Ajankohtaista 16

12.10.2019

Jouko Pihon kirja-arvio:

Sadan vuoden harha-askel – Jätkän väitöskirja jääkauden olemattomuudesta

Sain tänään luetuksi varsin mielenkiintoisen kirjan, jonka pääväite on, että mitään jääkautta ei ole koskaan ollut.

Kyseessä on nyt 92-vuotiaan itseoppineen turkulaisen tutkijan ja yksityisajattelijan Keijo Parkkusen v. 1984 julkaisema kirja ”Sadan vuoden harha-askel”. Alaotsikko kuuluu ”Jätkän väitöskirja jääkauden olemattomuudesta”.

Sanon heti alkuun, että en voi asiaan perehtymättömänä olla satavarma Parkkusen väitteistä, mutta pidän niitä hyvinkin mahdollisina.

Suurin syy myönteiseen käsitykseeni on se, että minä pidän uskovana Raamatun kertomusta Nooan aikaisesta vedenpaisumuksesta todellisena historiallisena tapahtumana.
Koko jääkauden idea on taas syntynyt nimenomaan halusta leimata vedenpaisumuskertomus vain mytologiseksi saduksi.

Kaikki sai alkunsa Englannissa, jossa muodostui 1800-luvun alkupuolella parlamentin jäsenistä ja yhdestä lakimiehestä koostuva ryhmä, joka halusi murtaa kuninkaan Jumalalta saadun vallan. Ryhmä tuumi, että jos vedenpaisumusteoria voitiin osoittaa vääräksi, myös muu Raamatun uskottavuus saisi kolauksen, kuten Raamatun ilmoitus siitä, että vallanpitäjät ovat saaneet valtansa Jumalalta.

Eräs ryhmän jäsenistä, geologi Charles Lyell, ryhtyi tuumasta toimeen ja julkaisi v. 1830 kirjan ”Principles of Geology”, jossa hän väitti vedenpaisumuskertomusta myyttiseksi taruksi. Tilalle hän tarjosi miljoonien vuosien kehitystä ja jääkautta.

Charles Darwin täydensi Lyellin työtä v. 1859 julkaistussa ”Lajien synty” –kirjassaan. Molempien miesten vaikutus nykytieteeseen on ollut valtava, kun useimmat tiedemiehet ovat omaksuneet heidän kehitysteoriansa. Kyseessä on kuitenkin olettamus, ei todistettu fakta, suoranainen satu, jossa on käytetty paljon mielikuvitusta, eli todellakin sadan, kohta kahdensadan vuoden harha-askel.

On myös tiedemiehiä, jotka näkevät paljon puutteita kehitysteoriassa. Heidän mielestään, ja Parkkusen mielestä, maapallon historia ei ole miljoonien vuosien kehitystä, vaan maapallon muutoksia selittää paremmin katastrofiteoria.

Parkkusen mukaan avaruudesta valtavalla nopeudella syöksyneet vesimassat muovasivat monet jääkauden jäljiksi tulkitut muodostumat, kuten pirunpellot, hiidenkirnut ja silokalliot, sekä aiheuttivat vedenpaisumuksen. Aiemmin vesi olisi Parkkusen mukaan kiertänyt maapalloa kehänä, joka olisi suojellut maan pintaa kosmiselta säteilyltä. Tämä selittäisi myös Vanhan testamentin ihmisten pitkät, usean sadan vuoden elinajat.

Hiidenkirnujen synty on hänen mielestään vaatinut valtavan suuren kuumuuden ja paineen. Parkkusen mukaan hiidenkirnut syntyivät avaruudesta syöksyneiden, sähköisesti varautuneiden pyörivien vesipatsaiden poraamina.

Pitkin kirjaansa Parkkunen kutsuu jääkausisatua jankkaavia tiedemiehiä pitkäkorviksi muinaisten inkojen ylimysluokan mukaan, jotka venyttivät korvansa pitkiksi merkkinä tiedoistaan ja taidoistaan.

Samanlaisia pitkäkorvia ovat Parkkusen mielestä myös suomalaiset geologit, jotka päätään vaivaamatta toistavat mieletöntä teoriaa jääkaudesta.

Paitsi jääkautta Parkkunen kertoo kirjassaan myös Platonin mainitsemasta Atlantiksesta, joka oli Afrikan ja Amerikan välissä oleva iso manner, jossa oli hyvin korkea kulttuuri, mutta joka tuhoutui ja vajosi Atlantin syvyyksiin 12000 vuotta sitten tapahtuneen suuren katastrofin jälkeen. Tämä on sama myllerrys, jonka vaikutuksesta maapallon kaikkialla ollut lämmin ilmasto muuttui äkkiä napaseuduilla kylmäksi, jolloin esim. Siperiassa olleet mammutit kuolivat yhtäkkiä. Samaan aikaan ennen yhdessä olleet mantereet alkoivat liikkua toisistaan erilleen.

