Ajankohtaista 7

Heidi Marttila, yksi kirjan "Mitä mieltä Suomessa saa olla" kirjoittajista.
Jukka Aakula, yksi kirjan "Mitä mieltä Suomessa saa olla" kirjoittajista.
George Orwell ja hänen kirjansa "Vuosi 1984".
Timo Hännikäinen, yksi kirjan "Mitä mieltä Suomessa saa olla" kirjoittajista.
Timo Vihavainen, yksi kirjan "Mitä mieltä Suomessa saa olla" kirjoittajista.
Joonas Konstig, yksi kirjan "Mitä mieltä Suomessa saa olla" kirjoittajista.
Marko Hamilo, yksi kirjan "Mitä mieltä Suomessa saa olla" kirjoittajista.

Ajankohtaista 7

Tämä osio Ajankohtaista 7 on jatkoa osiolle Ajankohtaista 6 sekä vanhojen kotisivujeni ajankohtaissivuille, joita aloin tehdä syyskuussa 2003. Edellisiä sivujani Ajankohtaista 1, Ajankohtaista 2, Ajankohtaista 3, Ajankohtaista 4 ja Ajankohtaista 5 voi lukea edelleen osoitteessa http://www.kolumbus.fi/jouko.piho .

_____________________________

27.11.2016

Jouko Piho:

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 33)

Tänään on vuorossa kirjassa ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” oleva Marko Hamilon ja Joonas Konstigin kirjoitus ”Loppusanat”.

Hamilo ja Konstig aloittavat toteamalla, että ”arvokonservatiiveilla ei ole aikoihin ollut Suomessa helppoa. Liberaalivasemmistoisella eliitillä on ollut valta-asema älymystössä, mediassa ja kulttuurissa. He ovat päässeet määrittelemään, mitä edistys, suvaitsevaisuus, vapaamielisyys tai ennakkoluulot tarkoittavat.”

Sen jälkeen kirjoittajat huomauttavat, että ”moni henkilö, joka kirjoittajien tavoin on mieltänyt itsensä suvaitsevaiseksi, vapamieliseksi ja uteliaan ennakkoluulottomaksi, on viime aikoina kokenut suuria vaikeuksia samaistua tuohon porukkaan”.

Mitä tässä tilanteessa voi tehdä?

Pessimistisimmät konservatiivit uskovat vain jonkinlaisen talvehtimisen mahdollisuuteen, jossa eletään eristäytyneinä omissa yhteisöissä.

Hamilo ja Konstig ovat optimistisempia. He näkevät ”merkkejä siitä, että läntinen sivilisaatio ja suomalainen kulttuuri sen osana on ottamassa uuden suunnan”. Asennetutkimukset ovat nimittäin todenneet suomalaisten olevan arvoiltaan yhä konservatiivisempia. Ei haluta hirveitä ja suuria muutoksia. Myös kodin ja perinteisten perhearvojen merkitys on lisääntynyt.

Suomalaisten konservatiivisuus ei vain pääse liberaalissa kulttuurihegemoniassa kunnolla esille. Monet konservatiivit ovatkin ikään kuin kaapissa, koska pelätään muiden ihmisten arvostelua. Olisikin hyvä, jos mahdollisimman moni arvokonservatiivi tulisi rohkeasti ulos kaapista välittämättä suvakkiliberaalien asiattomasta ja ennakkoasenteellisesta kritiikistä.

Näin on syytä tehdä, koska ”arvomaailma on muuttumassa yhä konservatiivisempaan ja kansallismielisempään, ehkä uskonnollisempaankin suuntaan”.  Itse jättäisin ehkä-sanan pois. Olen varma siitä, että Suomi tulee kokemaan ennen näkemättömän voimakkaan hengellisen herätyksen ajan. Kun samaan aikaan tapahtuu myös kansallinen herääminen, tulevat muutokset olemaan Suomessa järisyttävän suuria ja monella tavalla ihmisiin ja yhteiskuntaan vaikuttavia. Ulkomaita myöten ihmetellään, mitä Suomessa oikein tapahtuu.

Ihmiset ovat kyllästyneet globalisaatioon, islamisaatioon, homosaatioon, kulttuurimarxismiin ja EU:n liittovaltioistumiseen ja haluavat mieluummin puolustaa omia perinteisiä arvojaan, uskoaan, itsenäisyyttään ja elämäntapaansa.

Mistä tämä paha kehitys sitten sai alkunsa? Kirjoittajat toteavat, että ”suurin osa nykytilanteestamme on seurausta suurten ikäluokkien, vuoden 1968 sukupolven, suorittamasta vallankaappauksesta”. ”Kuusikymmenlukulaiset toivat marxilais-freudilaista perua olevan uusvasemmistolaisen ideologian vallitsevaksi.”

Väite on totta. Minäkin kuulun suuriin ikäluokkiin, mutta onneksi en ole osallistunut sukupolveni synteihin, vaan olen ollut aina niitä vastaan.

