Ajankohtaista 15

19.9.2019

Jouko Pihon kirja-arvio:

Vastarintaa Venäjällä – Pushkinista Pussy Riotiin

Olipa kirja, nimittäin juuri lukemani 283-sivuinen ”Vastarintaa Venäjällä – Pushkinista Pussy Riotiin”, joka sisältää valtavan määrän tietoa, mutta varsin mielenkiintoisesti esitettynä.

Tekijä, 64-vuotias Artemi Troitski, on yksi Putinin vastaisen opposition näkyvimmistä mielipidevaikuttajista, joka tuli jo 1980-luvulla tunnetuksi venäläisen rockin puhemiehenä ja historioitsijana. Troitski muutti vuonna 2014 Tallinnaan, mutta käy edelleen kerran kuukaudessa Moskovassa nauhoittamassa radio-ohjelmiaan. Asuinpaikan vaihtoon vaikutti Putinin hallinnon koveneminen, Krimin valtaus, maan yleinen sotilaallis-patrioottinen mielentila sekä se, että Troitskille ei enää järjestynyt luentotilaisuuksia Moskovassa, kun häntä sen sijaan pyydettiin luennoimaan Tallinnassa ja Helsingissä.

Into-kustantamon tänä vuonna 2019 julkaisema ”Vastarintaa Venäjällä” on erittäin kattava esitys viimeisen 200 vuoden venäläisestä kulttuurihistoriasta vaihtoehto- ja vastarintanäkökulmasta katsottuna. Pääosassa ovat nuoret ja heidän alakulttuurinsa, joita on valtavan paljon, jonka vuoksi mainitsen tässä vain muutamia: dandyt, dekrabistit, nihilistit, narodnikit, marxilaiset, mustasotnialaiset, uskonnolliset lahkolaiset, symbolistit, futuristit, katulapset, stiljagat, dissidentit, hipit, rockfanit, ljuberit, mafiaveljet, uusvenäläiset, hipsterit, mitkat ja gopnikit.

Vastarinta on aina ollut vaarallista Venäjällä. Rangaistuksena on ollut joko teloitus, vankileirit, mielisairaala tai maasta karkotus. Lukuisat rohkeat venäläiset ovat silti tuoneet julki omat mielipiteensä ja kapinoineet hallitsevaa järjestelmää vastaan. Troitski toteaakin kirjan johdannossa, että ”Venäjä on ihanteellinen maa kapinallisille, sillä kapinaan löytyy aina hyvä syy”.

Venäjällä ei ole ollut koskaan toimivaa demokratiaa. Vallassa ovat olleet erilaiset diktatuurit moninaisine rajoituksineen ja sensuureineen. Sen takia Artemi Troitski pitää 1980-luvun puolivälissä alkanutta perestroikaa koko Venäjän nykyhistorian parhaimpiin kuuluvana kautena.

Troitski toteaa: ”Olen hyvin nostalginen ja sentimentaalinen perestroika-vuosien suhteen. Se oli harvinainen aikakausi maassani, koska asiat olivat muuttumassa parempaan, eivät huonompaan suuntaan. Sensuuria ei ollut oikeastaan ollenkaan, ei ollut mitään etukäteen saneltua ideologiaa ja kaikilla oli vapaus kokeilla ja tehdä mitä halusi. Toisaalta taas kapitalismi ei vielä ollut saapunut, joten markkinoiden ja rahan määräysvalta puuttuivat.”

Sen jälkeen tilanne on huonontunut. Ensin oli villi ja kaaosmainen 1990-luku, joka oli tavallaan vapaata, mutta aika vapautti myös varkaat, murhaajat ja mafiakomennon.

Putinin aikana on tullut vakautta ja taloudellista hyvinvointia, mutta sen vastapainona Putinin hallinto kontrolloi mediaa, oikeuslaitosta, puolueita, nettiä ja kulttuurielämää.

Troitskia Venäjän tämänhetkinen tilanne kauhistuttaa. ”Venäjä on onneton maa”, mutta jonain päivänä ”Venäjällä vihdoin vallitsee rauha ja harmonia”.

Toivotaan niin, koska Venäjällä on ollut käsittämättömän huono herraonni. Troitski, joka rakastaa Venäjää, mutta vihaa sen vallanpitäjiä, kirjoittaa johdannossa hyvin suoraan: ”Ei luultavasti ole toista kansaa, jolla olisi käynyt yhtä huono tuuri hallitsijoidensa suhteen kuin Venäjällä. He ovat olleet mielipuolia, raivopäitä, tyranneja ja varkaita kaikki tyynni, parhaassa tapauksessa vallanhimoisia keskinkertaisuuksia.”

Venäjän kärsivällinen, pelokas ja tottelevainen kansa on ansainnut parempaa.

Vai onko sittenkin niin, että kovakätinen hallinto on ainoa mitä venäläiset ymmärtävät? Troitski lainaakin kirjassaan runoilija Nikolai Nekrasovin toteamusta ”Mitä ankarampi rangaistus, sitä enemmän venäläiset pitävät herroistaan” ja vastaa: ”Vaikka järkeni ja sydämeni vastustavatkin ajatusta, historian perusteella vastaus on valitettavasti myönteinen.”

Suosittelen Artemi Troitskin koskettavaa ja mielenkiintoista tietokirjaa ”Vastarintaa Venäjällä” kaikille historiasta, kulttuurista, politiikasta ja Venäjästä kiinnostuneille. Lukukokemus on osittain rankka, mutta palkitseva ja paljon ajatuksia herättävä.

11.9.2019

Jouko Piho:

Ruotsidemokraatteja aletaan hyväksyä

Seuraavat tiedot perustuvat Helsingin Sanomien Tukholman kirjeenvaihtajan Petja Pellin tämänpäiväiseen kolumniin Hesarissa.

Pitkään syrjittyihin Ruotsidemokraatteihin on alettu viime aikoina suhtautua asiallisemmin ja avoimemmin Ruotsissa.

Vaikka Ruotsidemokraateilla on ollut kansanedustaja valtiopäivillä vuodesta 2010 alkaen, heitä on kartettu kuin ruttoa: politiikan kysymyksistä ei ole neuvoteltu julkisesti eikä Ruotsidemokraateille ole annettu valiokuntien puheenjohtajuuksia eikä tietenkään hallitukseen ole ollut mitään asiaa.

Ruotsidemokraatit ovat tehneet hartiavoimin töitä kielteisen suhtautumisen muuttamiseksi. He ovat tehneet selvän pesäeron natsijuuriin ja rasistisesti puhuvia jäseniä on erotettu. Jopa EU-kantaa on lievennetty niin, että kansanäänestystä EU:sta eroamiseksi ei enää pidetäkään ajankohtaisena.

Näiden toimien takia ja koska Ruotsidemokraattien kannatus on koko ajan kasvanut, on tilanne viime kesästä alkaen alkanut muuttua. Päänavaajana toimi Kristillisdemokraattien puheenjohtaja Ebba Thor, joka söi heinäkuussa julkisesti lounaan Ruotsidemokraattien puheenjohtajan Jimmie Åkessonin kanssa ja keskusteli hänen kanssaan maahanmuuttopolitiikasta.

