Ajankohtaista 16

Nikita Hrushtshov.

21.10.2019

Jouko Piho:

Nikita Hrushtshov

Katsoin äsken TV1:ltä klo 19 tulleen ohjelman Historia – Lähikuvassa Nikita Hrushtshov.

Dokumentti antoi tunnissa aika hyvän yleiskuvan Hrushtshovin elämästä ja politiikasta. Historiallisten filmiväläysten lisäksi Hrushtshovin poika ja pojantytär kertoivat kuuluisasta sukulaisestaan.

Nikita Hrushtshov (1894-1971) oli neuvostoliittolainen poliitikko, kenraali ja kommunistisen puolueen pääsihteeri eli Neuvostoliiton tosiasiallinen johtaja vuosina 1953–1964. Hän saavutti Neuvostoliiton johtajuuden Josif Stalinin kuoleman jälkeisessä valtakamppailussa puolueen sisällä.

Hrushtshovilla ja Kekkosella oli keskenään hyvät välit, mitä ei tässä ohjelmassa mainita ollenkaan.

Näin itsekin Hrushtshovin ja Kekkosen v. 1957, kun Hrushtshov kävi valtiovierailunsa yhteydessä myös Riihimäellä, jossa silloin asuin.

Hrushtshov oli melkoisen impulsiivinen ja arvaamaton johtaja, joka melkein johdatti maailman Kolmanteen maailmansotaan 1960-luvun alussa ensin Berliinin ja sitten Kuuban kriisien aikana.

Toisaalta hänen suurin saavutuksensa oli Stalinin ajan terroritekojen tuomitseminen kuuluisassa salaisessa puheessaan v. 1956.

Ilman tuota puhetta ja politiikan muutosta Hrushtshov itse olisi saattanut joutua vankileiriin tai teloitettavaksi v. 1964, jolloin hänet syrjäytettiin, kun kommunistipuolueen muu johto alkoi pitää häntä sopimattomana maan johtoon.

Sen sijaan Hrushtshov sai viettää eläkevuotensa rauhassa, mutta täysin unohdettuna, Moskovan ulkopuolella olevassa talossaan.

Kerron tähän loppuun asian, jonka luin Hrushtshovista joskus 1970-luvulla jostain kristillisestä lehdestä. En ole törmännyt tähän tietoon missään muualla, mutta pidän siitä huolimatta tapahtunutta asiaa todenperäisenä.

Kerrotaan, että eräässä venäläisten uskovien baptistien maanalaisessa eli salaisessa kokouksessa sisään kokoustilaan astui yllättäen henkilö, jonka kaikki tunsivat heti ja pelästyivät saman tien, koska kyseinen henkilö oli passittanut monia uskovia vankileireille menneitten vuosien aikana.

Sisääntulija oli Nikita Hrushtshov. Hän ei ollut enää vallassa, mutta ihmiset säikähtivät silti häntä hänen verisen menneisyytensä takia. ”Miksi tuo uskovien vainoaja tänne tulee?” he saattoivat ajatella. ”Mitä hänellä on mielessään?”

Kun Nikita Hrushtshov huomasi uskovien pelokkuuden, hän sanoi rauhallisesti: ”Älkää pelätkö. Minä olen yksi teistä.”

Jos tarina on totta, Nikita Hrushtshov tuli eläkevuosinaan elävään uskoon. Täytyypä kysyä asiaa Nikitalta, kun tapaamme taivaassa.

Kuvassa Nikita Hrushtshov.

21.10.2019

Olen häkeltynyt lapsen tuomasta ilosta

Näin otsikoi ”Onnellinen äiti” mielipidekirjoituksensa tämän päivän (21.10.2019) Helsingin Sanomissa.

Tuore äiti kirjoittaa: ”Olen 38-vuotias ja sain hiljattain ensimmäisen lapseni. En ole milloinkaan tuntenut näin suurta onnea. Minua kauhistuttaa ajatella, mistä olisin jäänyt paitsi, jos tätä lasta ei olisi tehty, sillä lähellä se oli.”

Sitten äiti mainitsee joitakin hänellä, kuten monilla muillakin, olleita lapsensaantia estäviä ajatuksia, kuten ”elämä on hyvää näin”, en sovi perinteiseen äitirooliin” ja ”perhe-elämä ei vaikuta mukavalta vaan raskaalta”.

Onneksi nainen päätti kuitenkin kokeilla, sillä nyt hän on miehensä kanssa täysin häkeltyneitä onnesta. ”Tunne, joka omasta vauvasta tulee, on niin pakahduttava, ettei sitä voi sanoin kuvailla”, nainen sanoo.

Onnellinen äiti kommentoi myös sitä väitettä, että lapsi ei toisi elämään lisäarvoa: ”Voi kuinka paljon se tuokin!”

Nainen on myös realistinen: ”En kiellä, etteikö pikkuvauvan kanssa olisi välillä raskasta, mutta tämä kaikki on sen arvoista. Ilo lapsesta on tuhatkertainen.”

Lopuksi uusi äiti kirjoittaa: ”Toivon että mahdollisimman moni voisi kokea tämän maailman ihmeellisimmän tunteen. Sitä ei saa mistään muualta.”

20.10.2019

Jouko Pihon kirja-arvio:

Loiri.

Sain tänään luetuksi melkoisen järkäleen eli Jari Tervon Vesa-Matti Loirista tekemän elämäkerran ”Loiri.”.

Piste Loirin perässä ei ole virhe, vaan kirjan nimi on tosiaan sukunimi ja piste. Kirjassa Tervo käyttää Loirin lisäksi useimmiten etunimeä Matti, koska sillä nimellä Veskua kutsuttiin lapsuudessa.

Vesku Loiri on itse sanonut: ”Pitkään ja hartaasti mietittyäni päätin kertoa Jarille kaiken. Kenenkään muun mukaan en olisi lähtenyt.”

Aluksi Loiri kieltäytyi jyrkästi, mutta vuoden kuluttua mieli oli muuttunut. Loiri soitti Tervolle ja sanoi möreällä äänellään: "No, Vesku tässä, terve. Tehdään se vitun kirja".

Loiri lupasi kertoa kaiken Jari Tervolle. Loirin motto onkin: ”Ellei anna kaikkeaan, ei anna mitään.” 719-sivuisessa elämäkerrassa ei ehkä käydä ihan kaikkea läpi, mutta tärkeimmät asiat kuitenkin. Komea näyttelijän ja laulajan ura selvitetään perusteellisesti. Sen lisäksi kerrotaan yksityiskohtaisesti Loirin lukuisista naisista, niin avo- kuin aviopuolisoista (yhteensä kahdeksan) ja monista hyvistä ystävistä, päihteidenkäytöstä, huumeista ja alkoholista sekä hyvinkin erilaisista harrastuksista, kuten jalkapallo, jääkiekko, käsipallo, vesipallo, nyrkkeily, golf, biljardi ja kalastus. Käsi- ja vesipallossa Loiri saavutti jopa SM-kultaa. Loiri on ollut avoin kaikelle ja on halunnut kokeilla vähän kaikkea. Urheilu-ura sai kuitenkin väistyä näyttelemisen ja laulamisen takia.

Pitkien, yhteensä 100 tuntia kestäneiden haastattelusessioiden lisäksi Tervo sai tietoa hyvin monilta Loirin tunteneilta ihmisiltä, ystäviltä, työtovereilta ja sukulaisilta. Sen lisäksi Tervo katsoi Loirin elokuvat ja TV-ohjelmat sekä luki kaiken mahdollisen Loirista lehtijutuista ja toisten ihmisten muistelmista.

Tervon työurakka oli siis valtava, koska Loirin elämä ja tuotanto on ollut niin rikasta ja runsasta. Varsinkin tapahtumien ajoitus oli hankalaa, koska Loiri ei enää kunnolla muistanut tarkkoja aikoja, joten Tervon piti etsiä asioiden oikea aikajärjestys muista lähteistä.

Lopputulos on mielestäni vaikuttava, koskettava, tasapainoinen ja paljon uuttakin tietoa antava. Tervon kunnianhimoinen projekti on varsin onnistunut kokonaisuus. Päähenkilön lisäksi kirjassa on paljon ajankuvaa eri vuosikymmeniltä ja muuta kulttuurihistoriaa.

