aktiivisia naisia ja keskustella heidän kanssaan ajankohtaisista asioista.

Sylvi oli erittäin vapaamielinen ja ennakkoluuloton ihminen, joka innostui kaikesta uudesta. Urho Kekkonen oli samanlainen radikaali. Kirjallisuussalonki oli Sylville mahdollisuus tavata erityisesti nuoria kirjailijoita, joiden kautta hän saattoi tutustua uusiin ajatuksiin, varsinkin ajassa liikkuviin vasemmistolaisiin virtauksiin.

Sylvi Kekkosen kirjat saivat jakautuneen vastaanoton. Runoilija ja kriitikko Tuomas Anhavan mielestä Sylvi Kekkosen kirjojen teksti on alkeellista. Monet sen ajan modernistit olivat samaa mieltä.

Sylvin kirjoitustyyli ei todellakaan ollut 1950-luvun uusien muotien mukaista. Sylvin aitoa, korutonta ja lämpimän rehellistä perinteistä kerrontaa monet kuitenkin arvostivat, kuten kirjailija Marja-Liisa Vartio (myöhemmin Paavo Haavikon puoliso) ja ennen muuta Urho Kekkonen, joka piti aidosti vaimonsa kirjoista ja kehui niitä.

Sylvi Kekkonen ei voinut kuitenkaan kehittää kirjallista kutsumustaan sen pitemmälle, koska häntä varjosti aina se tosiasia, että hän on presidentin puoliso. Niinkin kävi, että Suomen Kirjailijaliitto pyysi, että Sylvi Kekkonen ei osallistuisi Kirjailijaliiton kokouksiin, vaikka hän oli jäsen, koska muut kirjailijat kuulemma vaivautuisivat hänen läsnäolostaan eivätkä pystyisi puhumaan vapaasti.

Omaa elämää oli myös suhde sukulaisiin, joista Sylvin lempipojan Tanelin (joka myöhemmin teki itsemurhan) vaimosta Britasta kerrotaan aika paljon. Tanelin ja Britan avioituminen oli aikanaan melkoinen sensaatio, koska rakastavaisten isät olivat poliittisia kilpailijoita eli Britan isä oli Karl-August Fagerholm, joka oli Kekkosen päävastustaja vuoden 1956 presidentinvaaleissa, joissa Kekkonen voitti Fagerholmin äärimmäisen niukasti äänillä 151-149.

Tämä poliittinen vastakkainasettelu ja Fagerholmien suomenruotsalaisuus olivat ilmeisesti syynä siihen, että Sylvi suhtautui miniäänsä monen vuoden ajan hyvin kylmäkiskoisesti. Kaikki muuttui kuitenkin kuin taikaiskusta, kun Brita synnytti poikansa Timon, jonka jälkeen isoäiti Sylvin suhtautuminen Britaan muuttui täydellisesti ja hänestä ja Britasta tuli läheiset ystävät.

Kirjassa pohditaan aika paljon Sylvin suhdetta kirkkoon ja uskontoon. Sylvihän oli papin tytär ja Urho Kekkosella oli uskova Emilia-äiti, joka muuten sanoi presidentinvaalin ratkettua v. 1956: ”Minähän sanoin, että minun pojastani tulee vielä presidentti.”

Kuitenkaan Sylvi ja Urho eivät puhuneet uskosta paljoakaan, koska Urho oli uskova, mutta Sylvi oli melkoisen kriittinen kirkkolaitosta ja uskovien dogmaattisuutta ja tuomitsevuutta kohtaan. Molemmat pysyivät kuitenkin kirkon jäseninä kuolemaansa asti.

Sylvi toi kielteisen mielipiteensä kirkosta esille vuoden 1952 radiohaastattelussa, mutta koska sitä käytettiin vuoden 1956 presidentinvaaleissa Urho Kekkosta vastaan, Sylvi ei sen jälkeen puhunut julkisesti uskonasioista eikä antanut haastatteluja.

Sylvin kriittisyys ei estänyt häntä kuitenkaan toivottamasta Jumalan siunausta toisille, kuten äitienpäivänä 1956, jolloin hän lopetti Koti-lehdessä terveisensä maan äideille seuraavasti: ”Hyvän Jumalan siunaus ja varjelus kantakoon teitä ja teidän rakkaitanne halki elämän.”