Seuraavaksi kirjoittajat tuovat esimerkkejä vasemmistolaisesta vaikutuksesta Suomessa. Eniten arvoliberalismi näkyy yhteiskuntatieteissä ja taiteissa, ja siellä parhaiten teatterissa, koska meillä on vain yksi teatterikorkeakoulu.

Pelottavaa jälkeä on syntynyt myös radikaalisti vasemmistolaisen Demokraattiset lakimiehet Demlan jäsenten kyseenalaisten tuomioiden kautta. Myös teologinen tiedekunta on marxilaistunut, mikä näkyy selvästi tämän ajan papeissa ja piispoissa arkkipiispaa myöten.

Lopussa kirjoittajat kysyvät uudestaan, mitä konservatiivisia arvoja kannattavien ihmisten kannattaisi nyt tehdä. He ehdottavat, että ”ensin on palautettava sanojen konservatismi ja konservatiivi maine”. ”Kutsu siis itseäsi ylpeästi konservatiiviksi. Tule kaapista.”

Ja lisää neuvoja: ”Suhtaudu skeptisesti liberaalien lehtiin. Opi tunnistamaan marxismi. Kutsu hullutusta hullutukseksi ja roskaa roskaksi, vaikka liberaalit kuinka hyssyttelisivät ja hekottelisivat ylemmyydentuntoisesti. Puolusta arvojasi. Älä pelkää liberaaleja.”

Ja vielä lisää hyviä ohjeita: ”Vaali perinteitä. Lapset rakastavat perinteitä. Osallistu järjestötoimintaan. Ole osa jotain itseäsi suurempaa. Tutustu lähimmäisiisi ja välitä heistä.
Hanki historiallista perspektiiviä. Kunnioita esi-isiäsi. Käy joskus kirkossa. Lue klassikoita. Kehitä klassisia hyveitä itsessäsi ja lapsissasi.”

Lopuksi kirjoittajat toteavat, että konservatiiveilla on demografia puolellaan, koska he lisääntyvät enemmän kuin liberaalit, joista monet eivät halua lapsia.

Kirjan lopussa on vielä konservatiivinen sanakirja, jossa selitetään 72 aiheeseen liittyvää sanaa.

Tämä kirjoitus on 33-osaisen kirjoitussarjani viimeinen osa. Matka on ollut pitkä mutta mielenkiintoinen. Kirjassa ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” oli paljon enemmän ammennettavaa kuin aluksi luulinkaan. Lämmin kiitokseni kirjan kaikille tekijöille. Kiitos myös lukijoille, jotka ovat antaneet hyvää palautetta kirjoitussarjastani.

Toivon, että nämä referoimani artikkelit ovat saaneet ihmisiä ajattelemaan ja myös rohkaistumaan. Me elämme vielä toistaiseksi vasemmistolaisliberaalien vallan ja myös vallan väärinkäytön alla ja uhreina, mutta henkinen vallankumous on jo alkamassa ja tulossa, kun 1960-luvun liberaalit älyköt ja heidän seuraajansa syöstään vallasta pois. Me tulemme saamaan heidän tilalleen terveesti ja arvokonservatiivisesti ajattelevia perheen, perinteen ja isänmaan ystäviä, joilla on myös vakaa usko Korkeimpaan, joka ohjaa kansakuntien elämää.

26.11.2016

Jouko Piho:

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 32)

Tänään on vuorossa kirjassa ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” oleva Timo Vihavaisen kirjoitus ”Väestöräjähdys ja tulevaisuuden riskit”.

Vihavainen aloittaa viittaamalla Pohjois-Afrikan epävakaaseen tilanteeseen, jossa valtava syntyvyys on yhdistynyt yhteiskunnan ja talouden kehittymättömyyteen sekä islamin sotaisaan paatokseen. Tuloksena on räjähtävä keitos, kun miljoonat nuoret miehet ovat vailla työtä ja ihmisarvoista elämää.

Asiaa pahentaa vielä alueilla vallitseva klaaniperinne, jossa yksilö on sidottu tiiviisti omaan heimoon, mikä johtaa helposti eri klaanien välisiin verikostoihin.

Myös Euroopassa on jäänteitä sukujen vaikutuksesta kielteisessä mielessä. Vihavainen mainitsee esimerkkeinä Italian tietyt järjestöt, mutta ei sano nimeä, joten minä sanon, että kyse on mafiasta. Minusta on todella outoa, että Italian ja myös muun maailman viranomaiset eivät ole saaneet järjestäytynyttä rikollisuutta kuriin. Syy lienee siinä, että liian moni valtaapitävä poliitikko on korruptoituneena mafian verkossa.

Myös Suomessa on joidenkin kansanryhmien outoja tapoja kuten väistämissääntöjä. Vihavainen ei jostain syystä sano taaskaan nimeä, joten minä sanon, että kyse on mustalaisista, joiden hierarkioita jopa sosiaaliviranomaiset joutuvat nöyrästi huomioimaan niiden järjettömyydestä huolimatta. Minusta tämä on väärin. Myös romanien tulisi elää Suomessa maan lakien ja tapojen mukaan.

