Ajankohtaista 13

19.7.2019

Jouko Pihon kirja-arvio:

J.O. Söderhjelmin värikäs elämä

Olen viime päivinä lukenut mielenkiintoista elämäkertakirjaa henkilöstä, joka on jäänyt melko tuntemattomaksi hänen mittavista ansioistaan huolimatta. Kyseessä on Johan Otto Söderhjelm (1898-1985), josta Petsamon ja sotahistorian tutkija valtiotieteen tohtori Esko Vuorisjärvi on kirjoittanut Editan kustantaman 521-sivuisen kiehtovan kirjan ”J.O. Söderhjelm – Presidenttien salaperäinen luottomies”, joka julkistettiin 28.5.2019 eduskunnassa.

Söderhjelm toimi neljällä vuosikymmenellä RKP:n kansanedustajana ja kuusi kertaa oikeusministerinä, mikä on ennätys omalla alallaan. Vähälle julkiselle huomiolle jäänyt Söderhjelm vaikutti melkein puolen vuosisadan ajan Suomen poliittisen, taloudellisen ja kulttuurielämän ytimessä.

Söderhjelm oli myös toinen Suomen valtuuskunnan tärkeimmistä neuvottelijoista huhtikuussa 1948 Moskovassa, kun siellä väännettiin Molotovin kanssa YYA-sopimuksen sanamuodoista, joista tärkein oli se, että johdantoon piti saada presidentti Paasikiven vaatimuksesta ehdottomasti maininta siitä, että Suomi pyrkii olemaan suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella eli viittaus puolueettomuuteen. Toinen merkittävä neuvottelija oli Urho Kekkonen. Valtuuskunnan nimellisenä johtajana oli pääministeri Mauno Pekkala, mutta Paasikivi halusi todellisiksi neuvottelujen vetäjiksi molemmat lakitieteen tohtorit, koska Pekkala oli juoppo eikä ymmärtänyt asioista mitään.

Söderhjelmin elämänkaari oli alkanut sivuta jo vuodesta 1918 lähtien läheltä Urho Kekkosen uraa. Tuona kohtalokkaana sisällissodan vuotena molemmat olivat toimineet yhtä aikaa samalla valkoisten vankileirillä vartijoina.

Vuoden 1943 aikoihin sekä Kekkonen että Söderhjelm vakuuttuivat siitä, että Saksa tulee häviämään sodan, jonka takia he pitivät välttämättömänä aivan uuden politiikan tarvetta Suomessa. Kyseessä oli ns. rauhan oppositio, joka alkoi puhua voimakkaasti sodasta irtautumisen puolesta.

Tämän jälkeen Söderhjelm tuki johdonmukaisesti Kekkosen idänpolitiikkaa eli ystävällisten suhteiden ylläpitoa Neuvostoliittoon, koska hän ei käytännöllisenä realistina nähnyt muuta mahdollisuutta. Sisimmässään Söderhjelm kyllä kärsi jossain määrin suomettumisesta, mutta teki Kekkosen tavoin pakon välttämättömyydestä hyveen.

Söderhjelm ei ollut ammattipoliitikko, vaan hänen varsinainen elämäntyönsä tapahtui teollisuuden parissa, ensin vuodesta 1933 Petsamon Nikkeli Oy:n toimitusjohtajana ja vuodesta 1940 Suomen Puunjalostusteollisuuden Keskusliiton asiamiehenä eli toimitusjohtajana, kuten nykyään sanotaan. Kumpikin työ avasi huikean näköalan, ensimmäinen kansainväliseen ja toinen kotimaiseen yritysmaailmaan. Lisäksi hän kuului usean Suomessa toimivan kansainvälisen yrityksen hallintoelimiin.

Petsamon Nikkeli Oy:n toimitusjohtajana toimiminen olikin melkoista tasapainottelua, koska amerikkalaisomisteista yhtiötä yrittivät sekä saksalaiset että venäläiset saada haltuunsa, kun taas englantilainen emoyhtiö koetti pitää ohjakset käsissään. Englantilaiset eivät myöskään olisi halunneet, että Petsamon nikkeliä olisi myyty vihollismaa Saksalle sodan aikana, mutta nikkelitoimitukset Saksaan alkoivat kuitenkin Suomen valtion otettua yhtiön sotatilalain perusteella määräysvaltaansa. Saksan sotaponnistuksille Suomesta tuleva nikkeli, jota tarvittiin teräksen vahvistamiseen, oli elintärkeä, koska Saksa ei voinut ostaa sitä enää länsimaista.

Söderhjelm oli myös innokas urheilumies. Hän toimi pitkään Purjehdusliiton johdossa ja sitä kautta myös olympiakomiteassa.

Suomen kieltäkin hyvin osannut Söderhjelm joutui osallistumaan varsinkin 1930-luvulla kiihkeisiin kielitaisteluihin, joissa hän piti tiukasti ruotsin kielen ja aseman puolta. Söderhjelm oli myös vankkumaton pohjoismaisen yhteistyön kannattaja.

Söderhjelm oli luonteeltaan moniulotteinen, koska hän oli toisaalta hauska ja henkevä seuramies, mutta myös etäisyyttä pitävä ja joidenkin mielestä omahyväinen ja äkkipikainen, joten hän herätti ympärillään myös ristiriitoja. Vastustajatkin kunnioittivat kuitenkin Söderhjelmin suurta tietomäärää, pedanttista tarkkuutta ja erinomaista suullista ja kirjallista esitystaitoa.

Vuorisjärvi kertoo hyvin kattavasti ja perusteellisesti Söderhjelmin elämäntyöstä sekä politiikan että teollisuuden parissa, mutta melko vähän hänen luonteestaan ja perhe-elämästään. Sen verran tulee ilmi, että Söderhjelm oli kolme kertaa avioliitossa.

Laitanpa tähän loppuun vielä sellaisen erikoisuuden, että Söderhjelm oli melkoinen ennustaja, koska hän sanoi jo tammikuussa 1959, että ”joskus tulee aika, jolloin Saksa yhdistetään ja satelliittivaltio Itä-Saksa katoaa”. ”Näinhän siinä kävi ja läheltä piti, ettei vuonna 1985 kuollut Söderhjelm ollut itsekin sitä näkemässä”, kirjoittaa Vuorisjärvi.

Söderhjelmin elämäkerta täyttää itsenäisen Suomen historiassa yhden selvän aukon. Sen myötä myös Urho Kekkosen elämäntyö tulee eräiltä osin entistä ymmärrettävämmäksi.

Suosittelen erittäin kiinnostavaa elämäkertaa J.O. Söderhjelmistä kaikille historiasta kiinnostuneille. Lukijat tulevat takuulla saamaan paljon uutta tietoa.

19.7.2019

Jouko Pihon kirja-arvio:

Pahan palveluksessa – naisena Natsi-Saksassa

Olen lukenut aika paljon kirjoja Hitleristä ja Kolmannesta valtakunnasta, mutta Paul Rolandin v. 2017 Minervan suomeksi julkaisema 281-sivuinen kirja ”Pahan palveluksessa” toi esille monia uusia asioita, koska kirjassa keskitytään vähän erilaiseen näkökulmaan eli miten saksalaiset naiset suhtautuivat Natsi-Saksaan.

Natsi-Saksan naisia kuvataan usein tietämättöminä ja naiiveina Hitlerin avustajina tai sodan uhreina. Paul Roland osoittaa kirjassaan, miten monet naiset ottivat tietoisesti roolin siinä pahan verkostossa, jonka natsit Eurooppaan levittivät. Itse asiassa peräti 13 miljoonaa naista toimi aktiivisesti natsipuolueessa.

Sihteerien ja toimistovirkailijoiden armeija kirjoitti puhtaaksi ja arkistoi massamurhiin liittyviä käskyjä ja dokumentteja sekä luetteloi uhreilta takavarikoitua omaisuutta. Gestapon henkilöstöstä 40 prosenttia oli naisia, keskitysleireillä toimi tuhansittain naisvartijoita, joista osa oli sadistisen julmia, ja paatuneet sairaanhoitajat toteuttivat eutanasiaohjelmaa, jonka Hitler joutui tosin keskeyttämään v. 1941, kun asiasta nousi hyvin voimakas kohu ja vastustus.

Omalla tavallaan Natsi-Saksan rakentamiseen osallistuivat myös sellaiset kulttuurielämän nimet kuin Zarah Leander, Leni Riefenstahl ja Winifred Wagner.

Naisten mukanaolo on sikäli erikoista, että natsien ohjelman mukaan naisia ei haluttu mukaan politiikkaan eikä työelämään. Naisille kuului kolme k:ta eli Kinder (lapset), Kuche (keittiö) ja Kirche (kirkko) eli naisen paikka oli kotona synnyttämässä ja kasvattamassa vaaleatukkaisia ja sinisilmäisiä arjalaisia lapsia. Käytännössä naisia tuli kuitenkin miljoonittain mukaan, koska heitä tarvittiin monissa avustavissa tehtävissä ja vuodesta 1943 lähtien myös ase- ja ammustehtaiden työläisinä.

Kirja kuvaa myös niitä naisia, jotka olivat aluksi Hitlerin fanaattisia palvojia, mutta kääntyivät myöhemmin natsiaatteen vastustajiksi, sekä niitä naisia, jotka eivät missään vaiheessa kannattaneet Hitleriä, vaan toimivat eri tavoin vastarintatyössä ja auttoivat salaa juutalaisia.

Paitsi naisia kirja kuvaa aika paljon myös Hitleriä itseään ja hänen elämänvaiheitaan sekä propagandaministeri Joseph Goebbelsiä. Myös molempien naisihastuksista tulee paljon tietoa.

Kirjassa tuodaan esille myös kiistattomia natsiajan saavutuksia, kuten talouden tasapainottaminen, työttömyyden poistaminen, saksalaisten yhdistäminen, aborttien vastustaminen, perhearvojen palauttaminen kunniaan ja saksalaisten omanarvontunteen kohottaminen. Miljoonien ihmisten elämänlaatu parani huomattavasti. Ei ole siksi mikään ihme, että saksalaiset juhlivat Hitleriä maansa pelastajana.