Nooan aikainen vedenpaisumus muutama tuhat vuotta sitten ei aiheuttanut kovin suuria muutoksia, vaan kyseessä on ennen ihmissuvun luomista olleen jonkin muun kulttuurin tuhoutuminen ja valtavan mittaluokan katastrofi. Sen jälkeen koko maapallo oli veden peitossa ja siitä tilanteesta Jumala sitten jatkoi uutta luomistyötään, joka on kerrottu 1. Mooseksen kirjan alussa, luoden silloin myös nykyisen aadamilaisen ihmisrodun.

Raamatun lisäksi yli 90 kansan perinnetiedot kertovat valtaisasta katastrofista, joka kerran peitti alleen koko maapallon. Kertomusten yksityiskohdissa on eroja, mutta itse pääasia, ihmiskuntaa kohdannut suunnaton vedenpaisumus, on kaikkialla sama. Miten se voi olla mahdollista? Ainoa selitys on, että kertomusten täytyy pohjautua todellisuuteen eikä se voi mitenkään olla vain keksitty.

Suosittelen Keijo Parkkusen ajatuksia herättävää kirjaa ”Sadan vuoden harha-askel” kaikille oikeasta tiedosta kiinnostuneille. Kirjaa tuskin saa mistään kirjakaupasta, mutta kirjastoista löytyy. Minä lainasin oman kappaleeni Kuopion varastokirjastosta.

11.10.2019

Jouko Pihon kirja-arvio:

Aidan toiselta puolelta

Sain tänään luetuksi viime kuussa julkaistun uunituoreen kirjan ”Aidan toiselta puolelta”, jossa eduskunnan keväällä 2019 jättänyt 71-vuotias valtiotieteiden tohtori, Keskustan konkaripoliitikko ja ministeri Seppo Kääriäinen käy läpi Suomen viime vuosikymmenien politiikkaa aina Rinteen hallituksen muodostamiseen asti. Kirjan nimi johtuu siitä, että Kääriäinen kirjoittaa pohdiskelunsa sen jälkeen kun hän luopui politiikasta eli ikään kuin politiikan aidan toiselta puolelta.

Kirjan alussa Kääriäinen tuokin esille sen, että luopuminen on luonnollista ja että on osattava oikealla ajalla päästää irti. Sekin käy ilmi, että Kääriäinen ei oikeastaan koskaan halunnut poliitikoksi, vaan ajautui siihen keskustapuolueessa olleen työpaikkansa takia. Sen jälkeen Kääriäinen harkitsi monessa vaiheessa politiikasta luopumista, mutta eri syistä johtuen hän jatkoi kuitenkin aina kevääseen 2019 asti.

Tämä Teoksen kustantama 254-sivuinen kirja on monella tavalla antoisaa luettavaa. Tosin tiivis tietopitoisuus vähentää joskus luettavuutta, mutta sen vastapainoksi mukana on paljon syvällistä viisautta ja rehellistä pohdintaa, mitä arvostan todella paljon.

Olen aina pitänyt Seppo Kääriäistä hyvänä miehenä. Siksi kannatin häntä Keskustan presidenttiehdokkaaksi syksyllä 2011, mutta suoraan kysymykseeni presidenttiehdokkuudesta Kääriäinen vastasi, että hänellä ei ole pyrkyä eikä mielestään kannatusta presidentiksi, joten aloin sen jälkeen kannattaa presidentiksi Paavo Väyrystä.

Paavo Väyrysestä Kääriäinen kirjoittaakin ymmärrettävästi paljon. Yhden luvun otsikko onkin mielenkiintoinen eli ”Presidenttejä, pääministereitä – ja Väyrynen” eli se tuo sen tosiasian esille, että on kaikenlaisia poliitikoita ja päättäjiä, mutta sitten erikseen on Paavo Väyrynen, joka on aivan omaa luokkaansa.

Kääriäinen kuvaa Väyrysen toimintaa Keskustassa asiallisesti ja monin kohdin arvostavasti, mutta hänen on hyvin vaikeaa ymmärtää Väyrysen toimia vuoden 2012 jälkeen. Kääriäinen kirjoittaa: ”Entisen kunniapuheenjohtajan tykit ovat olleet suunnattuina keskustaa vastaa.” Lopuksi Kääriäinen toteaa Väyrysestä: ”Vuonna 1970 alkanut poliittinen ja valtiollinen ura, jossa on useita hienoja vaiheita, päättyi monien mielestä surkealla tavalla.” Minä olen eri mieltä. Paavo Väyrysen parhaat vuodet ovat vasta edessäpäin.

Kirjassa on hyvin paljon kiinnostavia ajatuksia, mutta niiden tarkempi selostaminen ei ole tarpeen tässä referaatissani, koska on parempi, että sinä luet kirjan itse. Mutta voisin mainita vaikka sen, että Kääriäisen jaottelu neljänlaisiin poliitikkotyyppeihin on varmaan paikkansa pitävä eli ne ovat intressiryhmiensä asianhoitajat, yhteistyöpoliitikot, maailmanparantajat ja narsistiset oman edun ajajat. Kääriäinen toteaa, että kolmen ensimmäisen vaihtoehdon yhdistelmä on paras poliitikko.