Vihavainen jatkaa pohtimalla väestöräjähdystä, jota hän nimittää väestöpommiksi. Jos Eurooppa muuttuu tämän väestöpommin takia fyysisesti ja henkisesti valloitetuksi maaksi, Eurooppa menettää koko merkittävyytensä ja siitä tulee kulttuurisesti yhtä yhdentekevä alue kuin päiväntasaajan Afrikka.

Siksi ei myöskään Suomen tulisi haalia tänne sitä ongelmaväestöä, jonka ympärille maailman ristiriidat tulevat lähivuosikymmeninä keskittymään.

Vihavainen sanoo suoraan, että ”ongelmien keskiössä on syystä tai toisesta islam ja sen käytännöt”. Eikä islamin reformaatiota maalliseen ja maltillisempaan suuntaan ole näköpiirissä.

Vihavainen toteaa, että valtioiden tulee hoitaa omien kansalaistensa etuja. Myös rajojen ylittämisen pitäisi riippua valtion omasta tahdosta eikä muiden tahdosta. Jos muiden etu laitetaan etusijalle, kuten nyt tapahtuu, on valtio pettänyt kansalaisensa. Ei olekaan ihme, että monien mielestä useimmat nykypoliitikot ovat maanpettureita.

Jos Suomi haluaa ottaa vastaan maailman liikaväestöä, on varauduttava ottamaan vastaan myös vihaa, väkivaltaa, rikoksia, raiskauksia ja riitaisuuksia. Täysien erilaisten ihmisten kotouttaminen Suomeen on hyvin vaikeaa. Mustalaisten tapauksessa 500 vuotta ei ole riittänyt eikä ole mitään takeita, että muut kansat ja ihmisryhmät olisivat sen helpompia.

Lopuksi Vihavaisella on mielestäni erinomainen ehdotus, kun hän kirjoittaa, että rajoitettu ja työntekoon sidottu oleskeluoikeus tai maassavierailu voisi olla järkevä ja kaikkien osapuolten kannalta toimivin ratkaisu. Väliaikaiseksi sovittu oleskelu ei nimittäin edellyttäisi kalliita kotouttamistoimia ja työvoima voisi olla maassa joustavasti niin kauan kun työvoimaa tarvitaan.

Olen samaa mieltä. Tämä merkitsee myös sitä, että Suomen ei tule ottaa ollenkaan vastaan pakolaisia humanitaarisista syistä, vaan ainoastaan työperäisistä syistä. Tämä tosiasia on tunnustettava, koska humanitaarista pakolaisuutta väärinkäytetään härskisti jopa Isisin sotureiden maahan tuomiseksi ja koska humanitaarinen pakolaisuus aiheuttaa kaikissa vastaanottajamaissa, myös Suomessa, uusia ja suuria humanitaarisia ongelmia.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa tämän sarjan viimeinen kirjoitus eli Marko Hamilon ja Joonas Konstigin kirjoitus ”Loppusanat”. Pysykää siis kanavalla.

25.11.2016

Jouko Piho:

Nationalismi ja patriotismi tulevat voittamaan

Eri kansat ovat Jumalan tahto ja hänen suunnitelmansa. Tästä johtuen myös nationalismi ja patriotismi ovat Jumalan tahto ja hyviä asioita ja ne tulevat lopulta voittamaan.

Sanomattakin on selvää, että en kannata mitään äärikansallismielisyyttä enkä ääripatriotismiakaan, jos se ilmenee vääränä ylpeytenä, toisten halveksintana ja väkivaltana muunmaalaisia kohtaan.

Mutta oman kansan, kielen, kulttuurin, uskonnon, tradition ja isänmaan arvostaminen on oikein. Tunne oma arvosi ja anna arvo muillekin.

Raamatussa puhutaan paljon eri kansoista, miten Jumala tuomitsee ne niiden pahoista teoista ja toisaalta siitä, miten eri kansat ylistävät Jumalaa. Sakarjan kirjassa (Sak. 14:16) mainitaan, miten 1000-vuotisessa valtakunnassa kaikki eri kansat tulevat vuosittain Jerusalemiin viettämään Lehtimajanjuhlaa. Myös viimeisen tuomion jälkeen luotavassa uudessa maassa asuu eri kansoja, joiden kalleudet ja ihanuudet tuodaan Jerusalemiin (Ilm. 21:26).

Jumala on luonut eri kansat, ja niiden olemassaolo on Jumalan ikuinen suunnitelma. Vain Jumalan vastustaja, Saatana, haluaa tuhota eri kansat ja tehdä meistä kaikista yhtä Baabelin sekametelisoppaa. Tänä päivänä erityisesti arvoliberaalit kulttuurimarxistit ovat Saatanan tuho-ohjelman toteuttajia, kun he toimivat kaikin tavoin perheitä, uskontoa, traditioita ja kansallisvaltioita vastaan.

Kaikkien kansallismielisten on syytä yhdistää voimansa näitä yhteiskuntamme mädättäjiä vastaan, joita on sittenkin vähemmän kuin meitä isänmaallisia arvokonservatiiveja.