Monien silmät alkoivat kuitenkin pikku hiljaa aueta, kun tietoa diktatuurisesta yksinvallasta, Gestapon mielivallasta, urkinnasta, ilmiannoista, sodan tappioista ja keskitysleirien kauheuksista alkoi levitä. Tosin kaikki eivät voineet millään uskoa kertomuksia todeksi, koska ne olivat niin kammottavia, että jotkut eivät voineet muuta kuin kieltää, että mitään hirvittävyyksiä olisi koskaan tapahtunut. Toinen yleinen reaktio oli sanoa, että Hitler ei ollut tiennyt järkyttävistä väkivallanteoista mitään, vaan vastuu oli muilla johtajilla, ennen muuta Himmlerillä.

Sitten oli niitä, jotka olivat kyllä täysin tietoisia kaikista hirmuteoista, mutta he pitivät niitä oikeutettuina, koska heidät oli aivopesty uskomaan, että tapetut juutalaiset, mustalaiset, homot, slaavit ja kehitysvammaiset olivat ali-ihmisiä, oikeastaan eläimiä, joita voi kohdella miten tahansa. Jotkut heistä muuttivat mielensä sodan jälkeen, mutta kirjassa kerrotaan myös naisista, jotka elivät pitkään sodan jälkeen ja olivat loppuun asti natsismin ja Hitlerin kannattajia ja siinä käsityksessä, että he eivät olleet tehneet mitään pahaa.

Kirjassa on myös mukana 16-sivuinen mielenkiintoinen kuvaliite.

Niin karmeaa kuin teksti välillä onkin, niin suosittelen silti kirjaa kaikille historiasta kiinnostuneille.

7.7.2019

Esteetön marssi kohti globalismia

The Unhindered March Toward Globalism

By Britt Gillette, 18.6.2019

Muutaman viime vuoden aikana äänestäjät kaikkialla maailmassa hylkäsivät globalismin nationalismin hyväksi. Yhdysvalloissa Donald Trump tuli presidentiksi ohjelmalla ”Amerikka ensin.” Hän lupasi pysäyttää laittoman maahanmuuton, vetää Amerikan ulos huonoista kansainvälisistä sopimuksista ja muuttaa ”vapaakauppasopimukset” ”oikeudenmukaisen kaupan” sopimuksiksi.

Kuukausia aikaisemmin Yhdistyneen Kuningaskunnan äänestäjät päättivät lähteä Euroopan Unionista. Tähän päivään saakka ”Brexit” on edelleen oka globaalin eliitin kyljessä.

Vuonna 2019 tilanne ei ole paljon muuttunut. Viimeaikaiset vaalit osoittavat, että nationalismi on edelleen suosittu. Intiassa hindu-nationalisti pääministeri Narendra Modi voitti toisen kauden. Pyrkien hindumyönteisellä nationalistisella foorumilla Hänet valittiin uudelleen maanvyöryvoitolla.

Britanniassa Brexit-puolue (joka perustettiin vasta joitakin kuukausia sitten) tuli ensimmäiseksi 30%: lla äänistä. 29 paikalla se on nyt suurin yksittäinen puolue Euroopan parlamentissa.

Ranskassa presidentti Emmanuel Macron näki puolueensa menettäneen maata Euroopan parlamentin vaaleissa Marine Le Pen'in kansalliselle kokoomukselle. Vain kaksi vuotta sitten Macron voitti Le Pen'in presidentinvaaleissa. Tällä kertaa hänen puolueensa sai 23% äänistä, kun Macron'in puolue vain 22%.

Italiassa Matteo Salvinin nationalistinen puolue, joka tunnetaan nimellä Liiga, tuli ensimmäiseksi 34%:lla äänistä. Kautta EU:n sama tarina toistui uudelleen ja uudelleen. Nationalistiset poliitikot saivat mahtavia voittoja.

Tarkoittaako tämä kaikki, että maailma olisi kääntämässä suuntauksensa kohti globalismia? Tuleeko perinteinen nationalistinen politiikka normiksi? Todennäköisesti ei. Viimeaikaiset tapahtumat hidastivat merkittävästi muutosta, mutta trendi on edelleen kohti globalisaatiota. Viime aikojen vastoinkäymisistä huolimatta globalistinen agenda on paremmassa asemassa kuin koskaan. Miksi? Koska nuoret omaksuvat sen ja nuoret ovat tulevaisuus.

Globaali kansalaisliike

Nykyiset äänestäjät voivat hylätä globalistisen agendan, mutta useiden tutkimusten mukaan tulevat äänestäjät ei. Maailmanlaajuisesti millenniaalit (syntyneet vuosina 1981-1996) ylittävät määrältään sekä suuret ikäluokat että x-sukupolven ja he uskovat, että käsite yhden maan kansalaisuudesta on vanhentunut. Heille globaali kansalaisuus on tulevaisuuden tie. Vuonna 2017 Western Union haastatteli yli 10 000 millenniaalia 15 maasta, mukaan lukien Yhdysvallat, Intia ja Venäjä. Se, mitä he löysivät, antaa kuvan siitä, mihin olemme menossa tulevina vuosina. Tässä vain joitakin tuloksia:

•79% uskoo, että rajaton liikkuminen kaikkialla maailmassa antaa heille mahdollisuuksia.

•29% uskoo, että yksi globaali valuutta "edistää suurta maailmanlaajuista yhteyttä.”

•61% uskoo, että Yhdistyneiden Kansakuntien kaltaiset globaalit instituutiot edustavat heitä

enemmän kuin kansalliset (48%) tai paikalliset hallitukset (44%).

Vuoden 2016 tutkimuksessa Global Shapers Annual Survey yli 26000 millenniaalia 181 maasta ilmaisi mielipiteensä maailman asioista. Saatiin seuraavia tuloksia:

•48% millenniaaleista näkee ilmastomuutoksen maailman vakavimpana asiana.

•Globaalien ongelmien ratkaisemisessa vastaajat sanovat luottavansa kansainvälisiin järjestöihin (26%) enemmän kuin itseensä (20%).

•36% vastaajista näkevät itsensä globaaleina kansalaisina Tämä on suurempi määrä kuin niiden, jotka näkevät itsensä valtioiden kansalaisina (22%) tai uskonnon jäseninä (9%).

Monet nuoret näkevät itsensä ensikädessä globaaleina kansalaisina. Heidän mielestään rajojen pitäisi olla avoimet. He uskovat ilmastonmuutoksen olevan maailman suurin ongelma ja odottavat vastauksia globaaleilta poliittisilta instituutioilta. Tämä antaa meille kuvan, miltä maailma näyttää tulevaisuudessa. Miksi? Koska millenniaalien mielipiteet muokkaavat maailmaa tulevina vuosikymmeninä. Adolf Hitler sanoi kerran: "Kun vastustaja julistaa: 'En tule teidän puolellenne', sanon rauhallisesti: 'Lapsenne kuuluvat jo meille. Te menette pois. Teidän jälkeläisenne kuitenkin seisovat nyt uudessa leirissä. Lyhyessä ajassa he eivät tunne muuta kuin tämän uuden yhteisön.'”

Globalistien ei tarvitse voittaa tämän päivän vaaleja, koska he ovat jo voittaneet lasten sukupolven.

Suuntaus kohti globalismia

Johtuen asenteistaan millenniaalit tulevat varmistamaan, että kolme asiaa pysyy poliittisen agendan eturintamassa. Ne ovat:

1) Liikkumisen vapaus – Liikkumisen vapaus on toinen tapa sanoa ”avoimet rajat.” Useimmat ihmiset hylkäävät avoimet rajat, koska ymmärtävät, että kansakunta, jolla on avoimet rajat, ei ole enää kansakunta. Niinpä globaalin hallituksen kannattajat käyttävät ilmausta "liikkumisen vapaus."

Eihän toki kukaan vapautta vastusta! Voimme kuitenkin nähdä paikan päällä, kuinka "liikkumisvapaus" tuhosi kansallisen suvereniteetin EU:ssa. Schengen-sopimus sallii kenen tahansa vapaasti matkustaa EU:n jäsenvaltioiden välillä ilman passia tai tarvetta pysähtyä raja-asemalla. Vuonna 2015 uutisia hallitsivat Kreikan ja muiden EU-maiden rajoille tulvivat Syyrian pakolaiset. Laittomasti ylitettyään EU:n rajan nämä pakolaiset saattoivat vapaasti mennä mihin ikinä halusivat - Lontooseen, Pariisiin, Berliiniin tai mihin tahansa muuhun Länsi-Euroopan kaupunkiin. Mikään rajavalvontapiste ei voinut pysäyttää heitä, eikä EU:lla ollut mitään keinoa jäljittää heitä.

2) Ilmastomuutos - Kuten edellä on todettu, 48 prosenttia millenniaaleista näkee ilmastonmuutoksen ihmiskunnan tärkeimpänä uhkana. Huolimatta todisteiden puuttumisesta, että ihmiskunnalla olisi mitään tekemistä ilmastonmuutoksen kanssa, ihmiset silti odottavat globaaleja ratkaisuja "ilmastonmuutoksen kriisiin." Näihin ratkaisuihin liittyy tyypillisesti valtavia veronkorotuksia, kansallisen itsemääräämisoikeuden menettämisiä ja massiivisia varallisuuden ja vallan siirtoja uusille globaaleille instituutioille. Tämä "kriisi" on se, jonka avulla globalistit toivovat saavansa kansakunnat (ja erityisesti Yhdysvallat) luovuttamaan vallan heille. Kuten entinen YK:n pääsihteeri Ban Ki-Moon sanoi: "Ilmastonmuutos ei kunnioita rajoja. Se ei kunnioita sitä, kuka olet - rikas vai köyhä, pieni vai suuri. Siksi tämä on se, jota kutsumme globaaliksi haasteeksi, joka edellyttää maailmanlaajuista solidaarisuutta."

Paniikki ihmisen aiheuttamasta ilmaston lämpenemisestä ja ilmastonmuutoksesta on se täydellinen kriisi niille, jotka vaativat globaalia hallitusta. Koska se vaikuttaa koko planeettaan, mikään kansakunta ei voi ratkaista sitä yksinään. Siksi se edellyttää "globaalia solidaarisuutta."