En ollut aluksi tarttua koko kirjaan, koska en pidä Jari Tervon kirjoitustyylistä. Yritin muutama vuosi sitten lukea Tervon Myyrä-kirjaa, mutta ei siitä mitään tullut.

Onneksi päätin kuitenkin tutustua teokseen ja alkuun päästyäni luinkin kirjan innokkaasti, lähes ahmien, loppuun asti. Totesin, että Tervolla on tässä Loiri-kirjassaan täysin erilainen tyyli kuin muutoin.

Kyllähän tässäkin kirjassa tulee esiin Tervon ääni ja verbaalinen nokkeluus, mutta onneksi ei liikaa. Pää-äänessä on Loiri ja hyvä niin.

Kirja tuo kronologisesti esiin Loirin huikean ja monipuolisen uran eri vaiheet. Vuonna 1945 syntyneen Loirin kuuluisuus alkoi 17-vuotiaana Mikko Niskasen ohjaamassa Pojat-elokuvassa, jossa hänellä oli Jaken rooli. Monet muistavat etenkin elokuvan liikuttavan loppukohtauksen, jossa Jaken äiti kertoo lähtevänsä saksalaissotilaan mukana. Elokuva päättyy, kun Jake juoksee junan perässä äitiä sydäntä riipaisevasti huutaen ja kaatuu kiskoille.

Sen jälkeen Loirin uravalinta oli selvä. Loiri valmistui Suomen teatterikoulusta vuonna 1966 ja oli mukana jo samana vuonna Ylioppilasteatterin Lapualaisoopperassa, jonka Kalle Holmberg ohjasi. Loiri näytteli vahvan vaikuttavasti Lapuan liikkeen päähahmoa Vihtori Kosolaa. Loiri lauloi uhmakkaana: "Jumalauta, näillä lakeuksilla ei jumalauta pilkata Jumalaa". Rooli sopi oikeastaan varsin hyvin Loirille, koska hän ei innostunut lainkaan sen ajan muotivirtauksesta eli taistolaisuudesta, jossa suurin osa muista näyttelijöistä oli mukana.

Samaan aikaan 1960-luvun loppupuolella Loiri esiintyi myös televisiossa Jatkoaika -ohjelmassa, jossa yhdisteltiin ajankohtaisia keskusteluja sketsiviihteeseen. Sieltä juontaa juurensa kuuluisa kaatuilu, josta tuli Loirin tavaramerkki. Loirista tuli yhdessä illassa koko kansan tuntema tv-tähti. Urheilullisen Loirin taitavasta kaatumistyylistä tuli lopulta harmia, sillä usein vastaan tuli joku törppö, joka tokaisi "kaadu", mikä ei ajan mittaan jaksanut Loiria enää huvittaa.

Koko kansan suosikiksi Loirin nostivat kuitenkin ennen kaikkea Spede Pasasen tuottamat Uuno Turhapuro -elokuvat. Ensimmäinen Ere Kokkosen ohjaama Uuno nähtiin valkokankaalla vuonna 1973. Lisää nähtiin tasaisin väliajoin aina vuoteen 2004 saakka, yhteensä 20 Turhapuroa. Kulta-aikanaan Turhapurot olivat maamme katsotuimpia elokuvia, joten ei ihme jos Turhapuro on monen mielessä synonyymi Vesa-Matti Loirille. Loirille Turhapurot olivat taloudellinen pelastusrengas, koska hän oli vuosia suurissa veroveloissa. Toisaalta Uuno-hahmo myös leimasi häntä voimakkaasti, minkä takia joidenkin ihmisten oli vaikeaa suhtautua Loiriin vakavasti silloin kun hän alkoi esittää korkeakulttuuria.

Loiri on ollut mukana Turhapurojen lisäksi hyvin monissa muissakin elokuvissa. Kirjan lopussa olevan filmografian mukaan Loiri on näytellyt 43 elokuvassa. Kun siihen lisää 20 Turhapuroa, niin yhteensä Loiri on näytellyt 63 elokuvassa. Sen lisäksi Loiri on esiintynyt 17 tv-elokuvassa ja 29 tv-sarjassa.

Harvempi tietää, mutta Loiri oli myös teatterimies. Loiri näytteli sekä Helsingin (1966-71) että Turun (1973-1977) kaupunginteattereissa yhteensä 29 näytelmässä. Mainittakoon esimerkkinä ”Seitsemän veljestä”, jossa Loiri näytteli Tuomasta.

Loiri on esittänyt myös monia tunnettuja sketsihahmoja, kuten Nasse-setä, Auvo, Tyyne ja Jean Pierre Kusela.

Näyttelemisen lisäksi Loiri on niittänyt paljon mainetta ja suosiota myös laulajana. Kirjan lopussa olevan diskografian mukaan Loirin lauluja on 38 albumilla ja 43 singlellä.

Laulajana Loiri on saanut suosiota erityisesti Eino Leinon runoihin (tunnetuimpina Nocturne ja Lapin kesä) sävellettyjen laulujen mahtavan eläytyvänä tulkitsijana. Sen lisäksi Loiri on levyttänyt suomalaisia iskelmiä, kuten Reino Helismaan ja Juha Vainion tuotantoa.

Loiri edusti Suomea v. 1980 Euroviisuissa Huilumies-laululla soittaen itsekin välillä huilua. Aarno Ranisen varta vasten Loirille tekemä kappale ei kuitenkaan menestynyt, vaan Suomi jäi viimeiseksi.

Loiri on saanut useita palkintoja, kuten Pro Finlandia –mitalin v. 1996 ja taiteen valtionpalkinnon v. 2011, jonka perusteluissa painotettiin Loirin kykyä olla sekä poikkeuksellisen suosittu koomikko että vahvojen draamaroolien tekijä.

Kirjassa tulee esille vahvasti myös Vesa-Matti Loirin henkinen ja hengellinen puoli. Teoksessa läpikäydään Loirin häkellyttävät ennenäyt, ruumiista irtautumiset, ufo-kokemukset, usko jälleensyntymiseen ja ennustaja Aino Kassisella käynnit. Loiri on lukenut paljon teosofiaa ja idän uskontoja. Toivon, että Loiri löytää henkisyyden ja tuonpuoleisuuden etsinnässään vielä ainoan Totuuden eli Jeesuksen Kristuksen.

Kirjassa kerrotaan myös, miten näyttelijä Heikki Kinnunen yritti tosissaan käännyttää 1970-luvun alkupuolella Loiria kommunistiksi ja materialistiksi. Yritys epäonnistui, koska Loirilla on ollut lapsesta saakka yliluonnollisia kokemuksia eikä politiikka ole koskaan kiinnostanut häntä.

Loiri on joutunut kokemaan kolmen läheisen ihmisen kuoleman. Mona-vaimo kuoli auto-onnettomuudessa v. 1977. Sen jälkeen Loiri yritti itsemurhaa nielemällä kaikki hänelle määrätyt masennuslääkkeet kerralla, mutta ei onneksi onnistunut, koska lääkäri oli aavistanut, että näin voisi käydä ja oli määrännyt Loirille mietoja lääkkeitä.

Masennus kuitenkin jatkui ja v. 1979 Loiri hakeutui itseensä ja elämäänsä pettyneenä Lapinlahden. Samaan aikaan mielisairaalassa Loirin kanssa oli Heikki Harma eli Hector. Vähitellen Loiri pääsi kuitenkin masennuksesta eroon.

Myöhemmin v. 1994 esikoispoika Jan kuoli äitinsä tavoin autokolarissa. Aivan kirjan viimeistelyvaiheessa Loiri sai suruviestin 37-vuotiaan poikansa Joonaksen kuolemasta toukokuussa 2019. Tervo onkin omistanut kirjansa Joonas Loirin muistolle.

Kirjan lopussa kerrotaan Loirin terveyden heikkenemisestä, ylipainosta (jopa 144 kg), diabeteksesta ja alkoholiongelmasta, joka pilasi erään joululaulukiertueen täydellisesti. Tervo kirjoittaa ikävistäkin asioista kaunistelematta suorasukaiseen tyyliinsä, koska Loiri lupasi kertoa kaiken.