Sylvi oli myös esirukoilija. Sylvi Kekkonen kirjoitti päiväkirjaansa v. 1971, kun hän uskoi poikansa seurustelevan vääränlaisten ihmisten kanssa: ”En voi muuta kuin sisimmässäni anoa Hänelle Luojan suojelusta.”

Onkin mitä ilmeisimmin niin, että Sylvi Kekkonen uskoi Jumalaan, mutta hän arvosteli kirkkoa ja uskovia, mihin oli varmasti aihetta silloin kuten nytkin.

Sylvin elämän intiimiä puolta, eli sitä miten Urhon naisseikkailut vaikuttivat häneen, ei kirjassa käsitellä sen tarkemmin. Esim. Anita Hallamasta ei kerrota juuri mitään. Anne-Maria Snellmannista on mainintoja hiukan enemmän. Lähinnä kerrotaan vain se, että Sylvi ennen pitkää hyväksyi seikkailut osana elämää, eivätkä ne erityisesti vaikuttaneet häneen.

Osasyy, ei puolustelu, Urho Kekkosen muihin naissuhteisiin on Sylvin keväällä 1939 kokema kohdun ulkopuolinen raskaus ja sen jälkeinen leikkaus, jonka jälkeen normaali sukupuolielämä ei ilmeisesti ollut enää mahdollista joko henkisesti tai fyysisesti. Urho Kekkonen sanoi Ahti Karjalaiselle: ”Sylvi meni rikki.”

Rakkaus ei kuitenkaan loppunut, vaan Sylvi ja Urho rakastivat kaikesta huolimatta toisiaan syvästi loppuun asti. Sylvi Kekkosen viimeiset vuodet eivät olleet helppoja, kuten eivät presidentinkään. Myös Sylvi Kekkonen kärsi dementiasta.

Kun Sylvi Kekkonen kuoli 2.12.1974, Urho Kekkonen itki lohduttomasti. Urho Kekkonen romahti henkisesti eikä hän koskaan palannut enää ennalleen.

Hautajaisten jälkeen Urho Kekkonen purki sydäntään päiväkirjaansa: ”Lehdissä on ollut lukemattomia kirjoituksia Sylvistä. Kaikki ovat olleet eritäin myötämielisiä ja kunnioittavia. Erityisesti on korostettu hänen urhoollisuuttaan ja velvollisuudentuntoaan. Hän hoiti sairaudestaan huolimatta lukuisat edustustehtävänsä taitavasti ja tahdikkaasti. Hänellä oli todellakin sydämen sivistystä, jonkalaista harvoin tapaa. Hän oli viisas ihminen ja tavattoman tasapainoinen. Kaipaan Sylviä tavattomasti. Vaikka hän oli sairautensa vuoksi viime vuodet hyvin heikko, hän oli kuitenkin kiintopiste elämässäni.”

Sylvi Kekkonen jätti jälkeensä kaipauksen muidenkin kuin Urho Kekkosen rintaan. Sylvi Kekkosen poismeno järkytti Suomessa monia. Koko kansa suri. Sylvi Kekkonen oli ollut poikkeuksellinen maan äiti, joka oli herättänyt tunteita, joita aikaisemmat tai hänen jälkeensä tulleet presidentin puolisot eivät enää herättäneet.

Kirjassa on lisäarvona paljon mielenkiintoisia valokuvia.

Suosittelen Anne Mattsonin erinomaisesti ja kiinnostavasti kirjoitettua kirjaa ”Sylvi Kekkosen elämäkerta” kaikille historiasta, kulttuurista, politiikasta, uskonnosta sekä Sylvi ja Urho Kekkosesta kiinnostuneille. Sylvin ääni tulee hyvin esille, ja Urhoakin ymmärtää tämän jälkeen paremmin.

25.10.2019

Jouko Pihon kirja-arvio:

Patriarkkoja ja oligarkkeja

Olen lukenut melko paljon Venäjää koskevia kirjoja, mutta aina oppii uutta. Havaitsin tämän luettuani suurlähettiläs René Nybergin tänä syksynä ilmestyneen 276-sivuisen kirjan ”Patriarkkoja ja oligarkkeja”, joka kertoo Suomen ja Venäjän lähihistoriasta, mutta valaisee myös Neuvostoliiton todellisuutta. Nyberg luotaa nyky-Venäjää mielenkiintoisesti kahden Putinin väkevän taustavoiman ja kanssapelaajan – ortodoksisten kirkonmiesten ja oligarkkien – kautta. Siitä kirjan nimi.