Viime viikolla Ruotsin vasemmistohallitus kutsui kokoon seitsemän puoluetta keskustelemaan uusimmista ampumavälikohtauksista. Vain Ruotsidemokraatit jätettiin pois. Mutta sitten kävikin niin, että oppositiossa oleva Kokoomus kritisoi hallitusta asiasta ja aloittikin Ruotsidemokraattien kanssa omat keskustelut rikospolitiikan kiristämisestä.

Eilen julkaistun gallupin mukaan 57 % Kokoomuksen äänestäjistä kannattaa sopimusten tekoa Ruotsidemokraattien kanssa. Dagens Nyheterin politiikan kommentaattori Ewa Stenberg totesikin: ”Yritykset eristää Ruotsidemokraatteja ovat tulleet tiensä päähän.”

Sama kehityssuunta on nähtävissä myös Suomessa, jossa Kokoomuksen taholta on kuultu kannanottoja, että ennen mahdottomina pidettyjen Halla-ahon Perussuomalaisten kanssa voitaisiin ehkä sittenkin olla samassa hallituksessa.

9.9.2019

Jouko Pihon kirja-arvio

Neuvostoihmisen loppu - Kun nykyhetkestä tuli second handia

Sain tänään luetuksi todellisen järkäleen, 697-sivuisen järkyttävän kirjan kommunismin ja Neuvostoliiton jälkeisen ajan rajuista ihmiskohtaloista.

Kirjan nimi on ”Neuvostoihmisen loppu” ja alaotsikkona ”Kun nykyhetkestä tuli second handia”.

Tekijä on Ukrainassa v. 1948 syntynyt Svetlana Aleksijevits, joka on asunut pitkään Valko-Venäjällä. Svetlana on kokeillut journalistina ja kirjailijana erilaisia tyylilajeja päätyen lopulta yhteisöromaanin muotoon kuvaamaan ihmisiä poliittisen järjestelmän puristuksessa. Svetlana Aleksijevits sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon v. 2015 ja todellakin ansiosta.

Venäjänkielinen alkuteos julkaistiin v. 2013 ja suomenkielinen Vappu Orlovin loistava käännös elokuussa 2018 Tammen kustantamana.

Kirjassa sadat tavalliset venäläiset, entiset sovokit eli neukut (homo sovieticus) kertovat, millaista elämä oli kommunismin sorron alla ja sen jälkeen Neuvostoliiton sortuessa Gorbatshovin perestroikan ja Jeltsinin järisyttävien muutosten aikana ja lopulta Putinin pitkän, mutta tietynlaista vakautta tuoneen yksinvaltiuden aikana. Äänessä on myös nuorempi sukupolvi, joka ei ole elänyt päivääkään Neuvostoliitossa.

Kirja jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisen osan otsikkona on ”Lohtuna maailmanloppu”, ja se käsittelee Neuvostoliiton hajoamisen jälkeistä aikaa eli vuosia 1991−2001. Toinen osa ”Tyhjyyden lumous” jatkaa siitä eteenpäin kertoen vuosista 2002−2012. Kummassakin osassa on kymmenen tarinaa.

Kirja on täynnä korutonta mutta hyvin rehellisen tuntuista tilitystä lukuisista kuolemista varsinkin palvotun diktaattorin Stalinin vainoissa ja vankileireissä, mutta venäläisiä on tuhoutunut paljon myös vodkaan, nälkään, kurjuuteen ja itsemurhiin. Oma lukunsa on armeijassa edelleen rehottava raaka simputuskulttuuri, joka on johtanut monien varusmiesten kuolemaan.

Kirja kuvaa riipaisevasti varsinkin vanhempien neuvostoihmisten tunteita, kun heiltä vietiin hetkessä kaikki se, mihin oli aina uskottu. Ateistisessa Neuvostoliitossa ei ollut Jumalaa, mutta oli suuri johtaja, kaikkitietävä puolue, usko veljeyteen ja ennen kaikkea suuri isänmaa, puutteista huolimatta maailman paras maa. Niin heille ainakin kerrottiin. Ja he uskoivat. Nyt he olivat yhtäkkiä ilman aatetta, ilman suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa. Vapaus tuli, mutta tilalle tuli tyhjyys.

Uusi tilanne oli monille hyvin hämmentävä. Osa ihaili kuitenkin edelleenkin Stalinia, mutta monet palvoivat jo uutta jumalaa, rahaa. Uuden sukupolven nuoret eivät voi ymmärtää vanhempiensa haikailuja. He haluavat vain elää leveästi ja nauttia elämästä.

Markkinatalous hyödytti kuitenkin vain harvoja. Syntyi uusrikkaita oligarkkeja ja punatakkisia ja kultaketjuisia liikemiehiä, joilla oli roistojen tavat. Niinpä aseet paukkuivat ja Darwinin eloonjäämistaistelu oli täyttä totta. Vain röyhkeimmät ja vahvimmat selvisivät.

Suurimmalle osalle kirjassa haastatelluista henkilöistä venäläinen kapitalismi onkin ollut suuri petos. Pienen eliitin luksuselämä ja kaikkialle levinnyt rikollisuus ovat herättäneet kateutta ja katkeruutta.

Samanaikaisesti monille nuorille aikuisille kapitalismi on merkinnyt uutta elämää ja toiveiden täyttymystä. 35-vuotias Alisa kertoo: ”En koskaan pysty rakastumaan mieheen, jolla ei ole rahaa. Minä pidän menestyneestä miehestä kokonaisuutena, siitä miten hän kävelee, miten ajaa autoa, miten puhuu, miten riiaa – kaikki hänessä on toisenlaista.”

Kirjan nimestä ”Neuvostoihmisen loppu” voidaan olla eri mieltä. Masha Gessen päätyi kirjassaan ”Venäjä vailla tulevaisuutta” siihen, että neuvostoihminen elää edelleen ja voi hyvin. Kun katsoo Putinin ajan painotuksia ja käytäntöjä, niin ei liene vaikeaa olla samaa mieltä. Venäjällä onkin sanonta, että Venäjällä voi kaikki muuttua viidessä vuodessa, mutta 200 vuodessa ei muutu mikään. Näin ajateltuna kirjan nimi on paradoksi, että jokin on muuttuvinaan näennäisesti, mutta ei silti muutu syvemmässä mielessä miksikään.

Kysymys lienee siitä, että venäläinen ihminen on tunteellinen ja alistuvainen ja kaipaa siksi vahvaa johtajaa, jota voi palvoa ja seurata. ”Venäläinen ei ymmärrä vapautta, hän tarvitsee kasakoita ja ruoskaa”, kuuluu vanha hokemakin. Joskus johtaja oli tsaari, Iivana Julma tai Pietari Suuri, sitten kommunistidiktaattorit Lenin ja Stalin, nyt yksinvaltias Putin, mutta 1990-luvun vapauskaaokseen, jota sanottiin demokratiaksi, ei haluta palata. Kirjan haastatellut sanovat: ”Venäjä kaipaa vahvaa kättä. Rautaista kättä. Keppiä heiluttavaa päällysmiestä.”

Yksi venäläisen elämäntavan piirteitä on sitkeä lahjonta, jota pidetään luonnollisena asiana. Kirja kuvaa esim. miliisien korruptoituneisuutta seuraavasti: ”Ihmiset pelkäävät miliisejä, koska jokaisessa perheessä joku on saanut kärsiä heidän takiaan. Meidän miliisissämme sekä kidutetaan että runnellaan ihmisiä. Heitä pelätään kuin pahimpia roistoja.”