Viime aikoina terveys on alkanut kuitenkin kohentua. Niinpä Vesa-Matti Loiri suunnittelee lähtevänsä tänäkin vuonna joululaulukiertueelle. Loiri laulaa jälleen Kassu Halosen ja Vexi Salmen klassikon ”Näin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen.”

Suosittelen Jari Tervon Loiri-kirjaa kaikille Vesa-Matti Loirista, kulttuurista, musiikista, elokuvista, henkisyydestä ja Suomen lähiajan historiasta kiinnostuneille. Taattua lukuelämystä täydentävät myös lukuisat kiintoisat kuvat.

Kiitos Jari Tervo! Teit kansallisaarteesta kansallisopuksen.

Vesa-Matti Loiri sanoi käsikirjoituksen luettuaan: ”Ihana kirja.” Olen samaa mieltä.

16.10.2019

Jouko Piho:

Talvisota

Tänä vuonna on 80 vuotta Talvisodasta, jonka kunniaksi Helsingin Sanomat on tehnyt aiheesta laajan Teema-numeron.

En puutu tässä kirjoituksessani sisältöön, vaan ainoastaan sodan nimeen, joka kirjoitetaan yleisesti pienellä alkukirjaimella eli talvisota.

Näin myös Helsingin Sanomat. Toimitussihteeri Teppo Sillantaus kirjoittaa: ”Kun suomalaisen lehden teemana on talvisota, lukija ymmärtää heti, ettei lehti käsittele sodankäyntiä talvisissa olosuhteissa yleisesti ottaen, vaan Suomen selviämistaistelua talvella 1939-1940.”

Vaikka näin on, niin minusta on silti väärin, että Suomen talvella 1939-40 käymä sota kirjoitetaan yleisnimenä pienellä alkukirjaimella eli ”talvisota”. Mielestäni ”talvisota” kuvaa vain talvella käytävää sotaa missä ja milloin tahansa.

Mutta kun on nimenomaan kyse Suomesta ja talvesta 1939-1940, niin kyseessä on ilman muuta erisnimi, joka pitäisi kirjoittaa isolla alkukirjaimella eli ”Talvisota”. Samoin ei pitäisi kirjoittaa ”jatkosota”, vaan ”Jatkosota”, ei ”ensimmäinen maailmansota”, vaan ”Ensimmäinen maailmansota” jne.

En ymmärrä tässä asiassa Suomen kielitoimiston suosituksia ollenkaan, koska ne ovat päin prinkkalaa ja täysin vastoin oikeinkirjoitusohjeita.

Niinpä kapinoin vääriä sääntöjä vastaan ja kirjoitan aina sodan nimet isolla alkukirjaimella, koska ne eivät ole mitä tahansa sotia, vaan tietyssä paikassa ja tiettyyn aikaan käytyjä sotia, jotka eroavat siten kaikista muista sodista. Siksi erisnimi on ainoa oikea ratkaisu.

16.10.2019

Jouko Piho:

Valkoinen aukko

Luin tänään tulleesta Tieteen Kuvalehden numerosta 16/2019 mielenkiintoisen artikkelin valkoisesta aukosta.

Useimmat tietänevät, mikä on musta aukko. Kun musta aukko ei voi enää tulla pienemmäksi ja tiheämmäksi eikä voi enää imeä lisää ainetta, aine puristuu pieneksi pisteeksi eli kvanttisilmukaksi.

Kun pienuuden raja on tullut vastaan, musta aukko muuttuu valkoiseksi ja kokoon puristunut aine räjähtää ja alkaa taas levitä takaisin avaruuteen.

Musta aukko siis imee kaiken aineen sisäänsä eikä siitä pääse mitään ulos. Valkoinen aukko taas ei päästä mitään ainetta sisään, vaan sylkee kaiken aineen ulos.

Tämän takia osa tutkijoista on sitä mieltä, että maailmankaikkeus syntyy ja kuolee yhä uudestaan.

Tämä väite käy yksiin Raamatun ilmoituksen kanssa, että nykyinen maapallo ja taivas tulevat katoamaan ja Jumala luo uuden taivaan ja uuden maan. Esim. Ilmestyskirjan luvun 21 jae 1 sanoo: ”Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa olivat kadonneet.”

15.10.2019

Jouko Pihon kirja-arvio:

Onnelliset aivot

Sain juuri äsken luetuksi varsin mielenkiintoisen kirjan onnellisuudesta. Dean Burnettin 349-sivuinen teos ”Onnelliset aivot” on hauskasti ja rehellisesti kirjoitettu ja siksi helppolukuinen, mutta toisaalta kirjassa on myös hyvin runsaasti tietoa ja tieteellisiä termejä, että kirja on samalla osittain myös vaikealukuinen.

Burnett käy läpi hyvin perusteellisesti onnellisuuden eri elementtejä. Hän on myös haastatellut monia ihmisiä kirjaansa varten.

Burnett etsii onnellisuutta lähinnä aivoista, mutta ei vain sieltä, vaan tuo esiin myös sen, että onnellisuuteemme vaikuttaa myös sisuskalumme eli lähinnä ruoansulatusjärjestelmämme.

Burnett on päätynyt siihen lopputulokseen, että mitään kaikille sopivaa onnen kaavaa ja oikotietä onneen ei ole, koska ihmiset ja heidän aivonsa ovat niin erilaisia.

On kuitenkin joitakin pääperiaatteita, joiden on todettu vaikuttavan onnellisuutta ainakin useimmissa ihmisissä.

Koska ihminen on hyvin sosiaalinen olento, niin ihmisen onnelle on kaikkein tärkeintä vuorovaikutus eli yhteys toisiin ihmisiin. Tähän liittyy läheisesti se, että ihmiset kaipaavat toistensa hyväksyntää.

Yksi erittäin tärkeä onnen perusasia on turvaa ja suojaa antava koti.

Työ on myös tärkeä asia, kunhan sitä ei tehdä liikaa ja stressaavasti. Niinpä monilla eläkeläisillä voi olla työelämän jälkeen suuria vaikeuksia, kun elämän sisältö ja merkitys on poissa.

Rahalla on oma merkityksensä, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Sitten kun rahaa on enemmän kuin tarpeeksi, rahan onnea tuova vaikutus vähenee.

Ja tietenkin rakkaus ja seksi vaikuttavat hyvin voimakkaasti aivoihin. Burnett toteaakin, että rakkaudellinen suhde, jossa saa kaikki seksuaaliset perustarpeensa tyydytetyksi, tekee melko varmasti onnelliseksi. Mutta sen jälkeen Burnett lisää: ”Sellainen olisi ihanteellinen asetelma ja toimii teoriassa mainiosti mutta harvemmin käytännössä.”

Burnett kirjoittaa myös varsin paljon naurun ja huumorin merkityksestä onnellisuudelle. Nauru todellakin tekee hyvää ja jopa pidentää ikää.

Burnett käsittelee myös vanhemmiten tapahtuvaa onnellisuuden vähenemistä, joka johtuu fyysisen kunnon rapautumisesta, mutta myös siitä, että vanhemmiten dopamiini- ja serotoniinieritys alkaa hiipua. Burnett mainitsee kaksi keinoa, miten vanhemmat ihmiset voivat yrittää pysyä virkeinä. Toinen on liikunta ja toinen on sosiaalisuus. Eli kun kaikille ihmisille ovat kontaktit toisiin ihmisiin tärkeitä, niin vanhuksille ihmisyhteydet ovat vieläkin merkittävämpiä.

Kirjassa on niin paljon asiaa, että sitä ei kannata edes yrittää referoida kovin yksityiskohtaisesti, joten suosittelen Burnettin teosta kaikille elämästä ja onnellisuudesta kiinnostuneille.

Vaikka suosittelenkin kirjaa, en ole kaikesta siinä esitetyistä asioista samaa mieltä, mikä johtuu lähinnä siitä, että Dean Burnett on ateisti ja skeptikko, joten hän puhuu evoluutiosta eikä Jumalasta, aivoista eikä koskaan sielusta.