Ongelma on vain siinä, että nämä vähemmistöjen, ylikansallisuuden ja muunmaalaisten suosijat ovat tällä hetkellä päättävissä asemissa sekä politiikassa, mediassa, koulussa, poliisissa, kirkossa että oikeusistuimissa.

Nyt olisi aika, että kansan isänmaallinen ja tervehenkinen enemmistö ottaa vallan takaisin globalistisilta maanpettureilta. Siinä on vain se ongelma, että meillä ei ole tällä hetkellä sellaista puoluetta ja kanavaa, jonka kautta vallan ottaminen voisi tapahtua.

Tilanne on melkoisen paradoksaalinen: enemmistöllä ei ole puoluetta mitä äänestää.

Tiedän, että tähän on tulossa ratkaisu. En vain vielä tiedä tarkalleen, mikä se on.

25.11.2016

Jouko Piho:

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 31)

Tänään on vuorossa kirjassa ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” oleva Marko Hamilon kirjoitus ”Euroopan unioni, valtio vailla kansaa”.

Hamilo aloittaa viittaamalla Kreikan tilanteeseen, jossa eurokriitikot ovat olleet oikeassa, vaikka federalistit, kuten Alexander Stubb ja Jyrki Katainen, leimasivat kaiken eurokriittisyyden vastuuttomaksi populismiksi.

Muutenkin yhteisvaluutan perustavista valuvioista huomauttelevia pidettiin impivaaralaisina populisteina siihen asti, kunnes ajatuspaja Libera julkisti toukokuussa 2014 kirjan ”Euron tulevaisuus – Suomen vaihtoehdot”, jonka mukaan euro oli poliittinen hanke, jossa ei ole kyetty voittamaan taloudellisia vaikeuksia.

Euro oli aika helppoa markkinoida suomalaisille, koska Suomi oli kärsinyt kiinteän valuuttakurssin korkeista koroista ja aina silloin tällöin tulleista devalvaatioista.

Mutta olisi ollut kolmaskin tie. Hamilo kirjoittaa: ”Kiinteän valuuttakurssin ja yhteisvaluuttaan osallistumisen vaihtoehtona olisi kuitenkin ollut Ruotsin tie: oma kelluva valuutta. Ruotsi on pärjännyt kelluvan kruununsa kanssa hyvin, kun taas Suomi kärsii sekä liian vahvasta eurosta että maksaa viulut, kun Kreikan lainat lopulta annetaan anteeksi.”

Euron valuvikaa, eli että se on valuutta ilman valtiota, yritetään nyt sitten korjata kehittämällä pankkiunionia ja yhä syvenevää yhteisvastuullisuutta. Hamilo huomauttaakin terävästi: ”On erikoista, että sellaiset puolueet kuin Kokoomus ajavat politiikkaa, jota parhaiten voi luonnehtia sanalla eurososialismi.”

Näin ”Eurooppa yhdentyy eliitin hivuttaessa sitä kriisien kautta kohti keskitetympää valtaa”. Kun näin tehdään, on pian vaarana, että Euroopan liittovaltio on valtio vailla kansaa.

Hamilo ei kuitenkaan usko Euroopan Yhdysvaltoihin, kuten en minäkään, koska Euroopassa ei ole eurooppalaista identiteettiä ja kansalaisyhteiskuntaa, yhteistä kieltä ja kulttuuria eikä edes yhteistä lehteä tai tv-kanavaa. Eurooppa muodostuu kansakunnista, joilla on oma kielensä, kulttuurinsa ja identiteettinsä lukuisine lehtineen ja tv-kanavineen.

Hamilo toteaakin lopuksi, että ei kannattaisi tehdä utooppisia kokeiluja.

Olen samaa mieltä. Mutta kun Suomi on lähtenyt utopioiden ja vastuuttoman politiikan tielle, on siltä tieltä lähdettävä takaisin kohti kansallista itsenäisyyttä ja omaa valuuttaa. Se taas vaatii uusien päättäjien saamista nykyisten tilalle.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Timo Vihavaisen kirjoitus ”Väestöräjähdys ja tulevaisuuden riskit”. Pysykää siis kanavalla.

24.11.2016

Jouko Piho:

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 30)

Tänään on vuorossa kirjassa ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” oleva Timo Vihavaisen kirjoitus ”Ruotsi demokratian opissa”.

Vihavainen aloittaa viittaamalla Ruotsin haluun olla maailman pelastaja ja moraalipoliisi, mikä on johtanut moraaliseen kauhisteluun ja nollatoleranssiin kaikissa mahdollisissa ja myös mahdottomissa yhteyksissä.

Esimerkkinä Vihavainen mainitsee sen, että viime vuosina Ruotsissa on pidetty holokaustin muistoa esillä hyvin paljon. Juutalaisten joukkomurha oli kauhea asia, mutta monien on silti vaikea ymmärtää, miksi asiaa on niin tavattomasti alleviivattava.