Muutoin hyvässä kirjassa on muutamaan kritiikkiin ja tarkennukseen aihetta. Minua häiritsi hiukan se, että Kääriäinen käytti hyvin paljon itsestään nimitystä ”meikäläinen”. Eihän siinä mitään, jos se sana olisi esiintynyt vain jonkin kerran, mutta kun samaa sanaa alkoi tulla kerta toisensa jälkeen, niin se ei kerta kaikkiaan sopinut yhteen kirjan muun asiallisen tyylin kanssa.

Kiinnitin myös huomiota siihen, että Kääriäinen piti sanontaa ”Ei kukaan ole profeetta omalla maallaan” kansanviisautena, vaikka kyse on Jeesuksen sanoista, jotka hän sanoi tilanteessa, kun hänen oman kotikaupunkinsa asukaat Nasaretissa eivät hyväksyneet häntä. Eli kyseessä ei ole kansanviisaus vaan Jeesuksen viisaus.

Toinen havaitsemani pikku virhe on siinä, että Kääriäinen mainitsi muutamaan otteeseen Paavo Väyrysen olleen v. 2018 presidentinvaaleissa perustamansa Kansalaispuolueen ehdokas. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan Väyrynen oli 20 000 kannattajakorttia keränneen valitsijayhdistyksen ehdokas.

Kolmas huomioni koskee Paavo Väyrysen kevään 2019 eduskuntanvaaleissa saamaa äänimäärää, joka olisi Kääriäisen mukaan 2300, mutta joka oli 1234.

Olen myös eri mieltä Kääriäisen myötäilemästä ilmastonmuutoksesta jopa Greta Thunbergia kehuen, mutta samalla on syytä sanoa, että hänellä on myös terveen kriittistä suhtautumista ilmastohysteriaan esim. kun hän kirjoittaa näin: ”Ei pidä antaa perusteetonta aihetta ahdistukseen eikä pelkoon. Meidän suomalaisten on säilytettävä suhteellisuudentaju.”

Mutta kaikki nämä ovat pikku juttuja. Suurin osa tekstistä on erittäin luotettavaa tietoa, jota Kääriäinen on analysoinut tuoreella ja ennakkoluulottomalla tavalla.

Suosittelen siksi Seppo Kääriäisen aitoa puheenvuoroa ”Aidan toiselta puolelta” kaikille Suomen historiasta, Keskustasta, Seppo Kääriäisestä ja Paavo Väyrysestä kiinnostuneille.

8.10.2019

Jouko Piho:

Jääkautta ei ole koskaan ollut

En tiedä, pitääkö otsikon raflaava väite paikkaansa, mutta törmäsin eilen ensimmäistä kertaa mielipiteeseen, että jääkautta ei ole koskaan ollutkaan, kun luin Jukka Niemisen toimittamasta kirjasta ”Suomen mysteerit” kirjoituksen ”Jääkausi on maailman suurin valhe”.

Tällä tavalla nimittäin uskoi vakaasti aikoinaan elokuvaohjaaja ja keksijä Spede Pasanen, joka sai vuorostaan mainitun käsityksen v. 1967 Keijo Parkkuselta, joka oli tutkinut asiaa jo vuosien ajan. Parkkunen oli vakuuttunut siitä, että geologiset muodostelmat hiidenkirnuineen ja pirunpeltoineen ovat syntyneet ennemminkin kovan kuumuuden kuin hyisten jääkautisten vesimassojen toimesta.

Spede innostui asiasta heti ja halusi tehdä aiheesta elokuvan, jossa Parkkunen sai vapaasti selittää, miksi jääkausi oli mahdoton hypoteesi. Elokuvaa käytiin kuvaamassa pitkin Lappia, se leikattiin ja laitettiin esityskuntoon.

Elokuvaa ei kuitenkaan koskaan esitetty, koska ennen ensi-iltaa MTV:n ohjelmapäällikkö sai vieraakseen vakavailmeisiä miehiä Geologian laitokselta, ja keskustelun seurauksena elokuva päätettiin hyllyttää. Hyllyllä se on vieläkin tai missä lienee, koska kukaan ei tiedä, missä tämä Speden elokuva jääkausivalheesta on.

Keijo Parkkunen jatkoi kuitenkin tutkimuksiaan ja julkaisi v. 1984 kirjan ”Sadan vuoden harha-askel”, jossa hän todisti, että koko jääkausiteoria oli syntyisin skotlantilaisen geologin Charles Lyellin ajatuksista, joiden tarkoituksena oli todisteiden sijaan kumota Raamatun arvovalta eli kertomus Nooan aikaisesta vedenpaisumuksesta. Tilalle Lyell tarjosi jääkausiteoriaa.

Jos näin on, niin silloin kyseessä olisi vain epäuskoisten ihmisten keksityt ja mukatieteelliset selitykset ilmiöille, joiden raamatullista kuvausta ei haluta uskoa.

Minä en siis tiedä, mikä on totuus tässä asiassa, mutta en pitäisi aivan mahdottomana sitä, että monien muiden tieteen nimissä esitettyjen valheiden lisäksi myös tämä jääkausiteoria olisikin täyttä puppua.