Kirjassa kuvataan myös vierastyöläisten kuten tadzikkien ja azerbaidzanilaisten kovia kohtaloita Moskovassa, johon heitä tulvii miljoonittain. Kirjassa nousee esille sellainen venäläinen kansallismielisyys, jossa vaaditaan Venäjää venäläisille ja ollaan valmiita pahoinpitelemään näitä entisiä neuvostokansalaisia, jotka ovat nyt ”mutakuonoja” ja ”rättipäitä”. Monet halpatyöntekijät ovat laittomasti maassa, joten heille maksetaan erittäin pientä palkkaa tai rahaa ei makseta ollenkaan, vaan jonkin ajan kuluttua heille annetaan tylysti potkut. Toisissa kertomuksissa taas arvellaan, että turvattomilla alueilla kaupungissa vierastyöläiset ovat valmiita ilman muuta tappamaan venäläisen saadakseen tämän kännykän tai lompakosta pienen rahasumman.

Kirja kertoo myös hyvin yksityiskohtaisesti, jopa raa’asti, eri neuvostokansallisuuksien välisten suhteiden täydellisestä muuttumisesta ja entisen naapuruuden yhtäkkisestä muuttumisesta väkivaltaiseksi vihollisuudeksi 1990-luvun aikana. Varsinkin kuvaukset armenialaisten ja azerbaidzanilaisten sodasta on puistattavaa luettavaa. Raamatun mukaan tieto lisää tuskaa, mutta siitä huolimatta meidän on parempi tietää totuus, vaikka se olisi kuinka karmeaa tahansa.

Lopuksi on todettava, että koska kirjaan on valikoitu lähinnä kovan elämän kokeneita ihmisiä, on heidän antamansa kuva elämästä Venäjällä väkisinkin yleistä todellisuutta jonkin verran pessimistisempi.

Suosittelen Neuvostoihmisen loppu –kirjan lukemista kaikille historiasta, Venäjästä ja ihmisyydestä kiinnostuneille. Vakuutan, että lukukokemus on todella vahva ja vaikuttava. Lisäksi kirja auttaa ymmärtämään Venäjän ja venäläisten elämäntilanteen vaikeita haasteita ja kirjavaa moninaisuutta.

 

 

 

 

 

Toimittaja Lasse Koskinen.

9.9.2019

Lasse Koskinen:

Putinin kannatus on pudonnut 30 % tienoille

Venäjän nykyisten valtarakenteiden puolustamisessa presidentti Vladimir Putinin suosion mittaaminen on ollut yksi tukipylväs. Nyt se keino on romuttunut, koska Putinin kannatus on pudonnut noin 30 prosentin tienoille.

Tämä tietenkin oikaistiin niin että tutkimuskeskus määrättiin korjaamaan lukemat. Näin Putinin kannatus nousi yhdessä vuorokaudessa yli 70 prosenttiin. Tästä kertoi Suomessa YLE.

Tämä huolestuttaa Putinin vallasta hyötyneitä

Lukemien muuttumiseen tutkimuskeskus sanoi syyksi tutkimusmenetelmän uudistamisen.

Tutkimuskeskus oli kuitenkin rehellinen omalta osaltaan, joten se julkaisi myös vanhan menetelmän uusimmat tutkimusluvut, jotka osoittivat edelleen Putinille noin 30 prosentin kannatuslukuja.
Tämä tietenkin huolestuttaa Venäjällä Putin vallasta hyötyneitä.

Oppositio Venäjällä?

Venäjän paikallisvaaleissa Putinin eliitti on käyttänyt entistä häikäilemättömämpiä keinoja opposition ehdokkaiden vaalikelpoisuuden karsimisessa.

Opposition ehdokkaiden kannatuslistojen nimienkeräystoimintaa on häiritty vakavasti muun muassa väkivallalla.

Kerääjien päälle on heitetty jopa ulostejätelietettä. Kannatuslistojen jättämistä on vaikeutettu ja listoja on hylätty entiseen tapaa tekaistuilla syillä. Tämä on johtanut mielenilmaisuihin kaduilla.

Putinin seuraajat epätoivoisella tiellä

Putinin seuraajat ovat epätoivoisella tiellä. Kansa ei enää usko Putiniin ja opposition olemassa olo huolestuttaa yhä enemmän. Putinin suosiolukuja pystytään nostamaan enää väärennetyillä tiedoilla.

Ei Venäjän kansa siihen usko, että suosioluvut olisivat todellisuudessa nousseet kymmeniä prosentteja yhdessä vuorokaudessa.

On mielenkiintoista kuulla, vieläkö kansa suostuu tällaiseen väärentämiseen. Mielipidetiedusteluissa on sentään kysymys kansan omasta mielipiteestä.

Valtaeliitti paniikissa!

Putin on luottanut ympärilleen luomaan valtaeliitin, jolle hän on jakanut surutta Venäjän vähäisestä kansantulosta tukevia kakunpaloja.

Murusia on jaettu myös kansalle, jotta edistystä näyttäisi nimellisesti tapahtuvan. Näin Putinin suosiota ja valtarakenteita on pidetty pystyssä.

Nyt valtaeliitti on paniikissa. Sen on pohdittava, jatkaako vielä Putinilla vai pitääkö etsiä joku uusi kasvo esiin näennäisesti pestyin kasvoin. Voidaanko neuvostomenetelmää käyttää?

Uusi päämies löytyi Neuvostoliitossa saman tien!

Asetelma on tuttu jo Neuvostoliiton ajoilta. Stalinin jälkeen valtaa pitävä kulissihahmo voitiin vaihtaa vaikka yhdessä vuorokaudessa keskuskomitean päätöksellä.

Uusi, entiset normit täyttävä päämies löytyi saman tien tilalle. Venäjän poliittinen eliitti pohtii parhaillaan, voidaanko tätä Neuvostoliiton aikaista menetelmää käyttää edelleen.
Aivan tällaiseen muutokseen Venäjällä tuskin on enää mahdollisuutta.

Venäjällä on kysymys taloudellisista eduista

Tarvitaan jokin vedenpitävä tapa saada Putin luopumaan vallasta. Boris Jeltsin teki sen terveydellisiin syihin vedoten ja nimeämällä seuraajansa.

Vaikka apaattiselta näyttävä Putin saattaakin näyttää myös luopujalta, niin hän ei varmasti halua vetäytyä äkillisesti, vaan haluaa poistua näyttämöltä hallitsijana, jota muistetaan hyvällä. Tämä vaatii kuitenkin aikaa.

Tosin hyvällä muistaminen Venäjällä on näkökulmakysymys, koska osa kansaa palvoo edelleen kansanmurhaajana tunnetuksi tullutta Stalinia.

Taloudellinen valta tärkeintä!

Venäjällä ei ole kysymys niinkään poliittisesta vallasta, vaan taloudesta eli miten Putinia pystyssä pitänyt eliitti pystyy säilyttämään taloudelliset etunsa ja ruhtinaallisen elämäntapansa, kun muutoksen pilvet kerääntyvät heidän taivaalleen.