Niinpä Burnett ei voi oman taustansa takia käsitellä ollenkaan uskon ja henkilökohtaisen Jumala-suhteen tuomaa onnea, kuten Raamattu sanoo: ”Minun onneni on olla Jumalaa lähellä.”

Mutta jos ei anna tällaisten eri maailmankatsomuksista johtuvien seikkojen häiritä itseään, niin Burnettin kirja on kyllä ajatuksia herättävää, humoristista ja kiehtovaa luettavaa.

12.10.2019

Jouko Pihon kirja-arvio:

Sadan vuoden harha-askel – Jätkän väitöskirja jääkauden olemattomuudesta

Sain tänään luetuksi varsin mielenkiintoisen kirjan, jonka pääväite on, että mitään jääkautta ei ole koskaan ollut.

Kyseessä on nyt 92-vuotiaan itseoppineen turkulaisen tutkijan ja yksityisajattelijan Keijo Parkkusen v. 1984 julkaisema kirja ”Sadan vuoden harha-askel”. Alaotsikko kuuluu ”Jätkän väitöskirja jääkauden olemattomuudesta”.

Sanon heti alkuun, että en voi asiaan perehtymättömänä olla satavarma Parkkusen väitteistä, mutta pidän niitä hyvinkin mahdollisina.

Suurin syy myönteiseen käsitykseeni on se, että minä pidän uskovana Raamatun kertomusta Nooan aikaisesta vedenpaisumuksesta todellisena historiallisena tapahtumana.
Koko jääkauden idea on taas syntynyt nimenomaan halusta leimata vedenpaisumuskertomus vain mytologiseksi saduksi.

Kaikki sai alkunsa Englannissa, jossa muodostui 1800-luvun alkupuolella parlamentin jäsenistä ja yhdestä lakimiehestä koostuva ryhmä, joka halusi murtaa kuninkaan Jumalalta saadun vallan. Ryhmä tuumi, että jos vedenpaisumusteoria voitiin osoittaa vääräksi, myös muu Raamatun uskottavuus saisi kolauksen, kuten Raamatun ilmoitus siitä, että vallanpitäjät ovat saaneet valtansa Jumalalta.

Eräs ryhmän jäsenistä, geologi Charles Lyell, ryhtyi tuumasta toimeen ja julkaisi v. 1830 kirjan ”Principles of Geology”, jossa hän väitti vedenpaisumuskertomusta myyttiseksi taruksi. Tilalle hän tarjosi miljoonien vuosien kehitystä ja jääkautta.

Charles Darwin täydensi Lyellin työtä v. 1859 julkaistussa ”Lajien synty” –kirjassaan. Molempien miesten vaikutus nykytieteeseen on ollut valtava, kun useimmat tiedemiehet ovat omaksuneet heidän kehitysteoriansa. Kyseessä on kuitenkin olettamus, ei todistettu fakta, suoranainen satu, jossa on käytetty paljon mielikuvitusta, eli todellakin sadan, kohta kahdensadan vuoden harha-askel.

On myös tiedemiehiä, jotka näkevät paljon puutteita kehitysteoriassa. Heidän mielestään, ja Parkkusen mielestä, maapallon historia ei ole miljoonien vuosien kehitystä, vaan maapallon muutoksia selittää paremmin katastrofiteoria.

Parkkusen mukaan avaruudesta valtavalla nopeudella syöksyneet vesimassat muovasivat monet jääkauden jäljiksi tulkitut muodostumat, kuten pirunpellot, hiidenkirnut ja silokalliot, sekä aiheuttivat vedenpaisumuksen. Aiemmin vesi olisi Parkkusen mukaan kiertänyt maapalloa kehänä, joka olisi suojellut maan pintaa kosmiselta säteilyltä. Tämä selittäisi myös Vanhan testamentin ihmisten pitkät, usean sadan vuoden elinajat.

Hiidenkirnujen synty on hänen mielestään vaatinut valtavan suuren kuumuuden ja paineen. Parkkusen mukaan hiidenkirnut syntyivät avaruudesta syöksyneiden, sähköisesti varautuneiden pyörivien vesipatsaiden poraamina.

Pitkin kirjaansa Parkkunen kutsuu jääkausisatua jankkaavia tiedemiehiä pitkäkorviksi muinaisten inkojen ylimysluokan mukaan, jotka venyttivät korvansa pitkiksi merkkinä tiedoistaan ja taidoistaan.

Samanlaisia pitkäkorvia ovat Parkkusen mielestä myös suomalaiset geologit, jotka päätään vaivaamatta toistavat mieletöntä teoriaa jääkaudesta.

Paitsi jääkautta Parkkunen kertoo kirjassaan myös Platonin mainitsemasta Atlantiksesta, joka oli Afrikan ja Amerikan välissä oleva iso manner, jossa oli hyvin korkea kulttuuri, mutta joka tuhoutui ja vajosi Atlantin syvyyksiin 12000 vuotta sitten tapahtuneen suuren katastrofin jälkeen. Tämä on sama myllerrys, jonka vaikutuksesta maapallon kaikkialla ollut lämmin ilmasto muuttui äkkiä napaseuduilla kylmäksi, jolloin esim. Siperiassa olleet mammutit kuolivat yhtäkkiä. Samaan aikaan ennen yhdessä olleet mantereet alkoivat liikkua toisistaan erilleen.

Nooan aikainen vedenpaisumus muutama tuhat vuotta sitten ei aiheuttanut kovin suuria muutoksia, vaan kyseessä on ennen ihmissuvun luomista olleen jonkin muun kulttuurin tuhoutuminen ja valtavan mittaluokan katastrofi. Sen jälkeen koko maapallo oli veden peitossa ja siitä tilanteesta Jumala sitten jatkoi uutta luomistyötään, joka on kerrottu 1. Mooseksen kirjan alussa, luoden silloin myös nykyisen aadamilaisen ihmisrodun.

Raamatun lisäksi yli 90 kansan perinnetiedot kertovat valtaisasta katastrofista, joka kerran peitti alleen koko maapallon. Kertomusten yksityiskohdissa on eroja, mutta itse pääasia, ihmiskuntaa kohdannut suunnaton vedenpaisumus, on kaikkialla sama. Miten se voi olla mahdollista? Ainoa selitys on, että kertomusten täytyy pohjautua todellisuuteen eikä se voi mitenkään olla vain keksitty.

Suosittelen Keijo Parkkusen ajatuksia herättävää kirjaa ”Sadan vuoden harha-askel” kaikille oikeasta tiedosta kiinnostuneille. Kirjaa tuskin saa mistään kirjakaupasta, mutta kirjastoista löytyy. Minä lainasin oman kappaleeni Kuopion varastokirjastosta.

11.10.2019

Jouko Pihon kirja-arvio:

Aidan toiselta puolelta

Sain tänään luetuksi viime kuussa julkaistun uunituoreen kirjan ”Aidan toiselta puolelta”, jossa eduskunnan keväällä 2019 jättänyt 71-vuotias valtiotieteiden tohtori, Keskustan konkaripoliitikko ja ministeri Seppo Kääriäinen käy läpi Suomen viime vuosikymmenien politiikkaa aina Rinteen hallituksen muodostamiseen asti. Kirjan nimi johtuu siitä, että Kääriäinen kirjoittaa pohdiskelunsa sen jälkeen kun hän luopui politiikasta eli ikään kuin politiikan aidan toiselta puolelta.

Kirjan alussa Kääriäinen tuokin esille sen, että luopuminen on luonnollista ja että on osattava oikealla ajalla päästää irti. Sekin käy ilmi, että Kääriäinen ei oikeastaan koskaan halunnut poliitikoksi, vaan ajautui siihen keskustapuolueessa olleen työpaikkansa takia. Sen jälkeen Kääriäinen harkitsi monessa vaiheessa politiikasta luopumista, mutta eri syistä johtuen hän jatkoi kuitenkin aina kevääseen 2019 asti.

Tämä Teoksen kustantama 254-sivuinen kirja on monella tavalla antoisaa luettavaa. Tosin tiivis tietopitoisuus vähentää joskus luettavuutta, mutta sen vastapainoksi mukana on paljon syvällistä viisautta ja rehellistä pohdintaa, mitä arvostan todella paljon.