7.10.2019

Jouko Pihon kirja-arvio:

Vaaran vuosien vakooja

Luen yleensä vain tietokirjoja, mutta välillä voin lukaista myös hiukan keveämpiä versioita, mikäli tarina pohjautuu tosiasioihin.

Juuri tällaisen puolidokumentaarisen jännitysromaanin luin tänään eli Patrick Berghällin tänä vuonna ilmestyneen uutuuskirjan ”Vaaran vuosien vakooja”, joka on 230-sivuinen historiallinen jännäri Suomesta suurvaltojen puristuksessa 1940-luvun lopun vaaran vuosien aikana, jolloin kommunistit aikoivat toteuttaa Suomessa vallankumouksen. Tarkka vallankaappauksen suunniteltu aika oli 26.-27.4.1948.

Vallankumous ei kuitenkaan onnistunut, koska Stalinin Neuvostoliitto ei tukenut sitä aseellisesti, koska Stalin näki suomalaiset kommunistit liian heikkoina tekemään mitään kumousta. Lisäksi Stalin tarvitsi teollisen ja tehokkaan Suomen sotakorvaustuotteita. Kaiken lisäksi Stalin halusi Suomesta länsimaisen näyteikkunamaan esittelemään kommunistisen ja läntisen maan hyvää yhteiseloa. Stalin pelkäsi myös uutta sotaa Suomen kanssa, koska hän tiesi, että siitä tulisi varsin verinen yhteenotto.

Vallankumous ei onnistunut myöskään siitä syystä, että kumousaikeista saatiin etukäteen tietoja jopa tarkkoja karttoja myöten. Itse asiassa myös kommunistinen, mutta ilmeisen isänmaallinen sisäministeri Yrjö Leino varoitti Helsingin poliisijohtaja Gabrielssonia kapinan mahdollisuudesta.

Sen takia kumousyritykseen varauduttiin monella eri tavalla esim. keräämällä aseita pois kommunistien miehittämän liikkuvan poliisin varastoista Tuomikirkon kryptaan. Sekä järjestyspoliisi että puolustusvoimat olivat täydessä valmiustilassa. Dragsvikista oli tullut Lohjalle kaksi komppaniaa ja Hyrylästä kaupunkisodan erikoisyksikkö Santahaminaan. Lisäksi panssarilaiva Uusimaa oli ankkurissa presidentilinnan edustalla. Myös kaikkien strategisten paikkojen vartiointia oli vahvistettu.

Kirjan päähenkilönä on USAssa CIA:ssa koulutuksen saanut vakooja Jan Seger, joka saa marsalkka Mannerheimilta tehtäväksi pitää silmällä suomalaisia kommunisteja.

Toinen päähenkilö on Neuvostoliitossa vankileirillä ollut amerikkalainen Erica Shannon, joka puolestaan lähetetään Suomeen onkimaan tietoja Neuvostoliiton puolesta. Kahden vakoojan tiet kohtaavat kylmän sodan myllerryksessä dramaattisella tavalla.

Kirja on täynnä oikeita historian henkilöitä ja tapahtumia. Mukaan on sitten liitetty mielikuvituksen lisähöystettä, mutta itse tarina on totta.

Kirjassa on kaksi aikavirhettä, kun siinä sanotaan, että Suuri isänmaallinen sota olisi ollut ohi jo syyskuussa 1944, kun se päättyi vasta 8.5.1945, sekä se, että mainitaan Israelin passin hankkimisesta v. 1944, vaikka Israel syntyi valtiona vasta v. 1948. Nämä lipsahdukset eivät kuitenkaan haittaa, koska kerronta pysyy muutoin hyvin tosiasioiden puitteissa.

Suosittelen kirjaa ”Vaaran vuosien vakooja” kaikille historiasta kiinnostuneille henkilöille, jotka haluaisivat lukea asioista vähän keveämmin kirjoitettuna.

 

 

5.10.2019

Jouko Pihon kirja-arvio:

Korsimo – Kekkosen mies

Sain tänään luetuksi Otavan jo v. 1976 julkaiseman 347-sivuisen kirjan, josta en ollut ennen kuullutkaan, mutta luettuani Ilta-Sanomista referaatin Seppo Kääriäisen uudesta kirjasta ”Aidan toiselta puolelta” kiinnostuin minäkin kirjasta ”Korsimo – Kekkosen mies”.

Näin Ilta-Sanomat: ”Paavo Väyrynen oli voimiensa tunnossa toukokuussa 1977, jolloin hänet oli juuri nimitetty ulkoministeriksi 30-vuotiaana.

Palattuaan Moskovasta hän kutsui Seppo Kääriäisen ja Esko Ahon asunnolleen Töölöön ja kertoi omista tulevaisuudensuunnitelmistaan.

Kaksikon lähtiessä hän kehotti Kääriäistä:
– Alahan valmistautua. Lue Sakari Virkkusen kirja Arvo Korsimosta.

Viittaus oli selvä. Korsimo toimi Urho Kekkosen vaalipäällikkönä vuoden 1956 presidentinvaaleissa. Väyrynen näki itsessään Kekkosen seuraajan.”

Kirja olikin monella tapaa mielenkiintoinen ja paljon uusia tietoja antava.