Vihavainen tuokin esille mielenkiintoisen oletuksen, jonka mukaan holokaustin korostamisessa saattaa olla kyse nykyisen massamaahanmuuton esittämisestä myönteisessä valossa siten, ettei vain kukaan kritisoisi ulkomaalaisia kielteisessä valossa, etteivät Hitlerin vainot toistuisi, joka esitti juutalaiset nimenomaan kielteisiä ominaisuuksia omaavana ryhmänä. Jos joku suhtautuu kriittisesti liian sallivaa maahanmuuttopolitiikkaa kohtaan, pidetään tällaista asiallista ihmistä pahana ja jopa murhanhimoisena natsina. Kaiken takana on sokea usko poliittisen korrektiuden totuuteen ja pelastussanomaan, mitä ei saa kyseenalaistaa.

Sitten Vihavainen kertoo esimerkkejä Teuvo Hakkaraisen ja James Hirvisaaren kokemista ylireaktioista. Hirvisaaren hovioikeudessa saamaa langettavaa tuomiota Vihavainen pitää erittäin arveluttavana laintulkintana, koska Hirvisaari ei kehottanut ketään minkäänlaisiin toimiin ketään vastaan vaan kertoi vain tosiasioita, jotka hovioikeus tulkitsi laissa rangaistavaksi kiihotukseksi kansanryhmää vastaan. Olen samaa mieltä Vihavaisen kanssa tai enemmänkin: kyse ei ole vain arveluttavasta laintulkinnasta vaan mielestäni täysin väärästä laintulkinnasta. Olen myös sitä mieltä, että koko laki pitäisi epäselvyytensä takia kumota.

Meitä siis pelotellaan ja ajetaan tekopyhään itsesensuuriin aivan kuin suomettumisen pahimpina vuosina suhteessa Neuvostoliittoon, josta ei myöskään saanut sanoa edes tosiasioita, koska se oli neuvostovastaisuutta. Piti vain hymistellä ja ylistellä.

Suomi seuraa tässäkin asiassa Ruotsia, kuten Vihavainen toteaa: ”Ruotsalaistyyppinen väärinajattelun kauhistelu ja sen harjoittajien diabolisointi on saanut yhä enemmän jalansijaa Suomessakin.”

Ruotsissa on kuitenkin alkanut kuulua myös toisenlaisia ääniä, kun 13 prosenttia äänesti viime vaaleissa Ruotsidemokraatteja, jotka tosin suljettiin heti kaiken poliittisen yhteistyön ulkopuolelle.

Tällainen yhden puolueen boikotoiminen ei ole demokratiaa vaan sen halveksimista. ”Vapaassa maassa kansalaisella täytyy yksinkertaisesti olla sekä oikeus ilmaista mielipiteensä että äänestää sellaista puoluetta kuin haluaa”, kirjoittaa Vihavainen.

Lopuksi Vihavainen huomauttaa: ”Demokratia on vaativa laji, ja se toimii vain silloin, kun kansalaiset ja heitä edustavat puolueet pystyvät hyväksymään myös sen, että niilläkin, jotka ajattelevat asioista toisin, on yhtäläinen oikeus toimia oman aatteensa hyväksi. Näyttää siltä, että ruotsalaisilla on tässä asiassa vielä paljon opittavaa.”

Toivottavasti ruotsalaiset oppivat eivätkä suomalaiset toistaisi ruotsalaisten tekemiä virheitä.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Marko Hamilon kirjoitus ”Euroopan unioni, valtio vailla kansaa”. Pysykää siis kanavalla.

23.11.2016

Jouko Pihon kirja-arvio:

Ilkka Remeksen Kiirastuli

Sain juuri luetuksi 422-sivuisen Ilkka Remeksen uutuustrillerin Kiirastuli, joka ilmestyi kaksi kuukautta sitten 23.9.2016.

Kirja on taas taattua, jännittävää ja vauhdikasta Remestä.

Kiirastuli jatkaa viime vuonna ilmestyneen Jäätyvän helvetin tarinaa yhdistämällä jälleen äärimmäisen taitavasti faktaa ja fiktiota. Kuvitellut osat ovat niin realistisia, että kirjailijan kuvailemat asiat voisivat aivan hyvin tapahtua.

Remes kertoo itse: ”Olen tarinoita tehdessäni tottunut yhdistämään totta ja kuviteltua. On hämmentävää seurata, kuinka näitä kahta elementtiä surutta sekoitetaan toisiinsa nykyisin myös valtiollisessa viestinnässä psykologisena vaikutuskeinona. Vielä hämmentävämpää on nähdä kuinka vaikeaa kansalaisten on hahmottaa näitä piilovaikuttamisen keinoja. Se ei ole ihme, sillä faktan ja fiktion rajaa häilytetään ja todellisuutta rakennetaan poliittisten tarkoitusperien mukaisesti yhä taitavammin.”

Kiirastulen tarina alkaa Keuruun vanhan puukirkon tuhopoltosta. Poliisi ja valtamedia pimittävät valokuvan kirkon seinästä, johon on maalattu islamin symboli. Kuva vuodetaan sosiaaliseen mediaan räjähtävin seurauksin.