Olen aina pitänyt Seppo Kääriäistä hyvänä miehenä. Siksi kannatin häntä Keskustan presidenttiehdokkaaksi syksyllä 2011, mutta suoraan kysymykseeni presidenttiehdokkuudesta Kääriäinen vastasi, että hänellä ei ole pyrkyä eikä mielestään kannatusta presidentiksi, joten aloin sen jälkeen kannattaa presidentiksi Paavo Väyrystä.

Paavo Väyrysestä Kääriäinen kirjoittaakin ymmärrettävästi paljon. Yhden luvun otsikko onkin mielenkiintoinen eli ”Presidenttejä, pääministereitä – ja Väyrynen” eli se tuo sen tosiasian esille, että on kaikenlaisia poliitikoita ja päättäjiä, mutta sitten erikseen on Paavo Väyrynen, joka on aivan omaa luokkaansa.

Kääriäinen kuvaa Väyrysen toimintaa Keskustassa asiallisesti ja monin kohdin arvostavasti, mutta hänen on hyvin vaikeaa ymmärtää Väyrysen toimia vuoden 2012 jälkeen. Kääriäinen kirjoittaa: ”Entisen kunniapuheenjohtajan tykit ovat olleet suunnattuina keskustaa vastaa.” Lopuksi Kääriäinen toteaa Väyrysestä: ”Vuonna 1970 alkanut poliittinen ja valtiollinen ura, jossa on useita hienoja vaiheita, päättyi monien mielestä surkealla tavalla.” Minä olen eri mieltä. Paavo Väyrysen parhaat vuodet ovat vasta edessäpäin.

Kirjassa on hyvin paljon kiinnostavia ajatuksia, mutta niiden tarkempi selostaminen ei ole tarpeen tässä referaatissani, koska on parempi, että sinä luet kirjan itse. Mutta voisin mainita vaikka sen, että Kääriäisen jaottelu neljänlaisiin poliitikkotyyppeihin on varmaan paikkansa pitävä eli ne ovat intressiryhmiensä asianhoitajat, yhteistyöpoliitikot, maailmanparantajat ja narsistiset oman edun ajajat. Kääriäinen toteaa, että kolmen ensimmäisen vaihtoehdon yhdistelmä on paras poliitikko.

Muutoin hyvässä kirjassa on muutamaan kritiikkiin ja tarkennukseen aihetta. Minua häiritsi hiukan se, että Kääriäinen käytti hyvin paljon itsestään nimitystä ”meikäläinen”. Eihän siinä mitään, jos se sana olisi esiintynyt vain jonkin kerran, mutta kun samaa sanaa alkoi tulla kerta toisensa jälkeen, niin se ei kerta kaikkiaan sopinut yhteen kirjan muun asiallisen tyylin kanssa.

Kiinnitin myös huomiota siihen, että Kääriäinen piti sanontaa ”Ei kukaan ole profeetta omalla maallaan” kansanviisautena, vaikka kyse on Jeesuksen sanoista, jotka hän sanoi tilanteessa, kun hänen oman kotikaupunkinsa asukaat Nasaretissa eivät hyväksyneet häntä. Eli kyseessä ei ole kansanviisaus vaan Jeesuksen viisaus.

Toinen havaitsemani pikku virhe on siinä, että Kääriäinen mainitsi muutamaan otteeseen Paavo Väyrysen olleen v. 2018 presidentinvaaleissa perustamansa Kansalaispuolueen ehdokas. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan Väyrynen oli 20 000 kannattajakorttia keränneen valitsijayhdistyksen ehdokas.

Kolmas huomioni koskee Paavo Väyrysen kevään 2019 eduskuntanvaaleissa saamaa äänimäärää, joka olisi Kääriäisen mukaan 2300, mutta joka oli 1234.

Olen myös eri mieltä Kääriäisen myötäilemästä ilmastonmuutoksesta jopa Greta Thunbergia kehuen, mutta samalla on syytä sanoa, että hänellä on myös terveen kriittistä suhtautumista ilmastohysteriaan esim. kun hän kirjoittaa näin: ”Ei pidä antaa perusteetonta aihetta ahdistukseen eikä pelkoon. Meidän suomalaisten on säilytettävä suhteellisuudentaju.”

Mutta kaikki nämä ovat pikku juttuja. Suurin osa tekstistä on erittäin luotettavaa tietoa, jota Kääriäinen on analysoinut tuoreella ja ennakkoluulottomalla tavalla.

Suosittelen siksi Seppo Kääriäisen aitoa puheenvuoroa ”Aidan toiselta puolelta” kaikille Suomen historiasta, Keskustasta, Seppo Kääriäisestä ja Paavo Väyrysestä kiinnostuneille.

8.10.2019

Jouko Piho:

Jääkautta ei ole koskaan ollut

En tiedä, pitääkö otsikon raflaava väite paikkaansa, mutta törmäsin eilen ensimmäistä kertaa mielipiteeseen, että jääkautta ei ole koskaan ollutkaan, kun luin Jukka Niemisen toimittamasta kirjasta ”Suomen mysteerit” kirjoituksen ”Jääkausi on maailman suurin valhe”.

Tällä tavalla nimittäin uskoi vakaasti aikoinaan elokuvaohjaaja ja keksijä Spede Pasanen, joka sai vuorostaan mainitun käsityksen v. 1967 Keijo Parkkuselta, joka oli tutkinut asiaa jo vuosien ajan. Parkkunen oli vakuuttunut siitä, että geologiset muodostelmat hiidenkirnuineen ja pirunpeltoineen ovat syntyneet ennemminkin kovan kuumuuden kuin hyisten jääkautisten vesimassojen toimesta.

Spede innostui asiasta heti ja halusi tehdä aiheesta elokuvan, jossa Parkkunen sai vapaasti selittää, miksi jääkausi oli mahdoton hypoteesi. Elokuvaa käytiin kuvaamassa pitkin Lappia, se leikattiin ja laitettiin esityskuntoon.

Elokuvaa ei kuitenkaan koskaan esitetty, koska ennen ensi-iltaa MTV:n ohjelmapäällikkö sai vieraakseen vakavailmeisiä miehiä Geologian laitokselta, ja keskustelun seurauksena elokuva päätettiin hyllyttää. Hyllyllä se on vieläkin tai missä lienee, koska kukaan ei tiedä, missä tämä Speden elokuva jääkausivalheesta on.

Keijo Parkkunen jatkoi kuitenkin tutkimuksiaan ja julkaisi v. 1984 kirjan ”Sadan vuoden harha-askel”, jossa hän todisti, että koko jääkausiteoria oli syntyisin skotlantilaisen geologin Charles Lyellin ajatuksista, joiden tarkoituksena oli todisteiden sijaan kumota Raamatun arvovalta eli kertomus Nooan aikaisesta vedenpaisumuksesta. Tilalle Lyell tarjosi jääkausiteoriaa.

Jos näin on, niin silloin kyseessä olisi vain epäuskoisten ihmisten keksityt ja mukatieteelliset selitykset ilmiöille, joiden raamatullista kuvausta ei haluta uskoa.

Minä en siis tiedä, mikä on totuus tässä asiassa, mutta en pitäisi aivan mahdottomana sitä, että monien muiden tieteen nimissä esitettyjen valheiden lisäksi myös tämä jääkausiteoria olisikin täyttä puppua.

7.10.2019

Jouko Pihon kirja-arvio:

Vaaran vuosien vakooja

Luen yleensä vain tietokirjoja, mutta välillä voin lukaista myös hiukan keveämpiä versioita, mikäli tarina pohjautuu tosiasioihin.

Juuri tällaisen puolidokumentaarisen jännitysromaanin luin tänään eli Patrick Berghällin tänä vuonna ilmestyneen uutuuskirjan ”Vaaran vuosien vakooja”, joka on 230-sivuinen historiallinen jännäri Suomesta suurvaltojen puristuksessa 1940-luvun lopun vaaran vuosien aikana, jolloin kommunistit aikoivat toteuttaa Suomessa vallankumouksen. Tarkka vallankaappauksen suunniteltu aika oli 26.-27.4.1948.