Vain kansakoulun käynyt Arvo Korsimo (1901-1969) nousi Suomen politiikan ja lopuksi myös elinkeinoelämän huipulle 1950- ja 1960 –luvuilla valtavan ahkeruutensa ja ainutlaatuisen organisoimiskykykynsä ansiosta. Korsimo ei ollut teoriamiehiä, mutta käytännön nopeassa toiminnassa hän oli elementissään.

Suurta apua uralla oli tietysti myös siitä, että Korsimosta ja presidentti Kekkosesta tuli läheiset ystävät. Siitä kirjan alaotsikko ”Kekkosen mies”.

Korsimo organisoi jo v. 1950 Kekkosen presidentinvaalikampanjan, mutta silloin Paasikivi oli vielä liian kova vastustaja, mutta vuoden 1956 presidentinvaaleissa Korsimon kampanja jo puri, kuten myös v. 1962. Palkkioksi Kekkosen hyväksi tekemästään vaalityöstä Korsimo sai kanslianeuvoksen arvonimen v. 1956.

Korsimo omaksui täydellisesti Kekkosen ulkopolitiikan ja tuki kaikin tavoin Kekkosta, kun suomalaisille piti opettaa uutta isänmaallisuutta, jossa patrioottisuuteen yhdistyi realismi ja tosiasioiden tunnustaminen. Sillä isänmaallisia he olivat kumpikin, sekä Kekkonen että Korsimo ja muut K-linjan miehet, kuten Ahti Karjalainen ja Kauno Kleemola, vaikka arvosteluakin ymmärrettävästi oli, koska ulkopolitiikan ensisijaisuus pääsi joskus liikaa vaikuttamaan myös Suomen sisäpolitiikkaan.

Arvo Korsimon PR-miehen ominaisuudet pääsivät täyteen käyttöönsä vuosina 1950-1960, jolloin hän toimi Maalaisliiton (nykyinen Keskusta) puoluesihteerinä, joka loi maahan valtavan laajan tukimiesverkoston, joka oli erillinen valtakunnallinen vaaliorganisaatio.

Korsimo raatoi puoluetoimistossa, oli jatkuvasti puhelimessa, laati kiertokirjeitä, neuvotteli kokouksissa ja matkusti ympäri maata puhuen lukemattomissa kokouksissa ja tavaten henkilökohtaisesti ihmisiä, mitä hän piti hyvän tärkeänä. Luulenpa, että se tosiasia, että Suomessa maanviljelijöiden puolue on menestynyt niin hyvin aina meidän päiviimme saakka, on ollut pitkälti Korsimon luoman organisaation ansiota.

Hallituksessa Korsimo toimi toisena kulkulaitosten ja yleisten töiden ministerinä vuosina 1959–1961. Tähän ministerikauteen liittyi niin sanotun Korsimon mutkan tapaus. Korsimon Liedosta hankkiman maatilan lähelle oltiin suunnittelemassa moottoritietä, mutta Korsimo sai ministerin vaikutusvallallaan muutettua tien linjauksen kulkemaan kauempaa. Tapausta käsiteltiin sekä tiedotusvälineissä että eduskunnan keskusteluissa, mutta lopulta oikeuskansleri ilmoitti kantanaan, ettei Korsimo ollut ylittänyt tässä yhteydessä valtuuksiaan.

Korsimolla oli Maalaisliitossa myös vastustajia. Niinpä hänet kammettiin puoluesihteerin toimesta pois v. 1960, mutta sen jälkeen aukeni uusi ura v. 1961 vasta perustetun Neste Oy:n sosiaali- ja suhdetoiminnan johtajana. Pääjohtaja Uolevi Raade olikin erittäin tyytyväinen Korsimon työpanokseen, kun hän auttoi huomattavasti hyvien öljysopimusten solmimisessa Neuvostoliiton kanssa. Raade jopa sanoi, että Korsimo on ansainnut palkkansa 100-kertaisesti. Tässä tehtävässä Korsimo oli eläkkeelle siirtymiseensä saakka vuoteen 1966.

Nesteessä työskentelyn kautta Korsimo pääsi vaikuttamaan merkittävästi myös siihen, että Kekkosen ja Leskisen sekä Kekkosen ja sosiaalidemokraattien pitkään jäissä olleet suhteet alkoivat lähentyä, koska Korsimo pääsi paremmin tutustumaan Väinö Leskiseen sen takia, että Leskinen oli Nesteen hallintoneuvoston jäsen.

Korsimo oli myös mukana syrjäyttämässä Sukselaista Maalaisliiton puheenjohtajan paikalta v. 1964, koska hän piti Sukselaista syypäänä siihen, että oli menettänyt puoluesihteerin paikkansa. Sukselaista pidettiin ulkopoliittisesti epäluotettavana, koska hän oli v. 1963 tavannut Ruotsissa emigranttivirolaisten edustajia. Hänen tilalleen puheenjohtajaksi nousi Johannes Virolainen.