René Nyberg (s. 1946) on tehnyt pitkän diplomaattiuran eri maissa, mutta Moskovassa hän toimi suurlähettiläänä 2000-2004 samoin kuin Berliinissä 2004-2008, jonka jälkeen Nyberg siirtyi East Office of Finlandin toimitusjohtajaksi v. 2013 tapahtuneeseen eläkkeelle pääsyynsä asti. Nyberg päätti eläkkeellä ollessaan alkaa kirjoittaa kirjoja, joista ensimmäinen ”Viimeinen juna Moskovaan” ilmestyi 2015. Täytyykin hankkia myös se kirja luettavaksi. ”Patriarkkoja ja oligarkkeja” on siis Nybergin toinen kirja.

Kirjassa on hyvin paljon tietoa, mutta se ei ole kovin järjestelmällistä, vaan enemmänkin hyppelehtivää sen mukaan, mitä Nybergille on tullut mieleen. Kirja onkin perusteellisten tiedonpalasten, mielenkiintoisten analyysien ja henkilökohtaisten muisteluiden yhdistelmä. Kaikesta huomaa, että Nyberg on ollut monessa mukana ja hän on oikeasti naapurimaamme olojen monipuolinen asiantuntija.

Nyberg aloitti tutustumisen Neuvostoliittoon jo v. 1971, kun hänet passitettiin nuorena virkamiesharjoittelijana Moskovaan, jossa oli silloin suurlähettiläänä Jaakko Hallama.

Moskovasta nuori mies siirrettiin varakonsuliksi Leningradiin.

Nyberg tahtoi ymmärtää, mistä neuvostojärjestelmässä oli kyse. Omat havainnot olivat tärkeimmät, mutta Nybergiin vaikutti voimakkaasti myös toisten mielipiteet, joista hän mainitsee kirjassaan Leningradin pääkonsulin Arvo Rytkösen purkautumisen Keijo Korhoselle, kun Rytkönen oli luonnehtinut v. 1972 neuvostotodellisuutta järjestelmäksi, joka perustuu valheeseen ja väkivaltaan. Nyberg lainaa myös Timo Vihavaista, joka on sanonut: ”Silloinhan aivojen heittäminen narikkaan muodostui suureksi symboliseksi uskon teoksi.”

Presidentti Urho Kekkonen johti realismiin perustuvaa ystävyyden ulkopolitiikkaa loppujen lopuksi hyvin menestyksellisesti, mutta Nybergin kirjassa on myös sellainen tieto, jota en ole ennen mistään lukenut. Keijo Korhosen mukaan Kekkonen nimittäin pelkäsi venäläisiä. Esimerkiksi kun eräs korkea neuvostojohtaja kävi Tamminiemessä. Kekkonen hermoili, koska hän pelkäsi vieraan ottavan esille jotakin, joka ei sopinut Suomelle. Mistä oli kysymys, on jo unohtunut, mutta varsinainen tarina oli Kekkosen konsti. Hän juotti vierastaan sen verran, ettei tämä enää muistanut asiaansa.

Nyberg havaitsi myös, että ortodoksisen kirkon rooli oli sosialistisessa maassa paljon merkittävämpi kuin yleisesti tiedettiin.

KGB piti kyllä pappeja otteessaan ja käytti heitä salaisiin operaatioihin, muttei saanut kirkkoa koskaan täysin hallintaansa.
Neuvostoimperiumin romahtaminen toi oligarkit valtaan. Alkoi massiivinen omaisuuden uusjako yksityisiin käsiin. On puhuttu myös ryöstökapitalismista.

Monet oligarkeista olivat ja ovat juutalaisia, koska valtaväestöä keskimäärin paremmin koulutetut kaupunkien juutalaiset löysivät nopeasti paikkansa myös uuden Venäjän yritysmaailmassa. Itsekin äidin puolelta juutalainen Nyberg huomauttaa, että samoin kävi myös v. 1917 Venäjän vallankumouksen jälkeen, jolloin juutalaiset saivat kansalaisoikeudet ja nousivat näkyviin asemiin Neuvosto-Venäjällä. Myös v. 1991 tapahtuneen Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kaikki juutalaisia koskeneet epäviralliset rajoitukset poistettiin.