Mitä tarkoittaa "globaali solidaarisuus"? Se tarkoittaa, että on mentävä mukaan mihin tahansa, mitä globalistit haluavat. Mitä he sitten haluavat? Valtaa. Antakaa valta kaikkivoivalle globaalille hallitukselle ja globalistit uskovat voivansa ratkaista kaikki maailman ongelmat. Tämä on kuninkaiden ja despoottien pitkäaikainen unelma, mutta se on myös millenniaalien sukupolven unelma.

3) Globaali hallitus - Muista, että ongelmien ratkaisemisessa millenniaalit luottavat enemmän kansainvälisiin järjestöihin kuin itseensä. Niinpä on ymmärrettävää, että seuraava sukupolvi hyväksyy globaalin hallituksen. Se ei ole ratkaisu vain ilmastonmuutokseen, vaan vuosikymmenien ajan se on nähty ainoana keinona edistää rauhaa ja lopettaa sodat. Albert Einstein sanoi: "Ihmiskunnan halu rauhaan voidaan toteuttaa vain luomalla maailmanhallitus." Winston Churchill sanoi: "Ellemme perusta jonkin muotoista maailmanhallitusta, niin tulevaisuudessa ei ole mahdollista välttää kolmatta maailmansotaa."

Monet uskovat tähän ja tänä päivänä työskentelevät aktiivisesti yhden globaalin hallituksen muodostamiseksi. Suurin haaste, jonka he kohtaavat, on saada kansakunnat luovuttamaan valtansa uudelle globaalille yhteisölle. Joka vuosi he lähestyvät unelmansa toteutumista ja edistynyt teknologia vain nopeuttaa prosessia.

Edistynyt teknologia

Teknologian eksponentiaalinen eteneminen on edistänyt globalisaatiota lähes kaikilla elämän aloilla.

Rahoituksessa sähköinen pankkitoiminta on korvannut valuutan lähes kaikissa maksutapahtumissa. Pohjois-Amerikassa vain 30% kuluttajaostoista tehdään käteisellä. On vain ajan kysymys, milloin paperivaluutta katoaa. Silloin globaalit liiketoimet tulevat entistä tehokkaammiksi. Liiketoiminnassa vapaa kauppa on johtanut maailmanlaajuisiin yrityksiin ja monikansallisiin monialayhtiöihin, jotka kattavat maapallon. Niiden tuotteita ja työntekijöitä löytyy jopa planeetan syrjäisimmistä kolkista. Sellaisilla työkaluilla kuin Skype ja Facetime työntekijät voivat osallistua reaaliaikaisiin videoneuvotteluihin kaikkialta maailmasta. Tapaamiset kasvotusten eivät enää ole tarpeen.

Tulevaisuudessa myöskään kieli ei enää erota meitä. Esteet ovat jo poistumassa. Googlekääntäjän kaltaiset ohjelmat sallivat eri kieliä puhuvien ihmisten vaihtaa sähköposteja ja tutkimuksia ja on vain ajan kysymys, kun päällepuettavat laitteet tarjoavat pikakäännöksen puhutusta sanasta. Sinä puhut heille englantia ja he kuulevat sinua japaniksi. He vastaavat japaniksi ja sinä kuulet heitä englanniksi. Kun tämä toteutuu, niin kansalliset ja kulttuuriset esteet poistuvat vielä enemmän.

Poliisitoiminnan osalta hallitukset voivat nyt koota suuria tietokantoja ja jakaa helposti tietoja muiden maiden kanssa. Terroristien ja muiden kansainvälisten rikollisten jäljittäminen ei ole koskaan ollut helpompaa. Kansalaisten vakoilu ei myöskään ole koskaan ollut helpompaa.

Kameroiden ja kuuntelulaitteiden, kuten Amazon Echo ja Google Home, leviäminen (monet niistä vapaaehtoisesti sijoitettuina ihmisten koteihin) tarkoittaa, että hallitukset voivat helposti vakoilla melkein ketä vain haluavat.

Vaikka viimeaikainen poliittinen kehitys osoittaa globalismin vastaista takaiskua, niin se on vain hidastanut väistämätöntä marssia kohti maailmanhallitusta.

Miksi tällä kaikella on merkitystä

Joten miksi sinun pitäisi välittää? Sinun pitäisi välttää, koska me olemme uuden aikakauden kynnyksellä. Aina Baabelin tornin ajoista lähtien heimot ja kansallisvaltiot ovat hallinneet maailmaa.

Kansallisvaltiot merkitsivät määriteltyjä rajoja, kieltä ja kulttuuria. Monet haaveilivat globaalista hallituksesta, mutta siihen se jäi – unelmaan. Tällainen hallitus ei todellisuudessa koskaan toimisi.

Paikalliset edut ja arvot voittaisivat ja globaalin hallituksen hallinnointi olisi kallis, byrokraattinen painajainen. Tämä sukupolvi on kuitenkin repimässä maahan kaikki globaalin hallituksen esteet.

Seuraava sukupolvi pitää omistautumista "globaalille yhteisölle" parempana kuin uskollisuutta kotimaalle. Huoli ilmastomuutoksesta voittaa huolen paikallisesta edusta. He haluavat, että kansalliset rajat avataan, tai kokonaan poistetaan. Edistynyt teknologia on toteuttamassa tämän kaiken. Se luo globaalit markkinat, poistaa kielimuureja ja eliminoi maantieteellisen läheisyyden tarpeen.

Globalistinen näky toteutumassa

Mikään tästä ei pitäisi tulla meille yllätyksenä. Tämä on juuri sitä, mitä Raamattu sanoo tapahtuvan lopunajassa. Voimakas globaali hallitus hallitsee maailmaa (Dan. 7:23). Se hallitsee kaikkia sukukuntia ja kansoja ja kieliä ja kansanheimoja. (Ilm. 13:7). Sen valta on niin suunnaton, että se valvoo jokaista taloudellista maksutapahtumaa maan päällä. Kukaan ei voi ostaa eikä myydä ilman sen lupaa (Ilm. 13:17).

Lähes kaksi tuhatta vuotta siitä, kun Johannes kirjoitti Ilmestyskirjan, tällainen hallitus oli mahdoton. Itse asiassa Johanneksen aikana ihmisillä ei ollut käsitystä Rooman valtakunnan ulkopuolella olevasta maailmasta. Entä nyt? Tänä päivänä sellainen hallitus ei ole vain mahdollinen, se voi osoittautua väistämättömäksi. Mikään muu kristittyjen sukupolvi ei ole voinut sanoa tätä. Me olemme ensimmäinen sukupolvi, joka elää maailmassa, jossa maailmanhallitus on mahdollinen. Se on vain yksi lisämerkki, että Jeesus on palaamassa.

Britt Gillette is the founder of End Times Bible Prophecy and the author of Coming To

Jesus and Signs Of The Second Coming. Receive his book 7 Signs of the End Times for FREE

when you sign up for his monthly newsletter.

6.7.2019

Jouko Piho:

Kultakauden maanalainen vastarinta

Sain tänään luetuksi yhden parhaimmista historiakirjoista, mitä on koskaan käsiini päätynyt. Kyseessä on Minna Maijalan 410-sivuinen v. 2017 julkaistu teos ”Kultakauden maanalainen vastarinta”. Kirjan alaotsikko kertoo enemmän mistä on kysymys: Sortokauden taisto isänmaan ja sananvapauden puolesta.

Sana ”kultakausi” viittaa Suomen taiteen kultakauteen vuosina 1880-1910. Noihin vuosiin osuvat niin sortokaudet kuin Suomen kansallinen herääminen. Maijalan kirja kertoo ensimmäisestä sortokaudesta 1899-1905 ja päättyy marraskuun manifestiin 1905.

Vuoden 1899 helmikuun manifestin jälkeen Suomessa vallitsi pelko ja epävarmuus, kun Venäjä ryhtyi kovin ottein venäläistämään Suomea. Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov toimi tämän ensimmäisen sortokauden päätekijänä, kun hän alkoi päättäväisesti ajaa Suomen erivapauksien lopettamista ja sen sijaan yleisvaltakunnallista yhtenäistämispolitiikkaa.

Tässä häntä auttoi media, kun venäläiset lehdet olivat jo pitkään paheksuneet Suomen erityisasemaa autonomisena suuriruhtinaskuntana. Sananvapaus ja kansalaisvapaus katosivat hetkessä, ja tilalle tuli ankara sensuuri, yhdistys- ja kokoontumisvapautta rajoitettiin ja kansalaisten toimia alkoi valvoa mittava santarmi- ja urkkijajärjestelmä.

Manifesti herätti kuitenkin valtavan taistelutahdon. Suomessa vastarinnan kärjessä olivat nuorsuomalaiset ja suomenruotsalaiset, kun taas vanhasuomalaiset olivat enemmän varovaisuuden ja myöntyväisyyden kannalla.

Vastarinnan etujoukoissa oli myös paljon taiteilijoita, kirjailijoita, säveltäjiä ja muuta sivistyneistöä, joiden oli pakko mennä maan alle: pidettiin salaisia kokouksia, kirjoja ja lehtisiä painettiin ja levitettiin salaa.

Myös monet naiset tulivat taisteluun mukaan auttamalla hyvin monenlaisissa tehtävissä. Tämä suomalaisten naisten rohkea aktiivisuus vaikutti omalta osaltaan siihen, että naiset otettiin lopulta mukaan poliittisiin kokouksiin, ja Suomen naiset saivat ensimmäisenä Euroopassa ja kolmantena maailmassa äänioikeuden v. 1906.

Bobrikov hätääntyi jatkuvasta kuohunnasta, teki vastaiskun ja vaati keväällä 1903 keisarilta itselleen diktaattorin valtuuksia, mitkä hän saikin ja sorto sen kuin paheni.

Tilanteen huonontuessa alkoi myös keskustelu siitä, pitäisikö passiivisen vastarinnan lisäksi olla myös aktiivista vastarintaa, jopa väkivaltaa.

Aktivismi sai kannatusta nuorsuomalaisten parissa, mikä huipentui Eugen Schaumanin suorittamaan kenraalikuvernööri Bobrikovin murhaan kesäkuussa 1904. Tunnelmat olivat sen jälkeen ristiriitaiset, kun toiset iloitsivat sortajasta vapautumisesta, kun taas toiset, lähinnä vanhasuomalaiset, paheksuivat tekoa inhottavana murhana.