Kova työ ja välillä kovat juhlimiset kuluttivat kuitenkin Korsimoa, joka kärsi sokeritaudista ja liikalihavuuden muistakin ongelmista. Korsimo totesikin jo huonossa kunnossa ollessaan, että hän oli polttanut kynttiläänsä molemmista päistä.

Korsimo kuoli sydäninfarktiin 22. lokakuuta 1969. Hänet haudattiin Sauvon hautausmaalle 31. lokakuuta 1969. Muistilaisuudessa presidentti Kekkonen sanoi: ”Arvo Korsimo oli hyvä, luotettava ja uskollinen ystävä ja patriootti.”

Todettakoon lopuksi, että kirjassa on myös runsaasti kiinnostavia valokuvia.

Suosittelen lämpimästi kirjaa ”Korsimo – Kekkosen mies” kaikille historiasta ja politiikasta kiinnostuneille. Jos ei kaupoista enää löydy, niin kirjastoista voi lainata.

Paavo Väyrynen luki siis tuon kirjan v. 1977, jolloin hän toivoi että Seppo Kääriäinen voisi alkaa valmistautua toiminaan kuten Kekkosen presidentiksi auttanut Korsimo, jotta Väyrysestä tulisi samalla tavalla presidentti.

Paavo Väyrynen on yrittänyt päästä presidentiksi neljä kertaa. Muutaman kerran onnistuminen on ollut jo varsin lähellä, mutta eri syyt ovat sitten tulleet asiaa sotkemaan ja torpedoimaan.

Väyrynen aikoo yrittää vielä kerran eli v. 2024 presidentinvaaleissa. Toivottavasti Väyrysellä olisi silloin käytössään joku Korsimon kaltainen mahtava järjestöjyrä.

24.9.2019

Jouko Pihon kirja-arvio:

Hulttio

Luin mielenkiintoisen kirjan hulttiosta, josta tuli myöhemmin suurmies, äänestyksissä jopa suurin suomalainen.

Kirjan alaotsikko paljastaa, kenestä on kyse. Kirjan koko nimi on nimittäin ”Hulttio – Gustaf Mannerheimin painava nuoruus”.

Tämän 277-sivuisen ja v. 2016 Siltalan kustantaman historiateoksen on kirjoittanut historioitsija Teemu Keskisarja.

Teksti on Keskisarjan persoonallisen vetävää, iskevää ja humoristista tyyliä, mutta huolellisesti tutkittua ja objektiivisuuteen pyrkivää. Mannerheimia ei silitellä, mutta ei hutkitakaan. Asiat sanotaan kyllä suoraan ilman kohteliaita kiertoilmauksia.

Keskisarja halusi kirjoittaa nimenomaan Mannerheimin lapsuudesta ja nuoruudesta, koska hän havaitsi, että siitä ajasta on olemassa vähemmän tutkimuksia.

Mannerheimin lapsuus oli onnellinen, mutta sitä varjosti kuitenkin peliriippuvaisen isän vuosikausia jatkunut velkojien pakoilu rakastajattaren kanssa Pariisiin. Suurperheen äiti kuoli jo nuorena suruun ja stressiin.

Uskova äiti yritti opettaa Gustafille kunnon käytöstä ja turvautumista Jumalaan, mutta melko lailla tuloksetta. Gustaf oireili sekä koulukiusattuna että itsekin kiusaajana sekä kaikenlaisten tempausten tekijänä niin, että hän sai jo 12-vuotiaana potkut lyseosta kivitettyään lähitalon ikkunat.

Kun äiti kuoli Mannerheimin ollessa 14-vuotias, poika kirjoitti katuvaisena Hanna-tädilleen: ”Olen hyvin usein ajatellut Äitiä, eikä Täti aavistakaan, kuinka ikävöin, kun tiedän, etten enää koskaan saa tavata häntä, ja vielä murheellisempaa on miettiä, miten paljon surua ja mielipahaa minä hänelle aiheutin.”

Varattomuus pakotti Gustafin vapaaoppilaaksi Haminan kadettikouluun. Lapsuudenkoti Louhisaaren kartanolinna vaihtui henkisesti ja fyysisesti tunkkaiseen kasarmiin. Toverit tuntuivat surkimuksilta ja päällystö ”perhananmoisen sikamaiselta pahuksen roskajoukolta”. Gustaf ei viihtynyt kadettikoulussa missään vaiheessa, mutta hän kesti kuusi vuotta rutikuivia oppitunteja, simputusta, koti-ikävää ja pettymyksiä.

Samalla tuli tehtyä jatkuvasti erilaisia kolttosia ja tunneilla häiriköintiä, joista seurasi arestia ja käytösnumeron alennuksia.

Lopulta sääntörikkomukset, juopottelu ja epäilyt homoudesta johtivat 18-vuotiaan Gustafin kadettikoulusta erottamiseen v. 1886, mikä tosin muutettiin jonkin ajan kuluttua hiukan lievempään muotoon eli kadettikoulusta itse eroamiseksi. Keskisarja toteaa homoepäilystä: ”Mannerheim oli kai syytön tai syyntakeeton. Nuorena komeana kadettina hän sattui sammumaan väärässä setäseurassa.”