Nyberg käsittelee kirjassaan aika paljon omistamista, josta ei ole selvää lainsäädäntöä Venäjällä ja joka on vieläkin moraalinen mahdottomuus venäläisille. Kyse on enemmänkin vuokraamisesta ja oligarkkienkin omaisuus on sidoksissa korkeimman vallan suopeuteen. Yksityinen omistusoikeus on turvattu, jos omistajat pitävät mielessään valtiovallan toiveet, edut ja tarpeet. Selkeän omistusoikeuden puuttuminen hidastaa kyllä Venäjän kehittymistä, koska sen luoma epävarmuus estää ja vähentää investointeja.

Nyberg sanoo suoraan, ettei Venäjä ole oikeusvaltio. Venäjän syyttäjälaitos jopa ylpeilee sillä, että oikeus päätyy ani harvoin vapauttavaan tuomioon. Tuomiovalta ei ole riippumaton eikä erillään toimeenpanovallasta. Se noudattaa yhä neuvostokaudelta tuttua ’’puhelinoikeutta”, jossa tuomio sanellaan tuomarille.

Putinin jälkeen oligarkkien valtaa rajoitettiin siten, että he eivät saa sekaantua politiikkaan. Öljy-yhtiö Jukosin omistaja Mihail Hodorkovski halusi olla aktiivinen myös politiikassa, mikä vei hänet törmäyskurssille Putinin kanssa sekä 10 vuodeksi vankilaan.

Kirjassa kerrotaan myös Venäjän vähemmistöuskonnoista, jotka ovat perustuslain takaamasta uskonnonvapaudesta huolimatta ahtaalla, koska Putinin hallinto suosii ortodoksikirkkoa Venäjän yhtenäisyyden takia. Venäjän into hallita ja säädellä uskontokenttää on johtanut ylilyönteihin, kuten Jehovan todistajien vainoaminen neuvostotyyliin. Suorastaan huvittavan traagista on Pelastusarmeijan kieltäminen militarisoituna organisaationa. Nyberg kertoo, että Aki Kaurismäen ”Mies vailla menneisyyttä” –elokuvan Moskovan ensi-illan jälkeen v. 2002 eräs nuori nainen kysyi häneltä, onko Pelastusarmeija oikeasti olemassa. Nyberg vastasi, että Pelastusarmeija toimi ennen v. 1917 vallankumousta myös Venäjällä. Sen vielä ymmärtää, että ateistiset kommunistit kielsivät Pelastusarmeijan, mutta sitä minä en käsitä, että kielto on jatkunut myös Putinin Venäjällä.

Putinista kirjassa on mielenkiintoinen maininta syyskuulta 2000, kun presidentti Tarja Halonen vieraili Moskovassa. Putin oli alkanut arvostella jyrkästi Viroa, jolloin Halonen oli sanonut: ”Mitä, hehän ovat meidän sukulaisiamme!” Hämmästynyt Putin vaihtoi puheenaihetta. En arvosta paljoakaan Halosen presidenttiyttä, mutta tästä vastauksesta, joka laittoi Putinille jauhot suuhun, annan kyllä Tarja Haloselle täydet pisteet.

Kirjassa on myös runsaasti mielenkiintoisia kuvia.

Suosittelen Nybergin kirjaa ”Patriarkkoja ja oligarkkeja” kaikille historiasta, politiikasta, talouselämästä, ortodoksisuudesta, Venäjästä, Neuvostoliitosta, Putinista sekä Suomen ja itänaapurin suhteista kiinnostuneille.

 

 

 

 
Björn Wahlroos.

23.10.2019

Jouko Piho:

Wahlroosin mielestä Suomi tarvitsisi uuden suunnan

Tämän päivän (23.10.2019 ) Helsingin Sanomissa oli pankkimies Björn Wahlroosin haastattelu, koska hänen kolmas kirjansa ”Kuinkas tässä näin kävi?” julkistettiin eilen tiistaina.

Kirja on Wahlroosin pelastusopas Suomelle. Wahlroos käy läpi Suomen valtiojohtoisen teollisuushistorian ja selittää, miksi vanhat keinot eivät toimi nykymaailmassa.

Wahlroosin keskeisimpiä ratkaisuehdotuksia ovat verotuksen ja työmarkkinoiden uudistaminen. Liian kallis kustannustaso aiheuttaa työttömyyttä, joka tulee maalle kalliiksi.