Kadulla kansa on aina vaiennettu pampuilla, opposition johtajat vangitsemalla ja rehellisesti uutisoivia toimittajia on poistettu näyttämöltä muulla tavoin.

Näin on toimittu Putinin aikakaudella. Valtaeliitti on syystä huolestunut, koska vallan tukipylvään kannatusprosentit ovat sulaneet ennakoitua nopeammin.

Lännessä ja Suomessa uinutaan

Lännessä ja Suomessa Venäjän paikallisvaaleihin ja opposition vaimentamiseen on jälleen suhtauduttu välinpitämättömästi.
Siihen luotetaan, että jos Putin kaatuu tai luopuu äkillisesti, niin sekin hoidetaan entiseen malliin eli aloitetaan uuden Venäjän valtaeliitin imartelu ja pyritään hetken silmien räpyttelyn jälkeen luomaan taas suhteita tähän uuteen eliittiin.

Tätä teeskentelyä nimitetään kansainväliseksi politiikaksi.

Venäjän kansa alistuu!

Venäjän sisäpolitiikassa eletään siis paljon jännittävimpiä aikoja kuin mitä paikallisvaalit ja opposition tämänkertaiset vaimentamiskeinot näyttävät.

Tärkeintä on se, onko Venäjän kansa jälleen valmis alistumaan uuden valtaeliitin ryöstämäksi, vai haluaako kansa demokratiaa, josta se sai pieniä näytteitä Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen.

Suomen kansalla pitää olla palautusvalmius

Neuvostoliiton kaatuessa Suomessa oli vallassa vanha valtaeliitti, joka esti Tarton rauhan rajojen palautuksen, vaikka Venäjän johto sitä tarjosi.

Saapa nähdä, mitä Suomen päätöksenteossa tapahtuu tältä osin, kun valta Venäjällä vaihtuu. Suomen kansan ei tulisi enää suostua suomalaisen poliittisen eliitin omaan huijaukseen, jossa kansalta vietiin Karjala ja muiden sodassa menetettyjen alueiden palauttaminen.

Putinko ikuinen?

Toivottavasti Suomen kansa on riittävästi valveilla rajojen palautuksen suhteen nyt. Osa kansasta ei kuitenkaan seuraa Venäjän muuttuvia tuulia tarkasti.

Osa uskoo Putinin vallan jatkuvan ikään kuin ikuisesti. Tällaiseen ajatteluun meillä ei ole varaa.

Palautusvalmius Suomessa tarvitaan heti!

Suomen alueiden palautusvalmiutta tarvitaan yhtä nopeasti kuin Neuvostoliiton kaatuessa. Enää Suomen kansa ei saa suostua siihen, että siltä viedään jälleen Karjala ja muut palautusta odottavat alueet Suomen poliittisen eliitin päätöksellä. Kerran huijatun pitäisi oppia kokemuksestaan.

Voidaanko neuvostomenetelmää käyttää?

Asetelma on tuttu jo Neuvostoliiton ajoilta. Stalinin jälkeen valtaa pitävä kulissihahmo voitiin vaihtaa vaikka yhdessä vuorokaudessa keskuskomitean päätöksellä.

Uusi, entiset normit täyttävä päämies löytyi saman tien tilalle. Venäjän poliittinen eliitti pohtii parhaillaan, voidaanko tätä Neuvostoliiton aikaista menetelmää käyttää edelleen.

Aivan tällaiseen muutokseen Venäjällä tuskin on enää mahdollisuutta.

Kuvassa artikkelin kirjoittaja toimittaja Lasse Koskinen.

Historioitsija ja nationalisti Teemu Keskisarja.

8.9.2019

Jouko Piho:

Teemu Keskisarja – nationalisti

Tämän päivän Helsingin Sanomissa (8.9.2019) toimittaja Tommi Nieminen kertoo historioitsija Teemu Keskisarjasta, joka on niitä harvoja yhteiskuntatieteilijöitä, jotka ovat uskaltautuneet tunnustautua nationalistiksi.

Keskisarjan pääteesi kuuluu näin: Nationalismin maine on mustattu väärin perustein ja kohtuuttomin syytöksin. Juuri kansallisuusaate ja suomalaisuusliike ovat 1800- ja 1900 –luvuilla antaneet suomalaisille kaiken, mikä on meille arvokkainta: Ihmisarvon, tasa-arvon, itsenäisyyden, kuolemattomat taideteokset, jopa kaikki nykyiset puolueet.

Jos jokin, niin nationalismi on viime vuodet jakanut suomalaiset. Vastapuolella barrikadeja on erilaisia arvoliberaaleja, vasemmistolaisia ja globalisteja, jotka halveksuvat kansallismielisiä piirejä antaumuksellisesti. Keskisarjaa se on suututtanut jo pitkään. ”Hävettävää elää näin typerässä ajassa”, hän tiuskii.

Keskisarja vastustaa jyrkästi ajatusta synkästä impivaaralaisuudesta, jonka mukaan kansallismielisyys olisi tietämättömyyttä ja sulkeutuneisuutta. Keskisarjan mielestä kansallismielisyyden vastakohta ei ole globalismi vaan kansallismielettömyys.

Taistolaiskommunistien poikana Keskisarja ei ole aina ollut nationalisti. Hän suhtautui pitkään hyvin kyynisesti ”sinivalkoisia kliseitä” kohtaan.

Mielenmuutos tapahtui v. 2008, kun Keskisarja alkoi tutkia Talvisotaa, jota hän oli siihen asti karttanut tutkimusaiheena.

Keskisarjassa alkoi vähitellen herätä suomalaisuuden myötäeläminen, kun hän eläytyi menneiden aikojen suomalaisiin ihmiskohtaloihin. Syvimmin häntä ovat koskettaneet 1800-luvun fennomaanit eli tsaarinvallan ajan suomalaisuusliikkeen aktiivit, jotka alkoivat ajaa suomalaisten ja suomen kielen asiaa.

Viime vuosina Keskisarja on ronskein sanakääntein puolustanut nationalismia ja kirkkoa, johon hän liittyi toukokuussa 2019, sekä Talvisodan ihmeen kaltaisia kansallisia tarinoita.

Keskisarjaa kiusaa se, että kansallismielisyys ymmärretään väärin, kuten silloin kun väitetään, että Toinen maailmansota syntyi nationalismista. Se syttyi Keskisarjan mukaan päinvastoin ylikansallisten imperiumien – Saksan, Japanin ja Neuvostoliiton – hyökkäyksistä pieniä kansallisvaltioita vastaan.

Huomaan olevani täysin samoilla linjoilla Teemu Keskisarjan kanssa. Uskon, että me tulemme vielä kokemaan 1800-luvun kaltaisen kansallisen heräämisen ajan.

Kuvassa Teemu Keskisarja.

 

 

 

4.9.2019

Jouko Pihon kirja-arvio:

Se viimeinen oljenkorsi

”Se viimeinen oljenkorsi” on Keijo Malkin v. 2013 julkaistu vaikuttava 223-sivuinen elämäkerta vankilakundista evankelista-taiteilijaksi. Tekstin tuottamisessa ovat auttaneet Leena Keskiaho ja Jarmo Mäkeläinen. Kustantajana on lahtelainen viestintätoimisto Mageena.