Vallankumous ei kuitenkaan onnistunut, koska Stalinin Neuvostoliitto ei tukenut sitä aseellisesti, koska Stalin näki suomalaiset kommunistit liian heikkoina tekemään mitään kumousta. Lisäksi Stalin tarvitsi teollisen ja tehokkaan Suomen sotakorvaustuotteita. Kaiken lisäksi Stalin halusi Suomesta länsimaisen näyteikkunamaan esittelemään kommunistisen ja läntisen maan hyvää yhteiseloa. Stalin pelkäsi myös uutta sotaa Suomen kanssa, koska hän tiesi, että siitä tulisi varsin verinen yhteenotto.

Vallankumous ei onnistunut myöskään siitä syystä, että kumousaikeista saatiin etukäteen tietoja jopa tarkkoja karttoja myöten. Itse asiassa myös kommunistinen, mutta ilmeisen isänmaallinen sisäministeri Yrjö Leino varoitti Helsingin poliisijohtaja Gabrielssonia kapinan mahdollisuudesta.

Sen takia kumousyritykseen varauduttiin monella eri tavalla esim. keräämällä aseita pois kommunistien miehittämän liikkuvan poliisin varastoista Tuomikirkon kryptaan. Sekä järjestyspoliisi että puolustusvoimat olivat täydessä valmiustilassa. Dragsvikista oli tullut Lohjalle kaksi komppaniaa ja Hyrylästä kaupunkisodan erikoisyksikkö Santahaminaan. Lisäksi panssarilaiva Uusimaa oli ankkurissa presidentilinnan edustalla. Myös kaikkien strategisten paikkojen vartiointia oli vahvistettu.

Kirjan päähenkilönä on USAssa CIA:ssa koulutuksen saanut vakooja Jan Seger, joka saa marsalkka Mannerheimilta tehtäväksi pitää silmällä suomalaisia kommunisteja.

Toinen päähenkilö on Neuvostoliitossa vankileirillä ollut amerikkalainen Erica Shannon, joka puolestaan lähetetään Suomeen onkimaan tietoja Neuvostoliiton puolesta. Kahden vakoojan tiet kohtaavat kylmän sodan myllerryksessä dramaattisella tavalla.

Kirja on täynnä oikeita historian henkilöitä ja tapahtumia. Mukaan on sitten liitetty mielikuvituksen lisähöystettä, mutta itse tarina on totta.

Kirjassa on kaksi aikavirhettä, kun siinä sanotaan, että Suuri isänmaallinen sota olisi ollut ohi jo syyskuussa 1944, kun se päättyi vasta 8.5.1945, sekä se, että mainitaan Israelin passin hankkimisesta v. 1944, vaikka Israel syntyi valtiona vasta v. 1948. Nämä lipsahdukset eivät kuitenkaan haittaa, koska kerronta pysyy muutoin hyvin tosiasioiden puitteissa.

Suosittelen kirjaa ”Vaaran vuosien vakooja” kaikille historiasta kiinnostuneille henkilöille, jotka haluaisivat lukea asioista vähän keveämmin kirjoitettuna.

 

 

5.10.2019

Jouko Pihon kirja-arvio:

Korsimo – Kekkosen mies

Sain tänään luetuksi Otavan jo v. 1976 julkaiseman 347-sivuisen kirjan, josta en ollut ennen kuullutkaan, mutta luettuani Ilta-Sanomista referaatin Seppo Kääriäisen uudesta kirjasta ”Aidan toiselta puolelta” kiinnostuin minäkin kirjasta ”Korsimo – Kekkosen mies”.

Näin Ilta-Sanomat: ”Paavo Väyrynen oli voimiensa tunnossa toukokuussa 1977, jolloin hänet oli juuri nimitetty ulkoministeriksi 30-vuotiaana.

Palattuaan Moskovasta hän kutsui Seppo Kääriäisen ja Esko Ahon asunnolleen Töölöön ja kertoi omista tulevaisuudensuunnitelmistaan.

Kaksikon lähtiessä hän kehotti Kääriäistä:
– Alahan valmistautua. Lue Sakari Virkkusen kirja Arvo Korsimosta.

Viittaus oli selvä. Korsimo toimi Urho Kekkosen vaalipäällikkönä vuoden 1956 presidentinvaaleissa. Väyrynen näki itsessään Kekkosen seuraajan.”

Kirja olikin monella tapaa mielenkiintoinen ja paljon uusia tietoja antava.

Vain kansakoulun käynyt Arvo Korsimo (1901-1969) nousi Suomen politiikan ja lopuksi myös elinkeinoelämän huipulle 1950- ja 1960 –luvuilla valtavan ahkeruutensa ja ainutlaatuisen organisoimiskykykynsä ansiosta. Korsimo ei ollut teoriamiehiä, mutta käytännön nopeassa toiminnassa hän oli elementissään.

Suurta apua uralla oli tietysti myös siitä, että Korsimosta ja presidentti Kekkosesta tuli läheiset ystävät. Siitä kirjan alaotsikko ”Kekkosen mies”.

Korsimo organisoi jo v. 1950 Kekkosen presidentinvaalikampanjan, mutta silloin Paasikivi oli vielä liian kova vastustaja, mutta vuoden 1956 presidentinvaaleissa Korsimon kampanja jo puri, kuten myös v. 1962. Palkkioksi Kekkosen hyväksi tekemästään vaalityöstä Korsimo sai kanslianeuvoksen arvonimen v. 1956.

Korsimo omaksui täydellisesti Kekkosen ulkopolitiikan ja tuki kaikin tavoin Kekkosta, kun suomalaisille piti opettaa uutta isänmaallisuutta, jossa patrioottisuuteen yhdistyi realismi ja tosiasioiden tunnustaminen. Sillä isänmaallisia he olivat kumpikin, sekä Kekkonen että Korsimo ja muut K-linjan miehet, kuten Ahti Karjalainen ja Kauno Kleemola, vaikka arvosteluakin ymmärrettävästi oli, koska ulkopolitiikan ensisijaisuus pääsi joskus liikaa vaikuttamaan myös Suomen sisäpolitiikkaan.

Arvo Korsimon PR-miehen ominaisuudet pääsivät täyteen käyttöönsä vuosina 1950-1960, jolloin hän toimi Maalaisliiton (nykyinen Keskusta) puoluesihteerinä, joka loi maahan valtavan laajan tukimiesverkoston, joka oli erillinen valtakunnallinen vaaliorganisaatio.

Korsimo raatoi puoluetoimistossa, oli jatkuvasti puhelimessa, laati kiertokirjeitä, neuvotteli kokouksissa ja matkusti ympäri maata puhuen lukemattomissa kokouksissa ja tavaten henkilökohtaisesti ihmisiä, mitä hän piti hyvän tärkeänä. Luulenpa, että se tosiasia, että Suomessa maanviljelijöiden puolue on menestynyt niin hyvin aina meidän päiviimme saakka, on ollut pitkälti Korsimon luoman organisaation ansiota.

Hallituksessa Korsimo toimi toisena kulkulaitosten ja yleisten töiden ministerinä vuosina 1959–1961. Tähän ministerikauteen liittyi niin sanotun Korsimon mutkan tapaus. Korsimon Liedosta hankkiman maatilan lähelle oltiin suunnittelemassa moottoritietä, mutta Korsimo sai ministerin vaikutusvallallaan muutettua tien linjauksen kulkemaan kauempaa. Tapausta käsiteltiin sekä tiedotusvälineissä että eduskunnan keskusteluissa, mutta lopulta oikeuskansleri ilmoitti kantanaan, ettei Korsimo ollut ylittänyt tässä yhteydessä valtuuksiaan.

Korsimolla oli Maalaisliitossa myös vastustajia. Niinpä hänet kammettiin puoluesihteerin toimesta pois v. 1960, mutta sen jälkeen aukeni uusi ura v. 1961 vasta perustetun Neste Oy:n sosiaali- ja suhdetoiminnan johtajana. Pääjohtaja Uolevi Raade olikin erittäin tyytyväinen Korsimon työpanokseen, kun hän auttoi huomattavasti hyvien öljysopimusten solmimisessa Neuvostoliiton kanssa. Raade jopa sanoi, että Korsimo on ansainnut palkkansa 100-kertaisesti. Tässä tehtävässä Korsimo oli eläkkeelle siirtymiseensä saakka vuoteen 1966.