Seuraavaksi suomalaisten vastarinta ilmeni suurlakossa loka-marraskuussa 1905, joka vaikuttikin keisariin, joka julkaisi marraskuun manifestin, jossa peruttiin helmikuun manifestin määräyksiä ja kenraalikuvernöörin diktaattorin oikeuksia siinä määrin, että ensimmäinen sortokausi päättyi.

Samalla ilmeni jotain aivan uutta. Mukaan taisteluun oli tullut myös työväki, jolle tsaarinvalta oli yhteinen vihollinen, mutta joka ajoi sen lisäksi voimakkaasti parannuksia omiin elinoloihinsa, kuten myös maata vaativat maaseudun torpparit ja tilattomat. Sivistyneistölle tuli yllätyksenä, että työväki taisteli vain omista eduistaan eikä välittänyt kansan kokonaisedusta. Tämän seurauksena ihanteellinen kuva yhtenäisestä kansasta kärsi täydellisen haaksirikon. 12 vuoden kuluttua olikin edessä verinen sisällissota.

Ensimmäisen sortokauden päätyttyä maassa vallitsi hiukan vapaampi olotila, jota ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun Venäjän ote alkoi jälleen kiristyä. Yhä useammat alkoivatkin elätellä toiveita Suomen itsenäisyydestä.

Suosittelen Minna Maijalan erinomaista, mukaansa tempaavaa ja paljon uutta tietoa antavaa kirjaa kaikille.

 

 

5.7.2019

Jouko Piho:


Auschwitzin tatuoija

Sain eilen luetuksi yhtä aikaa järkyttävän ja toisaalta hyvin liikuttavan tositarinan ”Auschwitzin tatuoija”, joka kertoo Slovakian juutalaisen Ludwig Eisenbergin, myöhemmin Lale Sokolovin, vaiheista ja uskomattomasta selviytymisestä Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirillä. Se on henkilökohtainen selviytymistarina ja kertomus toivosta ja rohkeudesta sekä pysäyttävä kuvaus yhdestä maailmanhistorian kammottavimmista ajanjaksoista.

Lale Sokolov joutui 24-vuotiaana Auschwitz-Birkenaun keskitysleirille, jossa hän sai vasempaan kyynärvarteensa tatuoidun numeron 32407.

Aluksi Lale määrättiin rakentamaan uusia parakkeja, mutta sen jälkeen kun hän oli melkein kuollut lavantautiin, Lalelle tarjottiin työtä tatuoijana.

Työ leirin tatuoijana tarkoitti, että Lale oli muihin vankeihin nähden hiukan paremmassa asemassa. Lale näki kauheita tapahtumia, mutta myös urheita tekoja ja myötätuntoa ja käytti omaa asemaansa auttaakseen muita vankeja varsinkin ylimääräistä ruokaa järjestämällä.

Vuonna 1942 Lale kohtasi tatuointijonossa uuden vangin, Gitan, ja rakastui saman tien. Lale vaati Gitaa pysymään hengissä, jotta he voisivat mennä naimisiin.

Monien jo täysin toivottomilta tuntuvien vaiheiden jälkeen molemmat selviytyivät keskitysleiristä hengissä, mutta erillään ilman tietoa toisen olinpaikasta. Lale aloitti uutteran etsinnän, joka tuotti lopulta tulossa, kun Gita löytyi Bratislavasta.

Pari meni naimisiin ja perusti tekstiilikaupan. Sokolovit joutuivat kuitenkin vaikeuksiin, kun paljastui, että he toimittivat rahaa Israelin valtiota tukevalle liikkeelle.

Lopulta Lale ja Gita pakenivat Wieniin ja Pariisiin, mutta asettuivat lopulta Australian Melbourneen asumaan loppuiäkseen.

Lale Sokolov uskaltautui kertomaan tarinansa vasta vaimonsa Gitan kuoleman jälkeen vuonna 2003, sillä hän pelkäsi, että heidät olisi leimattu natsien kätyreiksi. Hän kertoi tarinansa Uudesta-Seelannista kotoisin olevalle Heather Morrisille, jolle oli esitelty yli 80-vuotias herrasmies, jolla ”saattoi olla kertomisen arvoinen tarina”.

Morris päätti Sokolovin luvalla kirjoittaa tarinan ensin elokuvakäsikirjoitukseksi ja muokkasi sen myöhemmin romaaniksi. Morris haastatteli Sokolovia lukemattomia kertoja kolmen vuoden ajan. Lale Sokolov kuoli vuonna 2006 Australiassa. Suomeksi kirja ilmestyi tammikuussa 2019  Aula&Co:n kustantamana.

Suosittelen kirjaa kaikille ihmisille, niillekin, jotka ovat jo lukeneet holokaustikertomuksia. Auschwitzin tatuoija on poikkeuksellisen puhutteleva ja koskettava dokumentti, joka tarjoaa suoran näkymän yhteen ihmiskunnan historian kauheimmista tapahtumista. On helppo olla samaa mieltä Graeme Simsionin kanssa, jonka mukaan kirja on elämänmyönteisin, rohkaisevin ja rohkein tarina, minkä hän on koskaan lukenut.

 

 

 

 

2.7.2019

Jouko Piho:

Kimlandia

Luin eilen yhdeltä istumalta todella mielenkiintoisen ja mukaansa tempaavan kirjan. Kyseessä on Ylen ulkomaantoimittajan Mika Mäkeläisen uutuuskirja Kimlandia, alaotsikkona Silminnäkijänä Pohjois-Korean kulisseissa.

Vaikka olen lukenut ennenkin Pohjois-Koreaa, maailman suurinta avovankilaa, käsitteleviä kirjoja, sain tästä Atenan kustantamasta 332-sivuisesta Mäkeläisen kirjasta paljon uutta tietoa.

Mäkeläisen suhde Pohjois-Koreaan alkoi jo nuorena, kun kansainvälisiä radioasemia kuunnellut Mäkeläinen päätti kirjoittaa Pohjois-Korean radiolle kirjeen ja sai paluupostina pinon propagandamateriaalia. Haave päästä käymään tuossa salaperäisessä maassa toteutui sitten vuosia myöhemmin eli vuonna 2016, jolloin hän oli ainoa pohjoismaalainen toimittaja, joka pääsi seuraamaan Pohjois-Korean työväenpuolueen puoluekokousta, joka järjestettiin tuolloin ensimmäistä kertaa 36 vuoteen. Kirja päättyy Vietnamin Hanoin huippukokouksen tunnelmiin keväällä 2019.

Pohjois-Korean virallinen nimi on Korean demokraattinen kansantasavalta, mutta maassa ei ole sen paremmin demokratiaa kuin tasavaltaakaan, vaan Kim-suvun diktatuurinen yksintavalta, nyt jo kolmannessa polvessa. Perustajaa Kim il-Sungia pidetään puolijumalana, jolla on yliluonnollisia voimia ja jota korealaiset saavat kiittää kaikesta hyvästä elämästään. Myös seuraajia eli Kim il-Jungia ja nykyistä vallanpitäjää Kim Jon-unia pidetään yli-ihmisinä, joita palvotaan kuin jumalaa.

Tätä aatetta kutsutaan nimellä juche. Johtajakultin lisäksi jucheen kuuluu oleellisesti militantti nationalismi, jonka mukaan pohjoiskorealaiset ovat ylivertaisia kaikkiin muihin nähden. Kyseessä on täysin avoin rasistisuus. Jo pienestä pitäen lapset opetetaan vihaamaan erityisesti japanilaisia ja amerikkalaisia.

Aivan erityisesti pohjoiskorealainen rasismi kohdistuu mustiin. Pohjois-Korean virallinen uutistoimisto KCNA olisi esimerkiksi passittanut Yhdysvaltain entisen presidentin Barack Obaman afrikkalaiseen apinalaumaan. Pohjois-Koreassa halveksitaan myös kiinalaisia, joiden vauraus herättää kateutta.

Suoranaiseen ulkomaalaisvihaan yhdistyy myyttinen käsitys korealaisen rodun puhtaudesta, hyveellisyydestä ja moraalisuudesta, kun taas muut ihmiset ovat paheellisia ja moraalittomia.

Maailman suljetuimpaan valtioon on vaikeaa päästä, mutta ei täysin mahdotonta. Alun esteiden jälkeen Mäkeläisenkin onnistui lopulta päästä maahan toimittajana, joka ei kuitenkaan saanut kulkea missään vapaasti, vaan aina oli mukana kaksi opasta ja lisäksi vielä turvallisuuspalvelun miehiä, jotka valvoivat oppaita. Tämä merkitsi sitä, että Mäkeläinenkin sai nähdä vain siloitellun julkisivun.

Sinnikkyytensä ja jatkuvien kyselyjensä avulla Mäkeläinen saa kuitenkin selville paljon asioita kulissien takaa.

Mäkeläinen kuvaa hyvin myös sitä suurta murrosta ja muutosta, mikä on parhaillaan tapahtumassa Pohjois-Koreassa. Vuoden 1995 nälänhädän aikana maan pelasti vain yksityisten ihmisten oma yritteliäisyys, kun toreille syntyi yksityisten myyntipisteitä. Tämä jonkinlainen markkinatalous sallittiin hädän aikana, mutta yksityisyrittäjyys sekä hyvin laaja harmaa talous ovat jatkuneet sen jälkeenkin. Voidaankin sanoa, että kommunismin mallivaltiossa kapitalismin henki on päässyt ulos pullosta eikä sitä saa enää takaisin pulloon.

Maahantuontia ja markkinamyyntiä harjoittavat erityisesti naiset, jotka ovatkin nykyään maan taloudellinen selkäranka, sillä he ansaitsevat peräti 70 prosenttia kotitalouksien tuloista, eli heidän tulonsa ovat keskimäärin lähes kolminkertaisia miesten tuloihin nähden. Miehet ovat nimittäin edelleen jumissa valtionviroissa ja työvelvoitteissa, joista ei makseta palkkaa juuri ollenkaan. Naimisissa olevilla kotirouvilla ei kuitenkaan työvelvoitteita ole, joten he voivat pyörittää omia maanalaisia bisneksiään miehiä vapaammin.