Tapasin Facebook-kaverini Keijo Malkin ensimmäistä kertaa toissapäivänä 2.9.2019 Lahdessa Sokoksen kahvilassa, jolloin Keijo antoi minulle kirjansa ja minä annoin hänelle elämäkertakirjani Outo tie.

Luin eilen kirjan yhtä soittoa. Täytyy sanoa, että Keijon tarina on mielenkiintoinen, samalla surullinen, mutta lopun myönteisten käänteiden takia erittäin rohkaiseva kasvu- ja muutoskertomus.

Kirjan takakansiteksti kertoo:

”Viisi rasavilliä poikaa köyhässä perheyhteisössä oli liikaa kuulovammaisille vanhemmille, ja niinpä pojat saivat kasvaa varjoisilla kujilla. Siellä kuvioihin tulivat päihteet ja pikkurötökset. Keijo, Malkin veljeksistä toiseksi vanhin, joutui ensimmäisen kerran vankilaan jo 15-vuotiaana pojankoltiaisena. Yhä paheneva vankilakierre kypsytti vähitellen nuoren miehen mieltä. Koviksen ulkokuoren alta paljastui herkkä nuorukainen, joka etsi tarkoitusta elämälleen ja löysi taiteesta ilmaisuvoimaa. Syvimmässä ahdingossaan hän sai auttajia lähipiiristään: vankilan laulavat vanginvartijat ja kirjeenvaihtotoveriksi tulleen, kaduilla uskoontulon kokeneen tytön. Myös muisto kesäisestä kohtaamisesta kauniin nuoren, kitaraa soittavan "enkelin" kanssa antoi voimavaroja nousuun. Katutaiteilijana itsensä ja perheensä elättäneen isän perintönä myös Reijo ja Veijo Malkki löysivät lahjakkuuden itsestään ja ryhtyivät määrätietoisesti kehittämään kuvataidettaan.

Tämä teos on tosi tarina siitä, miten syyttely ja välinpitämättömyys johtivat umpikujaan, mutta myös siitä, miten vaikeuksista voi lopulta selvitä.”

Kirjan nimi tulee siitä, että kun Keijo Malkki oli kokeillut kaikkea mahdollista joogasta karateen päästäkseen vankilakierteestä eroon, hän turvautui lopulta kuin viimeisenä oljenkortena uskoon, mikä osoittautuikin kestäväksi pelastusrenkaaksi.

Uskoontulo tapahtui asteittain niin, että vähitellen matkan varrella jäivät pois päihteet, tupakka ja kiroilu. Keijo oli käyttänyt jo nuoresta alkaen tinneriä, alkoholia ja huumeita saadakseen elämäänsä edes jotain lohtua, mutta pian hän huomasi olevansa aineissa liikaa kiinni. Lisäksi umpihumalassa tuli törttöiltyä ja tehtyä kaikenlaisia rikoksia, joita ei sitten aamulla enää muistanut ollenkaan. Mutta pian poliisi oli oven takana ja taas mentiin vankilaan.

Kaiken kaikkiaan Keijo oli vankilassa kuusi eri kertaa. Lapsuuden ja nuoruuden rankat kokemukset olivat iskostaneet Keijon mieleen ajatuksen, että hänestä ei ole mihinkään. Siksi hänelle olikin myöhemmin melkoinen yllätys, että hänhän osaa maalata tauluja, joista ihmiset pitävät ja haluavat vielä maksaakin niistä. Myös laulutaitoisuus oli nykyään kuorossa laulavalle Keijolle täysin uusi asia.

Toinen koko elämän piinannut asia oli tolkuton ujous ihmisiä ja varsinkin tyttöjä kohtaan. Keijo pystyi olemaan ja puhumaan ihmisten kanssa vain humalassa. Uskoon tultuaan Keijo on muuttunut täysin tässä suhteessa ja nyt hän pystyy puhumaan Jeesuksesta ventovieraillekin rohkeasti eikä viinaa tarvita enää rohkaisuksi.

Uskoontulo merkitsi myös vanhempien kanssa olleiden kireiden ja huonojen välien muuttumista läheisiksi ja rakkaudellisiksi, mihin vaikutti osaltaan se, että myös vanhemmat tulivat uskoon kuten Keijon veljetkin.

Lopulta Keijo voitti myös tyttöjä kohtaan tuntemansa ujouden ja hän avioitui kitaraa soittavan enkelikiharaisen Kirsin kanssa. Kirja onkin omistettu Kirsille ja heidän lapselleen Kenille sekä kaikille niille, jotka etsivät elämälleen tarkoitusta.

Keijo luuli nuoruutensa villin elämän olevan vapautta, mutta uskoon tultuaan hän on huomannut, että se luuloteltu vapaus ei ollutkaan vapautta vaan orjuutta. Vasta nyt hän on todella vapaa.

Keijo on myös vapaa toisten ihmisten mielipiteistä ja hän kokee suurena lahjana sen, että hän saa omana itsenään ajatella asioista itsenäisesti päinvastoin kuin uskomattomana, jolloin hän aina yritti pelokkaasti mielistellen seurata porukan ja varsinkin sen pomon mielipiteitä.

Suosittelen lämpimästi Keijo Malkin koskettavaan elämäntarinaan tutustumista. Kirja sopii yhtä lailla niin uskoville kuin uskomattomillekin.

Boris Nemtsov, venäläinen v. 2015 murhattu poliitikko.

28.8.2019

Jouko Piho:

Boris Nemtsovin teesit

Vuonna 2015 murhattu venäläinen poliitikko Boris Nemtsov kirjoitti v. 2009 suomennetussa kirjassaan ”Putinismi ja Venäjän rappio” useita teesejä, miten Venäjää tulisi uudistaa. Ehdotukset ovat edelleen ajankohtaisia.

Tässä Nemtsovin uudistusvaatimukset numeroituna:

1. Aivan ensiksi täytyy luopua poliisivaltiosta ja kansalle pitää palauttaa ihmisarvo.
2. Laillisuus on palautettava.
3. Sananvapaus on saatettava voimaan.
4. Oikeus äänestää ja asettua ehdolle vaaleissa on taattava. Vapaa poliittinen kilpailu on jälleen mahdollistettava.
5. On perustettava poliitikoista riippumaton oikeuslaitos.
6. Alueitten kuvernöörit on valittava jälleen suoralla kansanvaalilla eikä Kremlin nimityksillä.
7. Eläkejärjestelmä on uudistettava. Tärkeintä olisi perustaa valtiollinen eläkerahasto. Jatkossa pitäisi siirtyä työeläkejärjestelmään.
8. Terveydenhuolto on uudistettava. On luotava sairasvakuutusjärjestelmä.
9. Talousrikokset on selvitettävä.
10. Kansantalouden tulee olla nykyaikainen. Sen tulee perustua toisaalta yksityisyrittäjyyteen ja toisaalta tehokkaaseen valtion sääntelyyn.
11. Tekniikkaa ja tutkimusta on edistettävä. Aivovuoto ulkomaille on estettävä kehittämällä humaanimpaa politiikkaa.
12. Valtionhallinto tarvitsee rakenneuudistuksen. Virkamieskunnan korruptiosta on päästävä eroon.
13. Asevoimia on modernisoitava. Venäjä tarvitsee kooltaan nykyistä pienemmän, mutta taistelukykyisen ja hyvin varustetun palkka-armeijan, jossa sotilaille maksetaan kunnollinen palkka.
14. Venäjän ulkopolitiikan täytyy muuttua vastakkainasettelusta yhteistyöhön.