Samaan aikaan Venäjän epävakauttamistoimet ajavat Suomen hallituksen salassa valmisteltuun puolustusliittoon Yhdysvaltojen kanssa. Ratkaisu uhkaa kuitenkin koitua kansakunnan tuhoksi, kun Kreml aloittaa vastaiskuna massiivisen turvapaikanhakijoiden vyörytyksen itärajan yli.

Kun itärajamme ylitse tulvii tuhansittain pakolaisia maapallon toiselta puolelta ja Suomen hallitus pyytää Yhdysvaltoja apuun Venäjän uhkaa vastaan, Kremlin agentit käyttävät suomalaisiakin trolleja ja hyödyllisiä idiootteja EU-vastaisen mielialan lietsontaan ja provokaatioihin Suomessa.

Minua häiritsi hiukan Ilkka Remeksen USA- ja Nato –myönteisyys ja vastaavasti Venäjä-kielteisyys, mutta jos siitä ei välitä, on kirja mukaansatempaava ja mielenkiintoinen lukuelämys.

On joka tapauksessa tosiasia, että Suomi on jälleen idän ja lännen välissä molempia osapuolia kiinnostavana strategisena maa-alueena, jonka sekä USA että Venäjä haluaisi pitää omassa vaikutuspiirissään. Tässä suurvaltojen kamppailussa suomalaisten sieluista käytetään kaikkia mahdollisia aseita, ennen muuta valheita, disinformaatiota ja tahallista someraivon lietsomista.

Minusta olisi parasta, jos Suomi voisi pysyä suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella, mutta näillä näkymin sellaisen toivominen on yhtä turhaa kuin oli Suomen poliitikoiden samanlainen toive kesällä ja syksyllä 1939.

Ilkka Remes oli ensin ajatellut, että hän pääsisi Kiirastuli-kirjassaan pelastamaan Suomen, mutta ”tapahtumat veivät minut mukanaan eivätkä mahtuneet yhteen kirjaan. Jatkoa siis seuraa”.

Jäämme siis odottamaan, mikä on Ilkka Remeksen pelastumisen resepti. Se tiedetään syksyllä 2017. Ellei silloin ole jo liian myöhäistä.

23.11.2016

Ruotsin Kokoomuksen puheenjohtaja muutti mielipidettään maahamuutosta

Ihmeiden aika ei ole ohi. Ruotsin Kokoomuksen puheenjohtaja on muuttanut mielipidettään maahanmuutosta. Kannattaa lukea. Jospa Suomenkin Kokoomus ja muut puolueet ottaisivat oppia, kun muutoinkin Ruotsia aina matkitaan.

Lähde: http://mvlehti.net/2016/11/23/ruotsalainen-puoluejohtaja-tasta-syysta-olen-muuttanut-mielipidettani-maahanmuutosta/

23.11.2016

Jouko Piho:

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 29)

Tänään on vuorossa kirjassa ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” oleva Jukka Aakulan kirjoitus ”Kansallisvaltioiden paluu ja Venäjän ihailu”.

Aakula aloittaa toteamalla, että ”vuosi 2014 merkitsi jonkinlaista käännekohtaa Euroopan kansallismielisille liikkeille”. Aikaisemmin pienet maahanmuuttokriittiset puolueet olivat kasvaneet ja kannatus alkoi olla jo yli 20 % esim. Itävallassa, Ranskassa, Englannissa ja Ruotsissa.

Kansallismieliset puolueet eivät menestyneet vain vaaleissa, vaan ihmisten mielipiteet alkoivat muuttua, kun entinen käsitys monikulttuurisuuden erinomaisuudesta ja maahanmuuton ongelmattomuudesta alkoi väistyä realistisemman näkemyksen tieltä.

Aakula viittaa Oxfordin yliopiston Afrikan laitoksen johtajan professori Paul Collierin kirjaan Exodus: How Migration is Changing our World, joka on valtavirtaa edustavan taloustieteilijän hyvä uudelleenarvio maahanmuutosta, monikultturismista ja kansallisvaltioista. Collier sanoo suoraan, että maahanmuuttoon liittyy etujen lisäksi suuria ongelmia, joista on puhuttava eikä vaiettava. Samaten kansallisvaltioihin liittyy oleellisia etuja, joita liberaalit eivät ole nähneet tai eivät tahdo nähdä. Collier huomauttaa, että tulonsiirtoja harjoittavan hyvinvointiyhteiskunnan moraalinen perusta ei ole universaalissa humanismissa vaan samaistumisessa yhdeksi kansaksi.

Collier jatkaa: ”Kansallismielisyydellä on käyttöä. Yhteinen identiteetti vahvistaa kykyä tehdä yhteistyötä. Yhteinen identiteetti tukee sitä, että ihmiset voivat hyväksyä tulonjaon varakkaammilta varattomammille.” Tämän takia ”kansakunnat ovat ylivoimaisesti merkittävin verotusinstituutio”.