Mikä tällaisesta ongelmakimpusta voisi tulla isona?
Mannerheim tiesi sen itse. Haminassa ollessaan Gustaf heitti kerran iloisessa illanvietossa maljan seinään ja kiljaisi: ”Minusta tulee suuri sotapäällikkö.”

Niinhän siinä kävi. Mutta ennen kuin Mannerheimista tuli Vapaussodan valkoinen kenraali, Talvisodan ja Jatkosodan sotamarsalkka sekä sen jälkeen vielä Tasavallan presidentti hän joutui käymään läpi todella ohdakkeisen tien käytösongelmineen, juopotteluineen, uhkapelihimoineen ja epäonnistuneine järkiavioliittoineen.

Haminan kadettikoulun jälkeen Mannerheim suuntasi toiveensa Venäjälle, jossa hänen onnistui monien vaiheiden ja hyvien suhteiden avulla päästä ensin oppilaaksi Nikolain ratsuväkiopistoon Pietariin ja sittemmin haaveiden täyttymyksenä 24-vuotiaana Venäjän hovia lähellä olevaan Chevalier-kaartiin.

Mannerheimin järkiavioliitto venäläisen Anastasia Arapovan kanssa johtui siitä, että ainaisessa velassa ja rahapulassa oleva Mannerheim halusi naida rikkaan Anastasian, vaikka nainen ei mikään kaunotar ollutkaan. Järkiavioliitosta syntyi kaksi tytärtä, mutta jo pian pari asui erossa ja v. 1919 avioliitto purkautui virallisestikin. Sitä ennen Mannerheim oli ehtinyt tuhlata Anastasia-vaimon omaisuuden, jonka takia kreivitär Jelizaveta Shuvalova kutsui Helsingissä helmikuussa 2018 Christian Swanljungin kanssa iltaa istuessaan Mannerheimia hulttioksi. Siitä kirjan nimi.

Venäjän vallankumous muutti kaiken ja ratsastusonnettomuuden jälkeen ulaanirykmentin komentajana Ensimmäisessä maailmansodassa ollut Mannerheim huomasi ainoaksi mahdollisuudekseen palata syksyllä 1917 Suomeen, jossa ei mennyt kuin pari kuukautta, niin häntä tarvittiin alkaneessa Sisällissodassa valkoisen puolen sodanjohtoon.

Mannerheimin käytös alkoi parantua, kun ikää tuli lisää. Enemmän kuin luoteja Mannerheim kammoksui häväistyksiä, koska tiesi, miten hulttio voi menettää järkensä, rahansa, housunsa ja henkensä. Vanhemmiten Mannerheim olikin äärimmäistä itsekuria harjoittava säntillinen ja ihailtavasti käyttäytyvä herrasmies. Mannerheim varjeli visusti yksityisyyttään. Hän suhtautui pidättyvästi molempiin sukupuoliin.

Keskisarja kirjoittaa kirjan loppupuolella: ”Sigmund Freudin mukaan kaikki ihmisen teot lähtevät joko seksuaalisuudesta tai halusta olla suuri. Ei ole epäilystäkään siitä, kumpi voima Mannerheimissa jylläsi. Pienestä pitäen hän halusi olla suuri. Hän ajatteli aivoillaan eikä sukuelimillään niin kuin tavalliset kuolevaiset, Jollei se ole suuruutta, niin sitten ei mikään.”

Suosittelen Teemu Keskisarjan kirjaa ”Hulttio” kaikille historiasta ja Mannerheimista kiinnostuneille. Kirjassa on myös runsaasti hyviä ja isokokoisia valokuvia.

Lue kirja myös siinä tapauksessa, jos sinulla on villejä ja rikkomuksia tekeviä lapsia, joiden kohdalla huokailet, tuleekohan heistä koskaan mitään. Gustaf Mannerheimin esimerkki todistaa, että vallattomastakin ongelmalapsesta voi tulla vielä vaikka mitä.

22.9.2019

Jouko Pihon kirja-arvio:

Suomen kieli ja mieli

Sain juuri luetuksi todella hauskan, mielenkiintoisen ja paljon tietoa antavan kirjan. Kyseessä on 29.9.2018 ilmestynyt Teoksen kustantama ”Suomen kieli ja mieli”. 236-sivuisen teoksen kirjoittaja on Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori Janne Saarikivi.

Kaikesta huomaa, miten perehtynyt Saarikivi on suomen kieleen, jota hän käyttää itsekin todella mainiosti, vivahteikkaasti ja usein varsin humoristisesti.

Perustan suomen kielen taidolleen Saarikivi laski jo lapsena, kun hänestä tuli Etelä-Haagan sivukirjaston suurkuluttaja, joka lainasi ja luki kirjoja laidasta laitaan. Mitä paksumpi kirja oli, sen parempi.

Suomen lisäksi Saarikivi osaa suomensukuisista kielistä viroa, vepsää, karjalaa, pohjoissaamea, komia, udmurtia, maria, ersää, unkaria sekä muista kielistä englantia, saksaa, ruotsia, venäjää, kreikkaa, latinaa, turkkia, arabiaa ja japania.