Yksi suuri ongelma on Wahlroosin mielestä Suomen liian vahva ammattiyhdistysliike, joka suojelee kyllä lyhyellä aikavälillä jäsentensä etua, mutta saa aikaan vahinkoa kokonaisuudelle.

Näin Wahlroos: ”Pidemmällä aikavälillä ammattiyhdistysliikkeet eivät välttämättä aja edes omien jäsenten etua, koska omat jäsenet voivat ajautua työttömiksi heidän politiikkansa johdosta.”

Myös yritysverotusta pitäisi keventää, jotta lypsävää lehmää ei tapettaisi.

Kirja on Hesarin referaatin mukaan melkoisen synkkä ja siinä on optimismia vain vähän. Menestyksekästä tulevaisuutta edustaa kaksi Wahlroosin esiintuomaa ajatusta: digi-Suomi ja kasvu-Suomi.

Digi-Suomi tarkoittaa kasvavia panostuksia digitalisoituun kommunikaatio-, alusta-, jakamis- ja kiertotalouteen.

Kasvu-Suomi tarkoittaa teollisten ja jälkiteollisten työpaikkojen lisäämistä laajemmalla rintamalla. Tämä edellyttää Wahlroosin mukaan työehtosopimusten yleissitovuuden poistamista tai sen rajaamista vain tiettyjä minimiehtoja koskevaksi. Myös omistamisen ja yritystulon verotusta on kevennettävä huomattavasti. On myös tärkeää saada aikaan sellainen sosiaaliturvauudistus, joka purkaisi nykyisiä kannustinloukkuja eli sitä, että töihin ei viitsitä hakeutua, koska sossun rahalla pärjää muutoinkin.

Björn Wahlroos ei usko nykyiseen Antti Rinteen hallitukseen. Wahlroos odottaa jotain muuta.
”Mutta kenestä olisi silloin uudistusten tekijäksi?” Wahlroos kysyy.

Wahlroosin mielestä politiikassa on paljon kokemattomuutta ja lyhytnäköisyyttä – ja vain vähän suuriin tekoihin pyrkiviä valtiomiehiä tai –naisia.

Kun olin lukenut Wahlroosin haastattelun, tuli ensinnäkin mieleeni lukea hänen kirjojaan ja laitoinkin jo kirjastoon varauksen hänen kolmesta kirjastaan.

Toiseksi mieleeni muistui jo muutamia vuosia sitten julkisuuteen laittamani kirjoitus, jossa toin esille ajatuksen, että Suomessa tarvittaisiin uusi selkeästi oikeistolainen puolue, koska oikealla on tyhjää eli siellä ei ole ketään. Entinen oikeistopuolue Kokoomus on liukunut keskusta-vasemmalle eikä Perussuomalaisetkaan halua olla oikeistoa.

Oikealla olisi siis tilaa aidolle oikeistopuolueelle, joka olisi maltillinen oikeisto, ei äärioikeisto. Tämä oikeistopuolue ajaisi kaikkien suomalaisten asiaa ja pitäisi sekä työnantajien että työntekijöiden puolta.

Jos tähän talouspoliittiseen oikeistoon, joka siis ajaa nimenomaan myös pienen ihmisen asiaa, liittyisi myös kristillisyys, perinteiset arvot ja isänmaallisuus, niin uskoisin, että sellaisella puolueella voisi olla merkittävää kannatusta suomalaisten keskuudessa.

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.
Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

15.11 | 18:28

Kautta koko maailman tulee olemaan puute puhtaasta vedestä. Palasin äsken eteläisestä Euroopasta, saarelta. Kuivaa, kuivaa.Tunsin Herran Hengen maan yllä...

...
15.11 | 08:01

Samaa mietin minäkin, nimimerkin Tero_20 kanssa.

...
12.11 | 21:42

Mietin tuossa kuinka seuraavat 8-9 vuotta tulisivat olemaan vaikeita maailmalla Annelin saaman näyn/ilmestyksen mukaan jonka hän sai 27.10.2019?

...
11.11 | 06:44

Shaukat Anjamin sanoma on mielestäni oikea. Se on järkeen käypä ja ilmiselvä seuraus siitä mitä on tapahtunut. Lisäksi se on raitis ja hengellinen.

...
Tykkäät tästä sivusta