Nesteessä työskentelyn kautta Korsimo pääsi vaikuttamaan merkittävästi myös siihen, että Kekkosen ja Leskisen sekä Kekkosen ja sosiaalidemokraattien pitkään jäissä olleet suhteet alkoivat lähentyä, koska Korsimo pääsi paremmin tutustumaan Väinö Leskiseen sen takia, että Leskinen oli Nesteen hallintoneuvoston jäsen.

Korsimo oli myös mukana syrjäyttämässä Sukselaista Maalaisliiton puheenjohtajan paikalta v. 1964, koska hän piti Sukselaista syypäänä siihen, että oli menettänyt puoluesihteerin paikkansa. Sukselaista pidettiin ulkopoliittisesti epäluotettavana, koska hän oli v. 1963 tavannut Ruotsissa emigranttivirolaisten edustajia. Hänen tilalleen puheenjohtajaksi nousi Johannes Virolainen.

Kova työ ja välillä kovat juhlimiset kuluttivat kuitenkin Korsimoa, joka kärsi sokeritaudista ja liikalihavuuden muistakin ongelmista. Korsimo totesikin jo huonossa kunnossa ollessaan, että hän oli polttanut kynttiläänsä molemmista päistä.

Korsimo kuoli sydäninfarktiin 22. lokakuuta 1969. Hänet haudattiin Sauvon hautausmaalle 31. lokakuuta 1969. Muistilaisuudessa presidentti Kekkonen sanoi: ”Arvo Korsimo oli hyvä, luotettava ja uskollinen ystävä ja patriootti.”

Todettakoon lopuksi, että kirjassa on myös runsaasti kiinnostavia valokuvia.

Suosittelen lämpimästi kirjaa ”Korsimo – Kekkosen mies” kaikille historiasta ja politiikasta kiinnostuneille. Jos ei kaupoista enää löydy, niin kirjastoista voi lainata.

Paavo Väyrynen luki siis tuon kirjan v. 1977, jolloin hän toivoi että Seppo Kääriäinen voisi alkaa valmistautua toiminaan kuten Kekkosen presidentiksi auttanut Korsimo, jotta Väyrysestä tulisi samalla tavalla presidentti.

Paavo Väyrynen on yrittänyt päästä presidentiksi neljä kertaa. Muutaman kerran onnistuminen on ollut jo varsin lähellä, mutta eri syyt ovat sitten tulleet asiaa sotkemaan ja torpedoimaan.

Väyrynen aikoo yrittää vielä kerran eli v. 2024 presidentinvaaleissa. Toivottavasti Väyrysellä olisi silloin käytössään joku Korsimon kaltainen mahtava järjestöjyrä.

24.9.2019

Jouko Pihon kirja-arvio:

Hulttio

Luin mielenkiintoisen kirjan hulttiosta, josta tuli myöhemmin suurmies, äänestyksissä jopa suurin suomalainen.

Kirjan alaotsikko paljastaa, kenestä on kyse. Kirjan koko nimi on nimittäin ”Hulttio – Gustaf Mannerheimin painava nuoruus”.

Tämän 277-sivuisen ja v. 2016 Siltalan kustantaman historiateoksen on kirjoittanut historioitsija Teemu Keskisarja.

Teksti on Keskisarjan persoonallisen vetävää, iskevää ja humoristista tyyliä, mutta huolellisesti tutkittua ja objektiivisuuteen pyrkivää. Mannerheimia ei silitellä, mutta ei hutkitakaan. Asiat sanotaan kyllä suoraan ilman kohteliaita kiertoilmauksia.

Keskisarja halusi kirjoittaa nimenomaan Mannerheimin lapsuudesta ja nuoruudesta, koska hän havaitsi, että siitä ajasta on olemassa vähemmän tutkimuksia.

Mannerheimin lapsuus oli onnellinen, mutta sitä varjosti kuitenkin peliriippuvaisen isän vuosikausia jatkunut velkojien pakoilu rakastajattaren kanssa Pariisiin. Suurperheen äiti kuoli jo nuorena suruun ja stressiin.

Uskova äiti yritti opettaa Gustafille kunnon käytöstä ja turvautumista Jumalaan, mutta melko lailla tuloksetta. Gustaf oireili sekä koulukiusattuna että itsekin kiusaajana sekä kaikenlaisten tempausten tekijänä niin, että hän sai jo 12-vuotiaana potkut lyseosta kivitettyään lähitalon ikkunat.

Kun äiti kuoli Mannerheimin ollessa 14-vuotias, poika kirjoitti katuvaisena Hanna-tädilleen: ”Olen hyvin usein ajatellut Äitiä, eikä Täti aavistakaan, kuinka ikävöin, kun tiedän, etten enää koskaan saa tavata häntä, ja vielä murheellisempaa on miettiä, miten paljon surua ja mielipahaa minä hänelle aiheutin.”

Varattomuus pakotti Gustafin vapaaoppilaaksi Haminan kadettikouluun. Lapsuudenkoti Louhisaaren kartanolinna vaihtui henkisesti ja fyysisesti tunkkaiseen kasarmiin. Toverit tuntuivat surkimuksilta ja päällystö ”perhananmoisen sikamaiselta pahuksen roskajoukolta”. Gustaf ei viihtynyt kadettikoulussa missään vaiheessa, mutta hän kesti kuusi vuotta rutikuivia oppitunteja, simputusta, koti-ikävää ja pettymyksiä.

Samalla tuli tehtyä jatkuvasti erilaisia kolttosia ja tunneilla häiriköintiä, joista seurasi arestia ja käytösnumeron alennuksia.

Lopulta sääntörikkomukset, juopottelu ja epäilyt homoudesta johtivat 18-vuotiaan Gustafin kadettikoulusta erottamiseen v. 1886, mikä tosin muutettiin jonkin ajan kuluttua hiukan lievempään muotoon eli kadettikoulusta itse eroamiseksi. Keskisarja toteaa homoepäilystä: ”Mannerheim oli kai syytön tai syyntakeeton. Nuorena komeana kadettina hän sattui sammumaan väärässä setäseurassa.”

Mikä tällaisesta ongelmakimpusta voisi tulla isona?
Mannerheim tiesi sen itse. Haminassa ollessaan Gustaf heitti kerran iloisessa illanvietossa maljan seinään ja kiljaisi: ”Minusta tulee suuri sotapäällikkö.”

Niinhän siinä kävi. Mutta ennen kuin Mannerheimista tuli Vapaussodan valkoinen kenraali, Talvisodan ja Jatkosodan sotamarsalkka sekä sen jälkeen vielä Tasavallan presidentti hän joutui käymään läpi todella ohdakkeisen tien käytösongelmineen, juopotteluineen, uhkapelihimoineen ja epäonnistuneine järkiavioliittoineen.

Haminan kadettikoulun jälkeen Mannerheim suuntasi toiveensa Venäjälle, jossa hänen onnistui monien vaiheiden ja hyvien suhteiden avulla päästä ensin oppilaaksi Nikolain ratsuväkiopistoon Pietariin ja sittemmin haaveiden täyttymyksenä 24-vuotiaana Venäjän hovia lähellä olevaan Chevalier-kaartiin.

Mannerheimin järkiavioliitto venäläisen Anastasia Arapovan kanssa johtui siitä, että ainaisessa velassa ja rahapulassa oleva Mannerheim halusi naida rikkaan Anastasian, vaikka nainen ei mikään kaunotar ollutkaan. Järkiavioliitosta syntyi kaksi tytärtä, mutta jo pian pari asui erossa ja v. 1919 avioliitto purkautui virallisestikin. Sitä ennen Mannerheim oli ehtinyt tuhlata Anastasia-vaimon omaisuuden, jonka takia kreivitär Jelizaveta Shuvalova kutsui Helsingissä helmikuussa 2018 Christian Swanljungin kanssa iltaa istuessaan Mannerheimia hulttioksi. Siitä kirjan nimi.