Tämän mahtavan monikielisyyden takia kirjassa on lukuisia viittauksia muihin kieliin, kun Saarikivi vertailee suomea, sen sanastoa ja rakennetta, muihin kieliin. Kirjasta käy hyvin ilmi, että suomi on tavattoman rikas ja ilmaisuvoimainen kieli, jonka monia sanoja ja lauseiden ajatuksia ei kerta kaikkiaan voi kääntää muille kielille.

Saarikiven kirja on laadittu esseen muodossa. Lähdeviitteitä ei ole, mutta teksti perustuu tieteelliseen tutkimukseen ja kirjoittajan havaintoihin kielen ilmiöistä.

Kirja jakautuu neljään osaan. Ensimmäisessä osassa käsitellään Suomen syntyä, suomalaisuuden myyttejä ja nykyisen suomen kielen muotoutumista.

Toinen osa pohtii kielten ja kulttuurien eroja. Saarikivi kuvaa hyvin ja monin esimerkein kääntämisen ongelmia.

Kolmas luku paneutuu suomen kielen ominaispiirteisiin ja eroihin suhteessa muihin kieliin, äänteistä lausetasolle saakka.

Neljäs osa on henkilökohtainen. Saarikivi käy läpi omaa rakkaussuhdettaan suomen kieleen ja niitä kasvutekijöitä, joiden ansioista hän on mitä on.

Kirjan loppusivuilla Saarikivi tuo esille huolensa suomen kielen säilymisestä jatkuvasti lisääntyvän englannin kielen ylivallan takia. Niin yliopistot kuin yritysmaailma ovat jo antautuneet englannille sillä perusteella, että meidän tulee menestyä kansainvälisesti.

Yksi miinus täytyy kirjalle antaa. Kirjassa olevat kuvat ovat aivan liian pieniä ja epäselviä. Mutta se ei paljoakaan haittaa tässä sanoista kertovasta kirjassa.

Suosittelen Suomen kieli ja mieli –kirjaa kaikille suomen kielestä ja kulttuurista kiinnostuneille. Lukukokemus on verraton.

21.9.2019

Jouko Piho:

Natsiviittaus kuohuttaa Virossa

Tämän päivän (21.9.2019) Helsingin Sanomissa on Alma Onalin kirjoitus ”Natsiviittaus kuohuttaa Virossa”.

Natsiviittaus on Hitlerin propagandaministerin Joseph Göbbelsin v. 1943 puheessaan käyttämä kysymys ”Haluatteko totaalista sotaa?”, jota Postimees-lehden päätoimittaja Peeter Helme käytti 15.9.2019 julkaistun kirjoituksensa otsikkona.

Helme kommentoi kirjoituksessaan 14.9.2019 Tallinnassa järjestettyä mielenosoitusta, jossa vasemman laidan edustajat vaativat hallituksen eroa. Kun hallituksessa on mukana myös kansallismielisen Ekren kannattajia, joista osa vetää kovaa linjaa, niin Helme halusi kirjoituksessaan varoittaa näitä politiikan ääripäitä ajautumasta syvempään konfliktiin tai seurauksena olisi totaalinen sota.

Kaikki eivät ole pitäneet Goebbelsin lainaamisesta ja sotaisen termin tuomisesta jokapäiväiseen keskusteluun, mutta Helme on puolustanut sanavalintaansa sanomalla, että hänen mielestään sota on paras tapa kuvata tilannetta, jossa yhteiskunnan eri ryhmät eivät keskustele keskenään vaan leimaavat toisensa pahaksi.

Tarton yliopiston poliittisen tutkimuksen tutkija Martin Mölder sanookin, että Helme pyrki alleviivaamaan sitä, että aidon keskustelun sijaan ihmiset tarttuvat yksittäisiin sanoihin ja lauseisiin. Helmen artikkelin pääviestinä oli huoli yhteiskunnan vastakkainasettelusta, mutta kohu kiinnittyi kirjoituksen sanakäänteisiin.

Olen samaa mieltä. On myös todettava, että tilanne on sama monissa muissakin maissa, myös Suomessa. Olemme keskellä kulttuurisotaa ja poliittista taistelua. Asia ei sen kieltämisellä muuksi muutu.

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.
Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

tänään | 17:23

Anne K. kirjoitatko pilkkaavassa mielessä vai oletko tosissasi? Jos tosissaan niin pakko kysyä oletko ihan kunnossa?

...
tänään | 06:36

Näin myös unen jossa olin viinikellarissa ja minulta kysyttiin siellä mikä hinta olisi oikea maistamalleni viinille, ja vastasin kysyjälle "71 euroa pullo."

...
tänään | 06:23

Näin eilen unen, jossa minulle tuotiin nuuhkittavaksi pieni hajuvesi ja pullon kyljessä luki Leijona.Haistoin oikeasti Leijonan tuoksua ja se oli hyvä tuoksu.

...
12.10 | 12:54

Aika näyttää sen minkälaista kuritusta Suomelle tulee ja milloin. Sitä aikaa tässä saa odotella. Toivottavasti Suomi nöyrtyy sen edessä ja oikein kunnolla.

...
Tykkäät tästä sivusta