Nemtsovin teesit ovat mielestäni järkeviä. On sääli, että tämä Venäjän todellista parasta ajava patriootti ja potentiaalinen pääministeri tai presidentti murhattiin. Jo Jeltsin piti Nemtsovia seuraajaehdokkaanaan, kunnes heille tuli erimielisyyttä Tsetsenian sodasta, jota Nemtsov vastusti. Sen jälkeen Jeltsin löysi ja valitsi Putinin.

Herää kysymys, kenelle Nemtsov oli niin suuri uhka, että hänet piti eliminoida. Nemtsov itse sanoi Sobesedenik-uutissivustolla 10.2.2015 eli 2½ viikkoa ennen 27.2.2015 tapahtunutta murhaansa, että hän pelkää, että Putin tulee tappamaan hänet. Nemtsov ei kuitenkaan halunnut lisätä turvatoimia vaan totesi: ”Jos he haluavat tappaa minut, he tappavat minut.”

Kuvassa Boris Nemtsov.

27.8.2019

Jouko Pihon kirja-arvio:

Venäjä vailla tulevaisuutta – yksinvaltiuden paluu

Sain tänään luetuksi järisyttävän järkäleen, Masha Gessenin v. 2018 julkaistun 528-sivuisen tietokirjan ”Venäjä vailla tulevaisuutta – yksinvaltiuden paluu" (2. painoksessa totalitarismin paluu), joka on voimakas, ajankohtainen ja varoittava tarina siitä, miten Venäjä taipui yhden sukupolven aikana uudenlaisen yksinvaltiuden alle.

Päästyään valtaan Vladimir Putin alkoi heti vahvistaa presidentin hallinnon otetta mediasta ja oikeuslaitoksesta sekä laajasti myös taloudesta. Putinin hallintoa on kuvattu muun muassa hybridihallinnoksi, kaverikapitalismiksi, kleptokraattiseksi konnien ja varkaiden puolueeksi ja mafiavaltioksi.

Kommunistisen diktatuurin luhistuttua Putinin autoritaarinen järjestelmä rakentui entisen perustalle eli uusi eliitti on yleensä peräisin vanhasta nomenklatuurasta, joko puolueesta tai salaisesta palvelusta (KGB, nykyinen FSB).

Masha Gessen on Yhdysvaltoihin muuttanut venäjänjuutalainen toimittaja ja kirjailija. Luin hänen edellisen v. 2012 ilmestyneen teoksensa ”Kasvoton mies – Vladimir Putinin nousu Venäjän valtiaaksi” v. 2014 suurella mielenkiinnolla.

Tämä uusin kirja on yhtä kiintoisaa, mutta samalla erittäin surullista luettavaa, koska se kertoo toivosta ja demokratiasta, joka kuoli. Hetken optimismin ja lyhyen demokraattisen kauden jälkeen (mikä ei varsinaisesti edes toteutunut) maa liukui kohti totalitarismia, ja viimeisten vuosien kehitys on ollut aina vain masentavampaa. Venäläiset käyttävätkin sanontaa ”budustsego njet”, tulevaisuutta ei ole.

Luultiin, että Neuvostoliiton hajottua arka, alistuva, kuuliainen, pelokas ja auktoriteetteja rakastava neuvostoihminen (homo sovieticus) oli jo katoamassa. Sittemmin on nähty, että homo sovieticus elää ja voi hyvin. Putinin aikana suurin osa venäläisistä tyytyy vahvan johtajan luomaan vakauteen eikä janoa vapautta eikä länsimaista elämää. Vähän aikaa 1990-luvulla kestänyt vapauden tila koettiinkin hämmentävänä kodittomuutena ja juurettomuutena. Mutta osa venäläisistä haluaisi kyllä jotakin muuta. Monille ainoa vaihtoehto on muuttaminen ulkomaille.

Masha Gessen kirjoittaa synnyinmaansa petetyistä toiveista ja Neuvostoliiton myrkyllisestä perinnöstä seitsemän yksityishenkilön kautta. Osa heistä pystyy ikänsä ja asemansa puolesta analysoimaan Venäjän siirtymistä kommunismista Putinin järjestelmään. Toiset ovat uuden Venäjän lapsia ja tuntevat muutokset nahoissaan: yhden isä (Boris Nemtsov) on murhattu, toinen kamppailee poliittista sortoa vastaan.

Kirjan seitsemäs päähenkilö on kaikkein erikoisin hahmo eli Aleksandr Dugin, joka on euraasialaisuutta korostava äärinationalisti ja Putinin hallinnon johtava ideologi. Dugin sanoi v. 2001: ”Individualistiset ja itsenäiset mielipiteet ovat ominaisia Euroopalle, johon me emme kuulu. Kuuliaisuus ja johtajaan kohdistuva rakkaus ovat Venäjän kansan ominaisuuksia.”

Samasta asiasta sanoi Aleksandr Jakovlev v. 2005, että venäläisillä on sairaana perinteenä johtajaperiaate ja pomon pelko, mutta vapautta pelätään vielä enemmän.

Koska Masha Gessen on itse lesbo, hänen kirjassaan on melko paljon kuvauksia homojen tilanteesta Venäjällä. Tässä asiassa olen eri mieltä Gessenin kanssa ja enemmänkin Putinin linjoilla, mutta Gessen tuo asian esille kuitenkin objektiivisesti antaen reilusti tilaa myös hänen omien näkemystensä vastaisille mielipiteille. Minäkään en tietenkään hyväksy Venäjällä esiintyvää väkivaltaisuutta homoja kohtaan, mutta muutoin kannatan perinteistä perhemallia ja pitäisin hyvänä, jos Suomessakin olisi v. 2013 Venäjällä hyväksytty kielto homopropagandaa vastaan.

Raskaasta lukukokemuksesta huolimatta suositten Gessenin kirjaa ”Venäjä vailla tulevaisuutta” kaikille historiasta ja politiikasta kiinnostuneille ihmiselle. Kirja on mukaansa tempaavasti kirjoitettu, mutta samalla hyvin asiallinen ja luottamusta herättävän faktapohjainen. Kirjan lopussa oleva laaja lähdeluettelo on vaikuttava samoin kuin asia- ja henkilöhakemisto.

Minä en ole russofobi. Olen pikemminkin russofiili. Toivon Venäjälle ja venäläisille kaikkea hyvää, ennen kaikkea vapautta ja oikeudenmukaisuutta. Venäläiset ovat ansainneet nykyistä paremman hallinnon. Uskon, että sellainen hyvä johto tulee vielä Venäjälle. Sitä ennen voi tosin ensin tulla nykyistäkin pahempi hallinto.

Venäjällä ei ole tällä hetkellä tulevaisuutta, mutta sellainen on tulossa – pyhä Venäjä.

21.8.2019

Jouko Piho:

The Family

Kun sain eilen täällä Facebookissa kehotuksen tutustua The Family (Perhe) –nimiseen nettitelevisosarjaan, joka alkoi pyöriä 9.8.2019, päätin tehdä niin ja olen tänään katsonut Netflixissä sen kaikki viisi osaa.