Sosialismi on jäänyt iskulauseisiin, korruptio rehottaa ja ihmisten elämänkulun määrännyt tiukka kastijärjestelmä alkaa vähitellen murentua. Luokkajako eli songbun on kuitenkin edelleen voimassa. Se on kastijärjestelmä, jossa yksilön asema periytyy suoraan vanhempien luokka-asemasta. 1960-luvun lopussa luokkia oli yhteensä 51. Eli luokattomassa yhteiskunnassa oli ja on yhä tavattoman paljon eriarvoisia luokkia.

Pohjoiskorealaiset ottavat nyt uteliaina oppia muusta maailmasta. He eivät saisi kuunnella eteläkorealaista musiikkia, mutta kielletty viihde leviää DVD-levyjen ja USB-muistitikkujen avulla yhä laajemmalle. Myös radio-ohjelmia kuunnellaan salaa ja monilla on kännyköitä. Tosin ulkomaille ei voi soittaa.

Poliisivaltio on silti vielä voimissaan: diktaattori Kim Jong-un johtaa maata raa’alla otteella, rajoja valvotaan entistäkin tiukemmin, vankileirejä on runsaasti, vaikka niiden olemassaolo kielletään, ja internet on harvojen etuoikeus. Mutta kaikesta huolimatta pohjoiskorealaiset saavat päivä päivältä enemmän tietoa muun maailman menosta ja heidän uskonsa siihen, että he elävät maailman parhaassa maassa, jossa asuvilla ei ole mitään syytä kadehtia muita, alkaa horjua.

Kirjan lopussa Mäkeläinen kertoo ydinaseista, jotka ovat Pohjois-Korealle ja sen johdolle kuin henkivakuutus, ainoa asia, minkä takia he voivat avoimesti uhmata jopa Yhdysvaltoja.

Kirjassa on runsaasti kuvia, jotka elävöittävät hyvin Mäkeläisen nasevaa ja rehellistä kerrontaa.

Suosittelen Mäkeläisen erinomaista ajankohtaiskirjaa kaikille maailman tapahtumia seuraaville ihmisille. Kirja on ehdoton lukuelämys, vaikkakin osittain raskas, koska joutuu lukemaan suurista vääryyksistä ja epäoikeudenmukaisuuksista. Mutta kirjan lukemisen jälkeen jää kuitenkin kuva, että tunnelin päässä vilkkuu hiukan valoa.

 

 

 

 

 

26.6.2019

Jouko Piho:

Viimeinen tyttö

Luin eilen yhdeltä istumalta todella puhuttelevan ja mielenkiintoisen kirjan. En malttanut lopettaa ennen kuin puoli kahden aikaan yöllä, joten ahmaisin 318-sivuisen kirjan yhdessä päivässä.

Kyseessä on Nadia Muradin v. 2018 julkaistu tosikertomus "Viimeinen tyttö – olin Isisin vankina", joka on rankka selviytymistarina irakilaisesta 21-vuotiaasta jesiditytöstä Nadiasta, jonka kotikylän Kochon Isis valloitti elokuussa 2014, tappoi hänen perheensä ja myi hänet seksiorjaksi.

Sama kohtalo oli tuhansilla muilla jesiditytöillä, jotka pakotettiin kääntymään muslimeiksi, raiskattiin ja pahoinpideltiin, kunnes ostajat kyllästyivät ja palauttivat takaisin myyntiin, kuin esineen.

Kaiken kaikkiaan jesidit laskevat joutuneensa historian varrella kansanmurhan uhriksi yhteensä 72 kertaa ennen Isis-järjestön vainoa.

Jesidit ovat Irakissa Sinjarin vuoristossa asuva etnis-uskonnollinen ryhmä. Jesidit ovat kansallisuudeltaan kurdeja, joilla on oma etninen zarathustralaisuutta, manikealaisuutta, juutalaisuutta, kristinuskoa ja islamia yhdistävä uskontonsa, johon ei ole mahdollista kääntyä tai josta ei jesidien oman käsityksen mukaan ole mahdollista luopua.

Nadiaa oli kierrätetty mieheltä toiselle kolmen kuukauden ajan, kun eräs autonkuljettaja osti Nadian itselleen. Mies jätti Nadian hetkeksi yksin taloon, sillä ilmeisesti hän ei uskonut heikossa kunnossa olevan naisen pystyvän karkaamaan. Nadia ymmärsi mahdollisuutensa tulleen, kun mies ei muistanut vääntää ovea lukkoon.

Nadia pääsi ulos talosta ja niqabissa hän sulautui Mosulin katukuvaan. Nadia ei kuitenkaan tuntenut Mosulista ketään. Lopulta hän uskaltautui pelostaan huolimatta koputtamaan tuntemattoman sunnimuslimiperheen oveen. Muslimiperhe ei palauttanut Nadiaa Isisin käsiin palkkion toivossa, vaan päätti pelastaa hänet pois Mosulista.

Kurdistaniin suuntautuneen pakomatkan kuvaus on kuin parhaasta trilleristä, paitsi että kaikki on totta.

Vapauduttuaan Nadia ei aluksi uskaltanut kertoa kenellekään raiskauksista, koska hän pelkäsi, että häntä ei enää sen jälkeen pidettäisi kunnon naisena eikä hyväksyttäisi joukkoon. Kävi kuitenkin niin, että jesidien uskonnolliset johtajat julistivat, että entiset seksiorjat ovat tervetulleita takaisin yhteisöön, koska tapahtuneet ikävät asiat eivät ole heidän vikansa. Islamin uskoon kääntyneitä ei pidetty myöskään muslimeina, koska kääntyminen oli tapahtunut väkipakolla.

Aluksi Nadia pääsi Duhokin pakolaisleirille, jonne saapuivat myöhemmin myös hänen kaksi siskoaan. Olot pakolaisleirillä olivat kuitenkin vaikeat. Seuraavana vuonna 2015 Nadia pääsi muuttamaan siskonsa kanssa Saksaan, jossa hän tutustui ja meni mukaan Yazdaan, joka on Isisin orjuuteen joutuneita naisia auttava järjestö.

Nadia Murad piti YK:n turvallisuusneuvoston ensimmäisessä ihmiskauppaa käsitelleessä kokouksessa koskettavan puheen kokemuksistaan. Tämän jälkeen hän on kiertänyt ympäri maailmaa puhumassa YK:n nimittämänä ihmissalakuljetuksen uhrien arvokkuutta puolustavana hyvän tahdon lähettiläänä.

Suuri läpimurto tapahtui v. 2016, kun Nadia sai ihmisoikeusasianajaja Amal Clooneyn (näyttelijä George Clooneyn vaimo) avukseen. Yhdessä he ovat saaneet YK:n aloittamaan jesidien kansanmurhan tutkinnan.

Kirjan nimi "Viimeinen tyttö" tulee siitä, että Nadia sanoo usein puheissaan, että hän haluaa olla maailman viimeinen tyttö, joka on joutunut kokemaan hirveän seksiorjan kohtalon.

Vuonna 2018 Nadia Muradille myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto työstään seksuaalisen väkivallan kitkemiseksi sodissa.

19.6.2019

Jouko Piho:

Kun presidentti Koivisto esti Karjalan palauttamisen

Sain juuri äsken luetuksi äärimmäisen mielenkiintoisen ja uutta tietoa antavan kirjan Suomen lähihistoriasta. Kyseessä on Jukka Seppisen kirja ”Kun presidentti Koivisto esti Karjalan palautuksen”.

Jukka Seppinen on valtiotieteiden tohtori, diplomaatti ja historioitsija, jonka oma suku on Karjalan Koivistosta kotoisin.
Karjalan menettäminen syksyllä 1944 oli kova isku Suomelle. Välittömästi rauhanteon jälkeen Suomessa alkoikin toiminta Karjalan palauttamiseksi. Erityisesti presidentti Kekkonen yritti pitää asiaa esillä, mutta poliittisia puheita pidemmälle asiat eivät edenneet, ja vuosikymmenien kuluessa haave Karjalan saamisesta takaisin alkoi hiipua.

Asiassa tapahtui kuitenkin uusi ja odottamaton käänne Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991. NKP:n liberaalisiiven hallitsema politbyroo päätti alkukesästä 1990 suhtautua myönteisesti Baltian maiden itsenäistymiseen ja Karjalan palauttamiseen Suomelle. Näkemys perustui historiaan eli siihen, että Neuvostoliiton Korkein Neuvosto julisti kesällä 1990 Stalinin ja Hitlerin 23.8.1939 tekemän Molotovin-Ribbentropin etupiirisopimuksen mitättömäksi. Sopimuksessahan Hitler luovutti Baltian maat ja Suomen Neuvostoliiton etupiiriksi. Stalin kiitti ja hyökkäsi 30.11.1939 Suomeen ja anasti Karjalan sekä myöhemmin kaikki Baltian maat.

Mutta nyt kun tuosta vanhasta etupiirisopimuksesta luovuttiin, Baltian maat voisivat itsenäistyä ja Karjala voitaisiin antaa takaisin Suomelle. NKP esittikin kesällä 1990, että se voisi luovuttaa Karjalan Suomelle. Taustalla vaikutti myös Venäjän halu päästä eroon Viipurista, sillä vallattu alue oli pahasti rappeutunut eikä resursseja korjaamiseen ollut. Näin Suomelle tarjoutui yllättäen ainutlaatuinen mahdollisuus Karjalan palauttamiseen.

Baltian maat, Viro, Latvia ja Liettua itsenäistyivätkin, mutta Suomen valtiojohto eli presidentti Koivisto suhtautui Kremlin tarjoukseen penseästi ja ehdottoman torjuvasti, joten Suomi on ainoa maa, joka kärsii edelleen Molotovin-Ribbentropin sopimuksen salaisen liitteen etupirijaosta Karjalan menetyksenä. Taustalla oli Koiviston usko Neuvostoliiton pysyvyyteen ja siihen, että oli Suomen onni, että naapurina oli Neuvostoliitto. Karjalasta ei haluttu puhua ja koko sanasta tuli neuvostovastainen käsite ja suorastaan kirosana.