Seuraavaksi Aakula pohtii sitä, miten kansallismieliset puolueet ovat toisaalta vetämässä mattoa altaan liiallisen Venäjä-myönteisyyden takia. Venäjän arvostaminen on sikäli ymmärrettävää, että Venäjä nähdään rappeutuneen Euroopan moraalisena vastapoolina ja siten arvokonservatiivien luonnollisena liittolaisena islamismia, monikultturismia, feminismiä, seksuaalista hillittömyyttä ja homoutta vastaan. Liiallinen Venäjän tekojen ymmärtäminen Ukrainassa ja Krimillä on aiheuttanut kuitenkin sen, että Venäjän myötäilijöistä on alettu puhua Putinin kätyreinä ja ryssänmorsiamina.

Esimerkiksi Ranskan Front National ja Unkarin Jobbik ovat antaneet Krimin tapahtumista hyvin myötäsukaisia julkilausumia, joiden mukaan Venäjällä on oikeus sekaantua Ukrainan asioihin, koska Ukrainassa asuu venäläisiä ja koska Ukraina kuuluu Venäjän etupiiriin. Olen itse sitä mieltä, että Ukrainan sekavassa tilanteessa olisi parasta laittaa riita kahtia eli antaa Itä-Ukrainan mennä Venäjän etupiiriin, kun taas Länsi-Ukraina voisi suuntautua länteen.

Aakula toteaa, että Suomessa Perussuomalaiset ja Suomen Sisu ovat olleet Ukrainasta hiljaa. Poikkeuksena on Jussi Halla-aho, joka on kritisoinut Venäjän imperialistista toimintaa.

Lopuksi Aakula huomioi terävästi, että toisen maan kansallismieliset eivät ole yhteisistä arvoista huolimatta välttämättä Suomen liittolaisia. Parhaiten tämä näkyy Venäjällä, jossa Suomen ystäviä eivät ole niinkään venäläiset kansallismieliset, vaan venäläiset liberaalit.

Näinhän se on. Venäjän kansallismieliset voisivat innoissaan haluta Suomea osaksi Venäjää menneen yhteisen historian pohjalta, mutta Suomen kansallismielisillä on asiasta luonnollisesti täysin eri käsitys.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Timo Vihavaisen kirjoitus ”Ruotsi demokratian opissa”. Pysykää siis kanavalla.

22.11.2016

Jouko Piho:

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 28)

Tänään on käsittelyvuorossa kirjassa ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” oleva Timo Vihavaisen kirjoitus ”Kunniaa väkivallalla. Kenelle vastuu kuuluu?”

Vihavainen aloittaa kertomalla v. 2014 Suomeenkin tulleesta nuorisomuodista Knockout Game, jossa satunnainen ohikulkija yritetään lyödä yhdellä iskulla tajuttomaksi. Kyseessä oli maahanmuuttajanuorten aggressio, mutta ”jotta olisi vältytty etnisiin ryhmiin kohdistuvilta ennakkoluuloilta, virkavalta pimitti tietoa näiden ryhmien toiminnasta kuukausikaupalla, kunnes peräti seitsemänkymmentä ihmistä joutui niiden uhriksi”. Vihavainen huomauttaa aiheellisesti, että ”varhaisempi tiedottaminen olisi jokseenkin varmasti vähentänyt uhrien määrää”.

Suvaitsevaisto ei tällaisissakaan tapauksissa tahdo millään nähdä, että väkivallan yksi selittävä syy olisi etnisyys. Puhutaan vain syrjäytyneisyydestä. Vihavainen toteaa kuitenkin suoraan: ”Korrelaatio maahanmuuttoon on tällaisten rikosten kohdalla koko Euroopassa erittäin suuri.” ”Kyseessä ovat ryhmät, joiden sopeutuminen länsimaiseen yhteiskuntaan on siis kokemusperäisen tiedon valossa erittäin vaikeaa ellei jopa mahdotonta. Euroopassa ongelmat kasaantuvat afrikkalaisille ja aasialaisille ryhmille, ei kuitenkaan niille, jotka ovat kotoisin Kaukoidästä.”

Kenen on sitten vastuu, kun yhteiskunta yrittää parhaansa ja satsaa kotouttamiseen valtavia summia, mutta joidenkin kohdalla kotouttaminen ei vain onnistu? Monesti vastuu sysätään kokonaan yhteiskunnalle, mutta Vihavainen tuo esille myös ihmisten oman vastuun elämästään, mikä näyttää näiden ongelmaryhmien tietoisuudessa täysin hämärtyneen, kun he eivät apua ja turvaa saatuaan ole kiitollisia vastaanottajamailleen, vaan julistavat niille sodan, kuten Ranskassa ja Ruotsissa on tapahtunut. Ruotsissakin oli v. 2014 jo 55 ns. no go –aluetta, jonne viranomaisetkaan (poliisi, palokunta) eivät enää halua mennä.

Vihavainen toteaakin lopuksi, että slummiutumisen ja väkivaltaisuuden ehkäisemiseen ei ole mitään keinoa, ellei tällaisille ongelmille alttiiden ryhmien maahanmuuttoa rajoiteta voimakkaasti. Tämä tosiasia pitäisi poliitikoiden, poliisin ja myös median tunnustaa eikä pistää päätä hyssytellen pensaaseen.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Jukka Aakulan kirjoitus ”Kansallisvaltioiden paluu ja Venäjän ihailu”. Pysykää siis kanavalla.