Olen sen lisäksi tilannut tänään Amazon-kirjakaupasta toimittaja Jeff Sharletin v. 2009 ilmestyneen kirjan The Family: The Secret Fundamentalism at the Heart of American Power, johon minisarja perustuu.

Jeff Sharlet soluttautui mukaan Familyn toimintaan ja sai myös mahdollisuuden tutkia arkistoja ennen kuin ne suljettiin, joten hänen kertomuksesna perustuu hänen omiin kokemuksiinsa ja dokumentteihin.

Tuloksena on huikean dramaattinen dokumentti järjestöstä, joka ei ole omien sanojensa mukaan järjestö, mutta jolla on kuitenkin merkittävää valtaa Yhdysvalloissa ja ympäri maailmaa.

Kyseessä on kristillinen ja oikeistokonservatiivinen The Fellowship Foundation, jonka Norjasta Amerikkaan muuttanut Abraham Vereide perusti v. 1935. Myöhemmin he alkoivat kutsua itseään yksinkertaisesti Perheeksi, jolla on suunnattomasti poliittista ja uskonnollista valtaa, vaikka suurin osa ihmisistä ei tiedä heistä mitään.

Tuntemattomuus johtuu siitä, että Perheen johtajaksi v. 1969 tullut erittäin karismaattinen Doug Coe (kuoli v. 2017) halusi toiminnan olevan salaista ja näkymätöntä, koska hänen mielestään silloin sai eniten vaikutusvaltaa.

Ainoa julkinen suuri tapaus on Perheen vuodesta 1953 järjestämä National Prayer Breakfast (Kansallinen rukousaamiainen) kerran vuodessa helmikuun ensimmäisenä torstaina Washingtonin Hilton-hotellissa, jossa kaikki Yhdysvaltain presidentit mukaan lukien Donald Trump ovat olleet puhumassa Dwight Eisenhowerista lähtien.

Rukousaamiaiselle ei voi itse mennä, vaan sinne kutsutaan tuhansittain merkittäviä poliittisia ja uskonnollisia johtajia ympäri maailmaa. Virallisena kutsujana on Yhdysvaltain kongressi. Suomesta ovat rukousaamiaisella olleet ainakin Päivi Räsänen, Eija-Riitta Korhola, Sari Essayah, Toimi Kankaanniemi, Timo Soini, Laura Huhtasaari ja Antero Laukkanen.

Netfixin sarjan katsottuani oloni on jakautunut, koska Perheessä on sekä hyviä että huonoja puolia.

Aloitetaan hyvistä asioista.

Perheen tarkoituksena on tarjota päättäjille mahdollisuus rukoukseen ja keskinäiseen ystävyyteen ja tuen antamiseen poliittisista näkemyksistä huolimatta. Niinpä USAssa on paljon pienryhmiä, joissa demokraatti- ja republikaanipoliitikot voivat hetkeksi unohtaa erimielisyytensä ja hakea sen sijaan voimaa yhteisestä uskosta.

Ei myöskään opinkappaleista kiistellä, vaan keskitytään tärkeimpiin asioihin, joina pidetään johtajien voittamista Kristukselle ja sen jälkeen kansa saadaan seuraamaan Kristusta.

Kaikessa toiminnassa pidetään Jeesuksen mukanaoloa hyvin oleellisena. Niinpä jokaisen keskustelun alussa mainitaan Jeesuksen nimi jo heti alussa.

Olen myös samoilla linjoilla siinä, että Perhe korostaa perinteistä avioliittomallia ja on homoseksuaalisuutta vastaan.
Ja sitten kritiikkiä.

Kaikkein eniten minua häiritsee Perheen toiminnassa se, että vaikka on tavallaan hyvä, että Jeesusta tuodaan niin paljon esille, niin toiminnasta saa kuitenkin sen kuvan, että Jeesus-nimi on kuin jokin taikasana, jota käytetään tärkeimmän eli vallan saamiseksi. Perheen piirissä sanotaankin, että he eivät ole kristittyjä vaan Jeesuksen seuraajia, jotka Jeesus on valinnut maailman johtajiksi.

Toinen ihmetystä aiheuttava asia on se, että Perhe keskittyy vain Jeesukseen ja hänen opetuksiinsa eikä muulla Raamatulla ole niin väliä. Tämä on todella huolestuttavaa, koska meidän tulisi seurata Jumalan Sanan koko ilmoitusta eikä vain osaa siitä.

Tämä yksipuolisuus näkyy myös siinä, että vaikka Perheessä puhutaankin paljon Jeesuksesta, niin missään kohtaa ei tule esille se kaikkein tärkein asia eli Jeesuksen lunastuskuolema ristillä meidän syntiemme sovitukseksi. Jeesuksen asemaa Jumalan Poikana ei myöskään julisteta, vaan hoetaan vain ”Jeesus, Jeesus!”

Perheen tärkeysjärjestys on seuraava: ensin Jeesus, sitten Perheen ”veljet” ja vasta sen jälkeen oikeat perheenjäsenet. Eli Jumala puuttuu ja minun mielestäni oma todellinen perhe tulee kyllä ennen poliittisia uskonveljiä.

Perhe on hyvin hierarkinen, miesvaltainen ja elitistinen. Tämä johtaa myös siihen, että Perheen ideologia on demokratiaa vastaan, jota pidetään kapinana.

Sekin on hälytyskelloja soitattavaa, että Perheen pitkäaikainen johtaja Doug Coe sai hyvin paljon uskonnollisia vaikutteita positiivista ajattelua saarnanneelta menestysteologi Norman Vincent Pealelta, joka oli myös presidentti Trumpin pastori.

Perheen ajatusmaailmassa on myös paljon harhaoppista Kingdom Now (Valtakunta nyt) –ajattelua, jonka mukaan uskovien tulee toimia niin, että Jumalan valtakunta pääsee valtaan maan päällä ja vasta sen jälkeen Jeesus voi tulla takaisin. Kyllähän uskovien pitää olla pimeässä maailmassa valona ja suolana, mutta Raamattu ei ilmoita Jumalan valtakunnan tulevan julkisesti ennen kuin vasta sitten kun Jeesus saapuu ja perustaa valtakuntansa maan päälle.

Perhe on myös sitä mieltä, että vapaa markkinatalous on Jumalan tahto. Mielestäni liian vapaa ja sääntelemätön markkinatalous ei ole Jumalan tahto.

Kun mietin sitä, kumpaa mielessäni on enemmän, hyviä puolia vai kritiikkiä Perheen toiminnasta, niin minun on todettava, että näen Perheessä enemmän huonoja kuin hyviä puolia. Näen jopa mahdollisena, että tällainen näennäisesti hyvin uskonnollinen liike saattaa aikanaan olla voimakkaana tukijana tulevalle väärälle Jeesukselle eli Antikristukselle, jota tullaan pitämään maan päälle palanneena Jeesuksena, vaikka hän ei ole oikea Jeesus.

Kun näin on, niin olen tullut siihen tulokseen, että minä en koskaan osallistuisi Washingtonin rukousaamiaiselle, vaikka kutsu tulisi. Kehotan, ettei kukaan mukaan uskova poliitikko menisi enää sinne. Valta ja vallan läheisyys on toki houkuttelevaa, mutta valta voi myös turmella.