Lisäksi asiaan vaikutti suuresti se, että Koivisto oli koko presidenttikautensa ajan tiiviisti yhteydessä KGB-vakoojien kanssa ja otti kaikessa aina ensisijaisesti huomioon Neuvostoliiton edun. Neuvostoliitto ensin –ajattelu ohjasi kaikessa Koivistoa. Tämän takia Koivisto suhtautui hyvin nihkeästi myös Baltian maiden itsenäistymispyrkimyksiin kehottaen niitä olemaan tavoittelematta itsenäisyyttä, mikä liittyi Koiviston KGB:lle tekemään sitoumukseen, että hän yrittää neutraloida Baltian maiden vahingollista kehitystä.

Koiviston KGB-yhteydet olivatkin melkoinen poikkeus Euroopassa. Eräs brittiläinen tiedusteluasiamies sanoikin v. 2014 Seppiselle: ”On hyvin harvinaista, että länsimaisen valtion päämies seurustelee suoraan ulkovallan tiedustelupäällikön kanssa.” Suomessa tämä oli kuitenkin maan tapa. Koivisto ulkoisti päätöksentekonsa Kremliin. 

Lähes maanpetoksellista tilannetta yritettiin häivyttää siten, että esim. KGB-päällikkö Viktor Vladimirovia, johon Koivistolla oli erittäin avoimet ja läheiset suhteet, kutsuttiin virallisesti lähetystöneuvostoksi. Kaikki pääasiallinen kommunikaatio tapahtui suoraan KGB-vakoilijoiden kautta Neuvostoliiton suurlähetystön ohi. Alistumalla näin KGB:n johtoasemaan Koivisto suostui Neuvostoliiton vasalliksi. Koivisto ajatteli, että vain se, mikä on Neuvostoliton etu, on myös Suomen etu. itse asiassa voidaan sanoa, että Koivisto ei päättänyt Suomen ulkopolitiikasta, vaan hän ainoastaan pani toimeen Moskovassa tehtyjä päätöksiä.

Seppinen pohtii kirjassaan, että Koivistoa ei voi saada enää tilille maan päällä vieraan vallan etujen ajamisesta, mutta olisi mielenkiintoista saada asia valtakunnanoikeuden käsiteltäväksi. Koivisto lopetti yhteydenpidon KGB-vakoojien kanssa vasta 28.1.1992 Neuvostoliiton 25.12.1991 tapahtuneen hajoamisen jälkeen, mutta sitä ennen hän toimi vuosikausia vieraan vallan agenttina.

Koivisto meni siis suomettumisessa vielä pidemmälle kuin Kekkonen. Loppujen lopuksi Kekkonen oli kuitenkin isänmaallinen Suomen puolta pitävä jämäkkä, henkisesti itsenäinen ja lujaluonteinen mies, joka joutui olosuhteiden pakosta hänkin antamaan jonkin verran periksi Neuvostoliiton vaatimuksille. Mutta Mauno Koivisto oli arka, heikko, pehmeä ja ylivarovainen Neuvostoliiton palvelija, joka säikähti heti, jos Neuvostoliitto vähääkään oli jostain tyytymätön.

Koivisto sanoi monesti suoraan, että Karjalaa ei ole enää olemassa, mikä on käsittämätön väite, ja että kolme rauhansopimusta 1940, 1940 ja 1947 ovat riittävät rajan osalta, joten rajoja ei ole syytä muuttaa. Kuitenkin vuoden 1975 ETYK-asiakirjan mukaan rajoja voidaan muuttaa rauhanomaisesti eikä tarvitse takertua vanhoihin sodanaikaisiin pakkorauhoihin. Koivisto sanoi myös, että karjalaiset lähtivät aikoinaan vapaaehtoisesti muualle Suomeen, mikä on valhe, koska karjalaiset joutuivat jättämään rakkaat kotiseutunsa pakon edessä, koska kukaan ei halunnut jäädä Stalinin terrorin uhriksi joutumalla joko vankileirille Siperiaan tai ammutuksi. Sanotakoon vielä lopuksi sekin, että Koivisto lähetti ulkoministeri Pertti Paasion viemään Moskovaan viestiä, että Karjala ei kiinnosta Suomea.

Kuitenkin Venäjällä oli paljon päättäjiä, jotka olisivat halunneet neuvotella Karjalan palautuksesta Suomelle. Tästäkin on valehdeltu, että ei Karjalaa voitu saada takaisin, koska Venäjä oli vastaan. Väite ei pidä paikkaansa. Venäjällä oli aitoa halua antaa Karjala Suomelle takaisin, mutta Mauno Koivisto ei halunnut ottaa Karjalaa takaisin vaan vastusti sitä voimallisesti. Tokaisipa vain, että emme tarvitse lisää peltoa ymmärtämättä lainkaan, miten mahtava investointikohde Karjala voisi olla. Syntyi todella omituinen tilanne, kun Venäjä tarjosi sinnikkäästi Karjalaa Suomelle, mutta Koiviston Suomi torjui upean tarjouksen. Kyllä Venäjällä ihmeteltiin Koiviston kielteistä asennetta oman maan takaisinsaantia vastaan, mutta minkäs teet, eihän Venäjä voinut väkisin tunkea Karjalaa Suomi-neidon kurkusta alas.

Seppisellä on omakohtaisia todisteita tästä halusta, kun hän sai 30.6.1990 Kotkassa Uusi Hansa –seminaarin aikana lähetysneuvos Lev Pauzinilta viestin NKP:n politbyroon päätöksestä ja halukkuudesta aloittaa Suomen kanssa neuvottelut luovutetun Karjalan tulevasta asemasta, koska alue oli Neuvostoliitolle merkityksetön.

Seppinen sai lukuisia kannanottoja myös viranomaisilta, että Viipurin palautus oli mahdollinen. Eräskin rajaupseeri kysyi: ”Miksi Koivisto ei halua Viipuria?” Mies jatkoi huudahtamalla: ”Viipuri, mene Suomeen!” Myös tavalliset ihmiset Viipurissa uskoivat, että neuvottelut alkavat pian ja suomalaiset palaavat Viipuriin.

Onkin todettava, että valitettavasti Koivisto oli täysin kykenemätön lukemaan ajan merkkejä. Koivisto sanoi jopa, että yksikään järkevä ihminen ei usko Neuvostoliiton hajoamiseen. Koivisto eli menneessä ja kaiken piti pysyä vakaana ja muuttumattomana. Presidentin asenne vaikutti myös ulkoministeriön virkamiehiin, jotka olivat äärimmäisen neuvostomielisiä neuvostouskovia, pahimpina Jaakko Blomberg ja Jaakko Kalela. Myös Supon uudeksi johtajaksi valittu Seppo Tiitinen oli täysin Kremlin mies.

Ongelmallisinta tilanteessa oli se, että hallitusmuodon mukaan presidentti ei päätä rajoista vaan eduskunta. Kuitenkaan koko raja-asiaa ei viety milloinkaan eduskunnan päätettäväksi.

Presidentti Koiviston vastarinta johti asian venymiseen ja mutkistumiseen. Myös ulkoministeri Paavo Väyrynen vastusti asiaa, joskin hän piti ovea sikäli auki, että Karjalan palautus saattaisi ehkä olla mahdollista joskus tulevaisuudessa. Oikea aika olisi kuitenkin ollut juuri silloin, mutta Koivisto ja Väyrynen eivät sitä nähneet.

Seuraavaksi presidentiksi nousi Martti Ahtisaari. Vaikka hän kannatti Karjalan palauttamista, aikaa oli menetetty ja Jeltsinin heiketessä Venäjän kiinnostus asiaan hiipui. Eihän Venäjä voinut jatkuvasti olla tyrkyttämässä Karjalaa Suomelle, kun se ei Suomelle kerran kelvannut. Putinin noustessa valtaan 2000-luvun alussa tilanne on vaikeutunut entisestään.

Siitä huolimatta Karjalan palauttajat, joihin minäkin lukeudun, eivät ole luovuttaneet. Jukka Seppinen kirjoittaa kirjansa lopussa: ”Suomen ja Venäjän rajan oikaisu oikeudenmukaisella tavalla Suomen hyväksi on tehtävä, mutta rauhanomaisesti neuvotellen. Juridista estettä neuvottelujen käymiseksi ei ole olemassa. Näin ollen ratkaisevaa on poliittinen tahto suuren epäoikeudenmukaisuuden korjaamiseksi. Karjalan konkreettinen palautus odottaa siis yhä toteuttamistaan, oikeudellisesti se on selvä.”

Kirjoitin kirjan loppusivulle: ”Karjala palautuu vielä Suomelle.” Asia on aivan varma. Vielä liehuu Suomen lippu Viipurin linnan tornissa.

16.6.2019

Jouko Piho:

Kehitysavun kirous

Sain juuri luetuksi Matti Kääriäisen v. 2014 julkaistun kirjan ”Kehitysavun kirous” (Into). Ulkoasianneuvos Kääriäinen on eläkkeellä oleva suurlähettiläs, jolla on 40 vuoden kokemus kehitysyhteistyöstä niin Suomen Ulkoministeriössä kuin paikan päällä eri kehitysmaissa, lähinnä Sambiassa, Keniassa ja Mosambikissa.

Kirjan karu johtopäätös on, että nykymuotoinen kehitysapu on tehotonta ja itse asiassa vain haitaksi sitä vastaanottaville maille.

Kehitysavun antaminen ei ole auttanut köyhyyden poistamisessa. Sen sijaan moniin ellei kaikkiin maihin on muodostunut harvainvaltainen rikas eliitti, joka kahmii kehitysvaroja itselleen ja suvulleen.

Äärimmäinen köyhyys on itse asiassa lisääntynyt niissä Saharan etelänpuoleisissa Afrikan maissa, jotka ovat olleet kehitysyhteistyön kohteena.

On yritetty myös vaikuttaa kohdemaan demokratian, hyvän hallinnon ja ihmisoikeuksien parantumiseen, mutta ilman tuloksia. Käytännössä pyrkimykset länsimaisten demokratiakäytäntöjen luomiseksi kehitysmaihin ovat vain lisänneet köyhyyttä. Mikä lännessä toimii, ei toimi kehitysmaissa, koska maista puuttuu toimiva oikeusjärjestelmä, poliisi, koulutettu väestö ja vapaa media.

Jotkut kuitenkin rikastuvat eli rikkaat auttajamaat, niiden yritykset ja kehitysmaiden varakas eliitti. Yksi isoimmista kehitysavun ongelmista onkin Kääriäisen mukaan juuri avunsaajamaiden korruptio.