Venäjän vallankumous muutti kaiken ja ratsastusonnettomuuden jälkeen ulaanirykmentin komentajana Ensimmäisessä maailmansodassa ollut Mannerheim huomasi ainoaksi mahdollisuudekseen palata syksyllä 1917 Suomeen, jossa ei mennyt kuin pari kuukautta, niin häntä tarvittiin alkaneessa Sisällissodassa valkoisen puolen sodanjohtoon.

Mannerheimin käytös alkoi parantua, kun ikää tuli lisää. Enemmän kuin luoteja Mannerheim kammoksui häväistyksiä, koska tiesi, miten hulttio voi menettää järkensä, rahansa, housunsa ja henkensä. Vanhemmiten Mannerheim olikin äärimmäistä itsekuria harjoittava säntillinen ja ihailtavasti käyttäytyvä herrasmies. Mannerheim varjeli visusti yksityisyyttään. Hän suhtautui pidättyvästi molempiin sukupuoliin.

Keskisarja kirjoittaa kirjan loppupuolella: ”Sigmund Freudin mukaan kaikki ihmisen teot lähtevät joko seksuaalisuudesta tai halusta olla suuri. Ei ole epäilystäkään siitä, kumpi voima Mannerheimissa jylläsi. Pienestä pitäen hän halusi olla suuri. Hän ajatteli aivoillaan eikä sukuelimillään niin kuin tavalliset kuolevaiset, Jollei se ole suuruutta, niin sitten ei mikään.”

Suosittelen Teemu Keskisarjan kirjaa ”Hulttio” kaikille historiasta ja Mannerheimista kiinnostuneille. Kirjassa on myös runsaasti hyviä ja isokokoisia valokuvia.

Lue kirja myös siinä tapauksessa, jos sinulla on villejä ja rikkomuksia tekeviä lapsia, joiden kohdalla huokailet, tuleekohan heistä koskaan mitään. Gustaf Mannerheimin esimerkki todistaa, että vallattomastakin ongelmalapsesta voi tulla vielä vaikka mitä.

22.9.2019

Jouko Pihon kirja-arvio:

Suomen kieli ja mieli

Sain juuri luetuksi todella hauskan, mielenkiintoisen ja paljon tietoa antavan kirjan. Kyseessä on 29.9.2018 ilmestynyt Teoksen kustantama ”Suomen kieli ja mieli”. 236-sivuisen teoksen kirjoittaja on Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori Janne Saarikivi.

Kaikesta huomaa, miten perehtynyt Saarikivi on suomen kieleen, jota hän käyttää itsekin todella mainiosti, vivahteikkaasti ja usein varsin humoristisesti.

Perustan suomen kielen taidolleen Saarikivi laski jo lapsena, kun hänestä tuli Etelä-Haagan sivukirjaston suurkuluttaja, joka lainasi ja luki kirjoja laidasta laitaan. Mitä paksumpi kirja oli, sen parempi.

Suomen lisäksi Saarikivi osaa suomensukuisista kielistä viroa, vepsää, karjalaa, pohjoissaamea, komia, udmurtia, maria, ersää, unkaria sekä muista kielistä englantia, saksaa, ruotsia, venäjää, kreikkaa, latinaa, turkkia, arabiaa ja japania.

Tämän mahtavan monikielisyyden takia kirjassa on lukuisia viittauksia muihin kieliin, kun Saarikivi vertailee suomea, sen sanastoa ja rakennetta, muihin kieliin. Kirjasta käy hyvin ilmi, että suomi on tavattoman rikas ja ilmaisuvoimainen kieli, jonka monia sanoja ja lauseiden ajatuksia ei kerta kaikkiaan voi kääntää muille kielille.

Saarikiven kirja on laadittu esseen muodossa. Lähdeviitteitä ei ole, mutta teksti perustuu tieteelliseen tutkimukseen ja kirjoittajan havaintoihin kielen ilmiöistä.

Kirja jakautuu neljään osaan. Ensimmäisessä osassa käsitellään Suomen syntyä, suomalaisuuden myyttejä ja nykyisen suomen kielen muotoutumista.

Toinen osa pohtii kielten ja kulttuurien eroja. Saarikivi kuvaa hyvin ja monin esimerkein kääntämisen ongelmia.

Kolmas luku paneutuu suomen kielen ominaispiirteisiin ja eroihin suhteessa muihin kieliin, äänteistä lausetasolle saakka.

Neljäs osa on henkilökohtainen. Saarikivi käy läpi omaa rakkaussuhdettaan suomen kieleen ja niitä kasvutekijöitä, joiden ansioista hän on mitä on.

Kirjan loppusivuilla Saarikivi tuo esille huolensa suomen kielen säilymisestä jatkuvasti lisääntyvän englannin kielen ylivallan takia. Niin yliopistot kuin yritysmaailma ovat jo antautuneet englannille sillä perusteella, että meidän tulee menestyä kansainvälisesti.

Yksi miinus täytyy kirjalle antaa. Kirjassa olevat kuvat ovat aivan liian pieniä ja epäselviä. Mutta se ei paljoakaan haittaa tässä sanoista kertovasta kirjassa.

Suosittelen Suomen kieli ja mieli –kirjaa kaikille suomen kielestä ja kulttuurista kiinnostuneille. Lukukokemus on verraton.

21.9.2019

Jouko Piho:

Natsiviittaus kuohuttaa Virossa

Tämän päivän (21.9.2019) Helsingin Sanomissa on Alma Onalin kirjoitus ”Natsiviittaus kuohuttaa Virossa”.

Natsiviittaus on Hitlerin propagandaministerin Joseph Göbbelsin v. 1943 puheessaan käyttämä kysymys ”Haluatteko totaalista sotaa?”, jota Postimees-lehden päätoimittaja Peeter Helme käytti 15.9.2019 julkaistun kirjoituksensa otsikkona.

Helme kommentoi kirjoituksessaan 14.9.2019 Tallinnassa järjestettyä mielenosoitusta, jossa vasemman laidan edustajat vaativat hallituksen eroa. Kun hallituksessa on mukana myös kansallismielisen Ekren kannattajia, joista osa vetää kovaa linjaa, niin Helme halusi kirjoituksessaan varoittaa näitä politiikan ääripäitä ajautumasta syvempään konfliktiin tai seurauksena olisi totaalinen sota.

Kaikki eivät ole pitäneet Goebbelsin lainaamisesta ja sotaisen termin tuomisesta jokapäiväiseen keskusteluun, mutta Helme on puolustanut sanavalintaansa sanomalla, että hänen mielestään sota on paras tapa kuvata tilannetta, jossa yhteiskunnan eri ryhmät eivät keskustele keskenään vaan leimaavat toisensa pahaksi.

Tarton yliopiston poliittisen tutkimuksen tutkija Martin Mölder sanookin, että Helme pyrki alleviivaamaan sitä, että aidon keskustelun sijaan ihmiset tarttuvat yksittäisiin sanoihin ja lauseisiin. Helmen artikkelin pääviestinä oli huoli yhteiskunnan vastakkainasettelusta, mutta kohu kiinnittyi kirjoituksen sanakäänteisiin.

Olen samaa mieltä. On myös todettava, että tilanne on sama monissa muissakin maissa, myös Suomessa. Olemme keskellä kulttuurisotaa ja poliittista taistelua. Asia ei sen kieltämisellä muuksi muutu.

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.
Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

15.11 | 18:28

Kautta koko maailman tulee olemaan puute puhtaasta vedestä. Palasin äsken eteläisestä Euroopasta, saarelta. Kuivaa, kuivaa.Tunsin Herran Hengen maan yllä...

...
15.11 | 08:01

Samaa mietin minäkin, nimimerkin Tero_20 kanssa.

...
12.11 | 21:42

Mietin tuossa kuinka seuraavat 8-9 vuotta tulisivat olemaan vaikeita maailmalla Annelin saaman näyn/ilmestyksen mukaan jonka hän sai 27.10.2019?

...
11.11 | 06:44

Shaukat Anjamin sanoma on mielestäni oikea. Se on järkeen käypä ja ilmiselvä seuraus siitä mitä on tapahtunut. Lisäksi se on raitis ja hengellinen.

...
Tykkäät tästä sivusta