Kun olen aikanaan syyskuun lopulla saanut tilaamani kirjan Amerikasta, palaan mahdollisesti tähän aiheeseen uudelleen, jos kirjasta paljastuu uusia asioita, joita en ole tuonut tässä kirjoituksessani esille.

Suosittelen kuitenkin kaikille uskosta ja politiikasta kiinnostuneille katsomaan Netflixin taitavasti ja mielenkiintoisesti tehdyn sarjan The Family, niin voit tehdä itse omat johtopäätöksesi. Jos sinulla ei ole Netflixiä, sinä voit tilata sen ilmaiseksi kuukauden koeajaksi, kuten minäkin tein.

21.8.2019

Jouko Pihon Facebook-sivu

Tervetuloa lukemaan kirjoituksia myös Facebook-sivulleni osoitteessa 
https://www.facebook.com/jouko.piho.9 !


Facebook-sivullani on enemmän erilaisia kirjoituksiani sekä runsaasti myös toisten ihmisten artikkeleita.

Jos olet Facebookissa emmekä me ole vielä FB-kavereita, pyydä minua kaveriksi, niin hyväksyn pyyntösi.

Jos et ole vielä Facebookissa, voit harkita sinne liittymistä.

 

18.8.2019

Jouko Pihon kirja-arvio:

Hannah Arendt – suuren ajattelijan elämä

Sain juuri äsken luetuksi erikoisen kirjan. Kyseessä on valtio-opin professorin Kurt Sontheimerin 235-sivuinen kirja erittäin persoonallisesta ajattelijasta, filosofista ja poliittisesta teoreetikosta Hannah Arendtista.

Saksanjuutalainen Hannah Arendt syntyi v. 1906 Saksassa ja kuoli v. 1975 Yhdysvalloissa. Arendt joutui kasvavan antisemitismin takia lähtemään pakoon Saksasta v. 1933, ensin Ranskaan, jossa hänet vangittiin useasti ja lopulta v. 1941 Yhdysvaltoihin.

Omat vainon kokemukset olivat pohjana sille, että Arendt tutki koko elämänsä aikana totalitarismia ja varsinkin sitä, miten on mahdollista, että sellaista tapahtui, mitä ei olisi pitänyt tapahtua.

Arendtin pääteos onkin v. 1951 julkaistu ”Totalitarismin synty”, jossa Arendt selvitti kansallissosialismin ja kommunismin juuria aina antisemitismiin asti. Työ oli kohuttu, sillä aikalaiset pitivät yleisesti natsismia ja kommunismia toistensa vastakohtina. Arendt pyrki todistamaan, että vaikka aatteellisen sisällön osalta näin olikin, niin ideologian muodon, loogisten johtopäätösten ja poliittisen järjestelmän käytännön toteutuksen suhteen ne olivat samankaltaisia. Olen samaa mieltä. Kommunismi ja natsismi ovat kuin saman kolikon käänteispuolia.

Toinen merkittävä teos on v. 1958 ilmestynyt ”Vita Activa. Ihmisenä olemisen ehdot”. Olen varannut kummatkin kirjat kirjastosta, joten kirjoittanen niistä aikanaan omat kirja-arviot.

Oma lukunsa on Arendtin v. 1963 (suomeksi 2016) julkaistu kirja ”Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä”, joka kertoo Argentiinasta kiinni saadun natsijohtaja Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä Israelissa v. 1961. Kirja aiheutti aikanaan suurta kohua ja hyvin kiihkeää keskustelua puolesta ja vastaan. Kirjan keskeinen väite on, että Eichmannia ja hänen kaltaisiaan rikollisia ei luonnehdi jokin poikkeuksellinen tai erityislaatuinen, muulle elämälle vieras pahuus. Pahuuden ongelma onkin päinvastoin juuri siinä, että Eichmannin tapaiset rikolliset ovat tavallisia ihmisiä, jotka sortuvat hirmutöihin ajattelemattomuuttaan seuratessaan kuuliaisesti byrokraattisia ohjeita.

Hannah Arendt oli poikkeuksellinen persoona ja äärimmäisen itsenäinen. Hän ei kuulunut mihinkään koulukuntaan tai puolueeseen eikä kannattanut mitään ismejä, vaan liikkui vapaasti eri näkemysten välimaastossa.

Hannah Arendtin usein toistuva sanonta oli, että ”hän haluaa ymmärtää”. Tämä intohimoinen elämän ilmiöiden, vaikeidenkin, ymmärtämisen halu piiskasi häntä jatkuvasti eteenpäin.

Yksi Arendtin elämän keskeisiä voimavaroja olivat monet syvät ja antoisat ystävyyssuhteet, joista kirjassa esitellään filosofit Martin Heidegger, Karl Jaspers, sionistijohtaja Kurt Blumenfeld ja amerikkalainen kirjailija Mary McCarthy. Myös Arendtin toinen aviomies Heinrich Blucher kuvataan erittäin tärkeänä henkilönä Hannahin ajattelulle ja työlle.

Arendtilla oli ystävyyden lisäksi voimakas rakkaussuhde filosofi Martin Heideggeriin, mikä kesti loppuun asti, vaikka suhdetta välillä koettelikin Heideggerin mukanaolo jossain vaiheessa kansallissosialistisessa liikkeessä.

Hannah Arendtin kuoleman jälkeen kiinnostus hänen ajatteluaan ja kirjojaan kohtaan on jatkuvasti kasvanut.

En ole kaikesta samaa mieltä Arendtin kanssa, mutta häneen tutustuminen oli kuitenkin mielenkiintoista, joten luin kirjan loppuun, mikä on sinällään eräänlainen suositus muillekin filosofiasta ja historiasta kiinnostuneille perehtyä tähän arvioimaani kirjaan sekä Arendtin omiin teoksiin.

17.8.2019

Olen avannut verkkokaupan

Olen avannut verkkokaupan osoitteessa http://www.jouko-piho.fi/427816952/category/1342142/verkkokauppa .

Tervetuloa tutustumaan 11 kirjaani ja tekemään ostoksia. Kirjojen hinnat vaihtelevat 10-20 euron välillä. Postimaksua ei tule päälle, vaan se sisältyy hintoihin.

Tilaus tulee minulle ilmoituksena sähköpostitse, jonka jälkeen minä postitan tuotteen/tuotteet laskun kanssa annettuun osoitteeseen.

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.
Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

15.11 | 18:28

Kautta koko maailman tulee olemaan puute puhtaasta vedestä. Palasin äsken eteläisestä Euroopasta, saarelta. Kuivaa, kuivaa.Tunsin Herran Hengen maan yllä...

...
15.11 | 08:01

Samaa mietin minäkin, nimimerkin Tero_20 kanssa.

...
12.11 | 21:42

Mietin tuossa kuinka seuraavat 8-9 vuotta tulisivat olemaan vaikeita maailmalla Annelin saaman näyn/ilmestyksen mukaan jonka hän sai 27.10.2019?

...
11.11 | 06:44

Shaukat Anjamin sanoma on mielestäni oikea. Se on järkeen käypä ja ilmiselvä seuraus siitä mitä on tapahtunut. Lisäksi se on raitis ja hengellinen.

...
Tykkäät tästä sivusta