Nykyään rikastuvat lähinnä ne maat, jotka eivät saa kehitysapua, mutta jotka ovat alkaneet itse soveltaa talouteensa markkinataloutta, kuten ns. nousevat taloudet, ennen muuta Kiina.

Kääriäinen kritisoi kirjassaan kovasti Ulkoministeriötä. Hänen mukaansa kehitysavun laatua ja tuloksellisuutta ei valvota riittävästi ja kun arviointia tehdään, siitä ei välitetä eikä se vaikuta päätöksentekoon. Kääriäinen lainaa kirjassaan vuonna 2012 ulkopuolisten arvioitsijoiden vuosista 2010-2011 tekemää raporttia, jonka mukaan ”kehitysyhteistyön laatu oli yleisesti ottaen heikkoa eikä osoittanut viitteitä kestävistä tuloksista”.

Muut Pohjoismaat Islantia ja Suomea lukuun ottamatta antavat kehitysapua YK:n suosituksen mukaisesti 0,7 % bruttokansantuotteesta. Suomen osuus on vaihdellut siinä 0,4,-0,5 % välillä. Onneksi Suomi ei ole antanut enempää, koska sekin osuus olisi mennyt Kankkulan kaivoon.

Miksi nykyinen kehitysyhteistyöpolitiikka ei sitten onnistu? Kääriäinen mainitsee kehitysavun kolme myyttiä.

Ensimmäinen myytti on väite, että kehitysapu vähentää köyhyyttä. Väärin. Äärimmäinen köyhyys on vähentynyt niissä maissa, jotka eivät ole saaneet kehitysapu kuten Kiinassa. Sen sijaan köyhyys on jopa lisääntynyt niissä maissa, jotka ovat olleet kehitysavun erityiskohteina.

Toinen myytti on väite, että kehitysavulla voidaan vaikuttaa demokratiaan, hyvään hallintoon ja ihmisoikeuksiin. Väärin. Länsimaisen demokratiakäytäntöjen tuominen kaikkein köyhimpiin maihin on johtanut näennäisdemokratiaan, toimittamattomien rakenteiden pystyttämiseen ja valtataisteluihin.

Kolmas myytti on väite, että kehitysyhteistyö perustuu kohdemaiden omien pyrkimysten kunnioittamiseen. Väärin. Kehitysyhteistyön lähtökohtana on, että kehitysmaat ovat kehitysmaita, koska ne eivät itse tiedä, mikä niille on hyväksi. Avunantajat eivät kykene näkemään muuta mallia kuin heidän omansa. Mallit ovat ulkoa tuotuja, eivätkä siksi toimi paikan päällä.

Samaten Kääriäinen listaa kehitysavun tabuja - asioita, joista ei saa puhua, mutta jotka ovat kehitysyhteistyön toiminnan kannalta keskeisiä.

Ensimmäinen tabu on pääomapako. Pääomat eivät virtaa kehitysavusta huolimatta rikkaista maista köyhiin vaan päinvastoin. Jokaista avustusdollaria kohti pakenee kehitysmaasta kymmenen dollaria ulos.

Toinen tabu on poliittinen korruptio. Valta on keskittynyt hallitsijaperheelle ja heidän heimolleen. Suoraan budjettiin annettu kehitysapu päätyy suoraan korruptoituneelle eliitille.

Kolmas tabu on maataloustuet. Avunantajamaat, myös Suomi, maksavat omille viljelijöilleen ja heidän tuotteilleen erilaisia tukia. Kehitysmaiden maatalous jää alakynteen. Kehitysmaat ovatkin sen sijaan rikkaiden maiden maatalouden ylituotannon dumppauskohteita.

Neljäs tabu on älykkyys. Aliravitsemuksesta johtuen aivojen kehitys jää normaalista.

Viides tabu on työn tuottavuus. Yksilötason tuottavuus Afrikassa on heikkoa verrattuna muihin kehittyviin maanosiin puhumattakaan kehittyneistä maista.

Mitä sitten olisi tehtävissä? Kääriäinen kirjoittaa, että monikansallisten yritysten verojen välttely on lopetettava, veroparatiisit suljettava ja on luotava kehitysmaiden ongelmat tunnistava kauppajärjestely.

Kääriäinen oli ministeriössä ns. hankala tapaus, koska hän sanoi suoraan mitä oli nähnyt ja mitä mieltä hän oli. Jossain määrin Kääriäinen joutui suorapuheisuutensa takia vaikeuksiin, mutta ei kuitenkaan kovin pahoihin.

Kehitysavun kritisoiminen on ollut ja on hankalaa, koska kehitysapu on ollut eräänlainen pyhä aihe ja varsinkin hyväuskoisten vasemmistolaisten lemmikki, jota on pitänyt nyökytellen kunnioittaa. Niinpä Kääriäisen kirja sai ilmestyttyään kovaa kritiikkiä lähinnä demareiden taholta.

Tosiasiat olisi kuitenkin parasta tunnistaa ja tunnustaa, jotta asioissa päästään eteenpäin. Eihän se aina ole helppoa, kuten Kääriäinenkin kirjoittaa: ”Kesti yli 30 vuotta ennen kuin pystyin tunnustamaan, että kehitysapu ei nykyisellään toimi.”

Minä uskon Kääriäisen silminnäkijätodistusta ja olen sitä mieltä, että viime vuosikymmeninä harjoitettu tehoton ja vääriin taskuihin valuva kehitysapu on lopetettava.

Suosittelen Matti Kääriäisen ansiokkaan ja mukaansa tempaavan kirjan lukemista kaikille.


2.6.2019

Jouko Piho:

Sikiö ei ole naisen kehoa

Tommi Nieminen kirjoitti 2.6.2019 Helsingin Sanomissa populismista ja naisten asemasta. Niemisen mukaan Euroopan populistipuolueet ovat ajamassa alas naisten oikeuksia, kuten oikeutta määrätä kehostaan, mikä viittaa aborttioikeuteen.

Kirjoituksessaan Nieminen viittaa Puolan aborttilainsäädännön kiristysehdotukseen, jonka takia YK:n ihmisoikeusvaltuutettu vetosi näin: ”Lakiehdotus vahingoittaisi naisen itsemääräämisoikeutta omasta ruumiistaan ja elämästään sekä altistaisi heidät julmalle ja epäinhimilliselle kohtelulle.”

Haluan huomauttaa, että naisen kohdussa oleva sikiö, tuleva lapsi, ei ole naisen kehoa, vaan toisen olennon täysin erillinen keho, joten naisella ei ole mitään oikeutta kajota toisen ihmisolennon ruumiiseen saatika tappaa sitä.

Naisella on itsemääräämisoikeus vain omaan ruumiiseensa, ei hänen kohdussaan 9 kuukautta vierasmajaa pitävän kasvavan lapsen erilliseen ruumiiseen.

Kun nainen ei tee aborttia, hän ei vahingoita omaa elämäänsä vaan pelastaa sen ja samalla syntymättömän lapsen elämän. Mutta kun nainen tekee abortin, hän vahingoittaa omaa elämäänsä ja ennen kaikkea tulevan ihmisen elämää, koska hän lopettaa alkavan elämän kokonaan. Koska teko on tietoisesti tehty, kyseessä on murha.

Abortista pidättäytyminen ei altista naista julmalle ja epäinhimilliselle kohtelulle. Sen sijaan abortin teko altistaa toisen ihmisen julmalle ja epäinhimilliselle kohtelulle. Vai mitä muuta voi sanoa tahallisesta murhasta?

30.5.2019

Jouko Piho:

Onko Perussuomalaiset kansallismielinen puolue?

Luin tuossa äsken Hommaforumilla erästä ketjua, jossa tuli esille ajatus, että Perussuomalaiset ei ole täysin kansallismielinen puolue, koska mukana on paljon ihmisiä, jotka eivät ole kansallismielisiä, vaan vanhoja SMP:n kannattajia ja soinilaisia.

Lisäksi sanottiin, että PS ei ole myöskään täysin maahanmuuttokriittinen puolue, koska mukana on paljon ihmisiä, jotka eivät ole maahanmuuttokriittisiä.

Jos ja kun näin ilmeisesti on, niin minun mielestäni tämä merkitsee sitä, että Suomessa olisi tilaa aidosti kansallismieliselle puolueelle, jossa jokainen jäsen olisi kansallismielinen nationalisti.

Vajaa vuosi sitten perustettu Siniristin Liitto yritti sitä, mutta kannatusta eli kannattajakortteja ei tullut tarpeeksi. Muut kansallismieliset puolueet ovat kaikki sen verran pieniä, että niillä ei ole paljoakaan vaikutusta Suomen politiikkaan.

Todellista ja kannatusta saavaa kansallismielistä puoluetta kuitenkin tarvittaisiin. Vaikka Perussuomalaiset laskettaisiin kansallismieliseksi puolueeksi, niin joka tapauksessa olisi hyvä, että Suomessa olisi toinenkin kansallismielinen puolue. Mutta jos ja kun Perussuomalaiset ei ole niin kansallismielinen puolue kuin pitäisi, niin toisen, selvästi kansallismielisemmän puolueen tarve on ilmeinen.

27.5.2019

Jouko Piho:

Kansallismielisyys on sallittu urheilussa, mutta ei muualla

Koko Suomen kansa on juhlinut eilen ja tänään Suomen jääkiekkojoukkueen saavuttamaa maailmanmestaruutta. Suomen liput liehuvat ja Suomi-huudot raikuvat.

Myös liberaalit globalistit ovat iloisia maanmiestensä saavutuksesta ja hihkuvat muiden mukana: ”Mörkö, mörkö!”

Toivon, että jonain päivänä kansallismielistä hehkutusta voisi olla muuallakin kuin urheilussa.

Kuten politiikassa.

Tämä ei tarkoita väärää ylpeilyä tai toisten väheksymistä, vaan ainoastaan aitoa ja nöyrää iloa oman kansan erityislaadusta ja sen saavutuksista.

Suomalaisuudesta kannattaa olla oikealla tavalla onnellinen. Suomalaisuus on säilyttämisen arvoista. Jokaisen suomalaisen tulisi olla kansallismielinen, ei vain suuren urheiluvoiton jälkeen vaan aina.

22.5.2019

Jouko Piho:

Kristityt ja juutalaiset ovat jo vainojen keskellä

Juutalainen konservatiivinen ajattelija ja kirjailija David Horowitz alkoi kirjoittaa kirjaa tulevista vainoista. Mutta tutkiessaan aihetta Horowitz huomasikin kesken kirjoittamisen, että Amerikassa eletään jo keskellä vainoja.

Horowitz havaitsi, että vasemmisto on liittymässä yhteen vaatien uskonnon kuolemista. Myöhäisillan tv-ohjelman isäntä Bill Maher sanoi itse asiassa juuri näin: ”Religion must die.”

Kirjan nimi onkin “Dark Agenda: The War to Destroy Christian America” (Pimeä agenda: Sota kristillisen Amerikan tuhoamiseksi).

Tässä tarkoitetaan uskonnolla kristinuskoa ja juutalaisuutta, joiden tunnustajat joutuvat koko ajan yhä ahtaammalle. Muiden uskontojen kannattajilla ei ole mitään hätää, koska heissä on sama henki kuin ateisteissakin, ja se henki ei ole Jumalasta.
Tämä ilman Jumalaa oleva yhteiskunta on ollut tekeillä jo vuosikymmenien ajan. Kyseessä on antikristillinen liike, joka korottaa ihmistä (siksi ainainen puhe ihmisoikeuksista), mutta vihaa ja vastustaa Jumalaa ja varsinkin Jeesusta.

Kokonaan ilman uskontoa ei tämäkään jumalaton liike tule olemaan, vaan tulevaisuudessa syntyy yksi maailmanuskonto, joka puhuu muutamasta yleismaailmallisesta periaatteesta, kuten rauhasta, nälkäisten ruokkimisesta ja luonnon suojelemisesta (siksi nykyinen ilmastonmuutosuskovaisuus). Mutta Jeesuksesta ei saa sanoa sanaakaan. Tai jos sanotaan, niin Jeesus on vain opettaja ja profeetta, ei Pelastaja eikä Jumalan Poika.

Sen lisäksi ihmiset kaipaavat aina jotain mitä palvoa. Niinpä tämä ihmiskeskeinen uskonto antaa maailman kansoille uuden palvonnan kohteen eli koko maailma alkaa palvoa tulevaa messiaaksi ja lopulta jumalaksi julistautuvaa Antikristusta häntä tai hänen kuvaansa kumartaen.

Antikristus saa kuitenkin valtansa ja voimansa itse Saatanalta eli lopulta ihmiskunta päätyy elävän Jumalan hyljättyään palvomaan Saatanaa.

Paitsi Jeesukselle uskolliset uskovat ja Tooralle uskolliset juutalaiset. Siksi heitä vainotaan, vangitaan ja mestataan.

Mutta parempi niin kuin joutua yhdessä Saatanan ja Antikristuksen kanssa helvettiin.

Älä siis ota Antikristuksen merkkiä itseesi äläkä ikinä kumarra häntä.

18.5.2019

Jouko Pihon kirja-arvio:

Nationalistin henkinen horisontti

Perussuomalainen Tuomas Tähti on kirjoittanut ensimmäisen kirjansa ”Nationalistin henkinen horisontti”. Omakustanteinen ja 154-sivuinen kirja julkaistiin 2.5.2019.

Vähän päälle kolmekymppinen diplomi-insinööri Tähti on ollut jo pitkään mukana politiikassa, viimeksi kansanedustajan avustajana eduskunnassa.

Nationalistin henkinen horisontti on ensisijaisesti ideologinen kirja, mutta siinä on hiukan myös omaelämäkerrallista sisältöä. Aatteellisen tekstin lisäksi kirjassa on tietoa Tähden toiminnasta yli 15 vuoden ajalta. Kirja kuvailee myös melko kattavasti Suomen kansallismielisen liikkeen vaiheita viime vuosikymmenien aikana.

Kirja on selkeän sujuvasti ja mielenkiintoisesti kirjoitettu. Kirjoittajan ote on rehellinen ja eri vaihtoehtoja avoimesti ja nöyrästi puntaroiva.

Vaikka olen lukenut ja itsekin kirjoittanut paljon kansallismielisyydestä, sain Tähden kirjasta myös uusia näkökulmia ja ajatuksen sytykkeitä.

Esim. Tähden pohdinta kansallismielisyyden eli nationalismin ja isänmaallisuuden eli patriotismin eroista on mielenkiintoinen. Jospa en alakaan selostaa sitä tässä arviossani, vaan sanon jo tässä vaiheessa, että suosittelen lämpimästi Tuomas Tähden kirjan lukemista asian ja monien muidenkin seikkojen selvittämiseksi. Kirjaa voi ostaa Opus Liberum –
verkkokirjakaupasta ( http://opusliberum.com/k…/nationalistin-henkinen-horisontti/ ).

Tähti tuo myös hyvin esille kansallismielisyyden rauhaa ja tasa-arvoa edistävänä ideologiana, joka ei kannusta muiden kansojen vihaamiseen eikä nurkkapatrioottiseen impivaaralaisuuteen. Tähti huomauttaa osuvasti, että itse asiassa kansainvälisyyskin tarvitsee kansoja, koska ei voi olla kansojen välistä kansainvälisyyttä, jos ei ole eri kansoja.

Tuomas Tähden kirja tuo myös esiin henkisyyden suuren merkityksen. Lopetankin kirja-arvioni Tähden kirjan 7. luvun alkulauseisiin, joissa Tähden aatteellisuus tulee hyvin näkyviin. Näin Tähti: ”Pelkkä maallisen rikkauden tavoitteleminen tai sen saavuttaminen ei tee elämästä hienoa. Elämä on ennen kaikkea henkinen matka. Elämä on se aika, jolloin ihminen voi etsiä totuutta ja antaa oman lisäyksensä ihmiskunnan suureen tieto- ja kulttuurivarantoon. Silti monet poliitikot puhuvat ikään kuin he yrittäisivät vain auttaa kansaa ponnistelemaan ylös vähäosaisuudesta. Omaisuuskeskeinen politikointi on osoitus henkisestä uneliaisuudesta, josta ideologiat voivat herätellä ihmisiä.”

13.5.2019

Jouko Piho:

Hesari kirjoitti uskonnollisesta oikeistosta

Tommi Niemisen ansiokas kirjoitus ”Suojele Jeesus Suomea” julkaistiin 12.5.2019 Helsingin Sanomien Sunnuntai-osiossa. Artikkelin alussa oleva ingressi julisti: ”Vanhoilliset kristityt ja kansallismieliset populistit ovat liittoutuneet. Onko Suomeen syntymässä väkevä uskonnollinen oikeisto?”

Kirjoituksessa oli varsin runsaasti asiaa, mutta jäin kuitenkin kaipaamaan artikkelista kahta seikkaa, joita ei mainittu ollenkaan. Toinen on Paavo Väyrysen Seitsemän tähden liike ja toinen on Siniristin Liitto.

Väyrysen puolue on globalismia vastustava ja maahanmuuttokriittinen puolue, joka ajaa eroa eurosta ja sanoo ehdottomasti ei Natolle. Eli kyseessä on maltillisesti kansallismielinen puolue, joka arvostaa henkisiä ja hengellisiä arvoja. Tähtiliike ei asemoi itseään oikeistoon, vaan keskustaan, mutta on kuitenkin selvästi kristillisiä arvoja kunnioittava suomalaisten etua ajava puolue.

20.6.2018 kahden muun miehen kanssa perustamani Siniristin Liitto on kristillisiä arvoja kunnioittava arvokonservatiivinen ja isänmaallinen Suomen etua ajava uusi puoluehanke, josta voi lukea lisää sivulla www.siniristin-liitto.fi. Vastustamme haittamaahanmuuttoa ja islamisaation leviämistä. Meidät voi sijoittaa aivan hyvin oikeistoon, jos termillä tarkoitetaan konservatiivisuutta ja isänmaallisuutta. Talousasioissa emme ole kuitenkaan oikeistolaisia, vaan enemmänkin vasemmalla ottaen kuitenkin huomioon pk-yrittäjien ja maanviljelijöiden tarpeet.

Olemme sitä mieltä, että nykyisessä tilanteessa, jossa Perussuomalaiset on yksin kaikkia muita vastaan, eduskuntaan tarvittaisiin toinenkin kansallismielinen puolue isänmaallisen konservatiivirintaman leventämiseksi. Tarvetta sellaiseen on myös sen tähden, että kaikki kansallismieliset eivät voi syystä tai toisesta äänestää Perussuomalaisia eivätkä kaikki voi toimia PS:n riveissä, koska kaikkia halukkaita ei ole otettu eikä oteta jäseniksi. Näin kävi minullekin. Hain kesällä 2017 Perussuomalaisten jäsenyyttä, mutta sain hylkäävän vastauksen ilman selitystä kielteisen vastauksen syystä. Siniristin Liittoa tarvitaan siis myös kodiksi näille poliittisesti kodittomille henkilöille.

Toivottavasti Tommi Nieminen korjaa kirjoituksensa puutteet ja tekee myöhemmin jutun Seitsemän tähden liikkeestä ja Siniristin Liitosta.

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.
Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

eilen | 17:05

Muunsukupuolisten kokemuksia sukupuolenkorjaushoitojen vaikutuksista psyykkiseen hyvinvointiin - https://www.theseus.fi/handle/10024/228072

...
13.09 | 21:19

Terveisiä ILLUMINATIEN SUURESTA MÄÄRÄYKSESTÄ yhdistyneelle valtiolle ja koko maailmalle. Tämä on avoin tilaisuus liittyä Illuminatin veljeyteen, jossa voit palauttaa kadonneet unelmasi ja myös nähdä varallisuuden ja onnellisuuden valon. ilman veren uhrauk

...
13.09 | 08:22

Näin viime yönä unen: "Osta Minulta kultaa, tulessa puhdistettua, se on Herran Sana!" (Ilm. 3:18) Kaikki muu tulee katoamaan.

...
05.09 | 07:38

-asiantuntijoita vastaan jumalan sana/herra jumala vastaan osallistumattomia; jesus oikeutta äidille Tuomari on Herra/Herra on Tuomari

...
Tykkäät tästä sivusta