21.11.2016

Jouko Piho:

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 27)

Tänään on vuorossa kirjassa ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” oleva Marko Hamilon kirjoitus ”Kuinka minusta tuli maahanmuuttokriittinen”.

Hamilo aloittaa toteamalla, että ”suomalainen yhteiskunta ja erityisesti sen valveutunut media on nelisen vuotta yrittänyt tuloksetta vastata kysymykseen, miksi suomalaisista on tullut rasisteja”. Kysymys on kuitenkin väärä, kun pitäisi kysyä, ”miksi monikulttuurisuususkosta ei luovuta, vaikka kaikki havaitut tosiasiat puhuvat sitä vastaan”. Sanoisin itse tähän väliin, että juuri uskon vuoksi. Kyse on uskosta, ei faktoista.

Hamilo antaa sitten puheenvuoron maahanmuuttajalle, Vera Izrailitille, Neuvostoliitossa syntyneelle juutalaiselle, joka yritti itsekin ensin ymmärtää kaikenlaista maahanmuuttoa kivana ja mukavana asiana, kunnes hänen kriittisyytensä heräsi eräällä Lontoon matkalla hänen nähdessään Trafalgarin aukiolla tuhansien ihmisten mielenosoituksen ja kylttejä joissa luki ”Islam: Britannian tulevaisuus”. Silloin Izrailit heräsi ajattelemaan, että hän ei todellakaan halua, että islam on Britannian tulevaisuus. Silmänsä auki saanut Izrailit kirjoittikin v. 2007 kirjoituksen ”Entisen monikultturistin tunnustukset”.

Hamilon oma prosessi eli muuttuminen maahanmuuttokriittiseksi alkoi ennen vuoden 2011 eduskuntavaaleja. Hamilo oli pitänyt perussuomalaisten Jussi Halla-ahoa rasistina ja rotutohtorina asiaa sen kummemmin pohtimatta ja edes lukematta Halla-ahon tekstejä. Lopulta uteliaisuus kuitenkin voitti, jolloin Hamilo huomasi, etteivät Halla-ahoon liitetyt väitteet pitäneetkään paikkaansa. Hamilo alkoi sen sijaan kiinnostua Halla-ahon argumentaatiosta, josta hän ei löytänyt rasistista motivaatiota.

Hamilo tutustui myös Hommaforumiin, joka oli aivan erilainen kuin hän oli kuvitellut. Hommassa oli paljon erilaisia tilastoja esim. maahanmuuttajien rikollisuudesta, joiden Hamilo huomasi pitävän paikkansa.

Lopulta Hamilon oli pakko myöntää, että hän oli pitänyt Jussi Halla-ahoa ja halla-aholaisia rasisteina pelkästään oman ennakkoluuloisuutensa takia. Näin Hamilo: ”Kaikki rasistit epäilemättä ovat maahanmuuttokriittisiä, mutta kaikki maahanmuuttokriittiset eivät ole rasisteja, vaikka moni niin ajattelee, ja minäkin vielä jokunen vuosi sitten.”

Hamilo kiinnittää huomiota siihen, että käytännössä turvapaikkajärjestelmästä on tullut elintasopakolaisuuden väylä, kun kaikille ei löydy töitä, joten hyvin monet tulijat jäävät veronmaksajien elätettäviksi. Järkevä työperäinen maahanmuutto olisi sen sijaan OK.

Hamilo kannattaa vaihtoehtoa, jossa ihmisiä autetaan kustannustehokkaasti pakolaisleireillä. ”Suvaitsevat ihmiset kutsuvat minua sen takia rasistiksi. Kutsukoot. En välitä.”

Hamilo toteaakin, että maahanmuuttopolitiikkaa koskevaa keskustelua häiritsee sen mustavalkoisuus varsinkin suvaitsevaiston puolelta eli heidän silmissään ihminen on joko maahanmuuttoa varauksetta kannattava suvaitsevainen tai nuiva maahanmuuttokriittinen rasisti. Näinhän ei tietenkään ole.

Hamilo lopettaa kirjoituksensa viittaamalla punavihreisiin ja etenkin valtamedian toimittajiin, joilla on vahva sosiaalinen normi sulkea silmänsä haitallisen maahanmuuton oireilta, koska heidän maailmankuvansa on irtautunut todellisuudesta.

Marko Hamilon kirjoitus on uskottava, koska hän on itse käynyt läpi omakohtaisen prosessin suvaitsevasta älykköhörhöstä asialliseksi maahanmuuttokriitikoksi. Tieto lisää tuskaa, mutta parempi olla rehellinen realisti kuin elää kulttuurimarxistisessa unelmahötössä. Valitettavasti poliitikot, valtamedia ja oikeuslaitos pitävät realisteja isänmaanystäviä rikollisina rasisteina, mikä on hirmuinen ja kohtuuton vääryys sekä ennen kaikkea paikkansapitämätön väite.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Timo Vihavaisen kirjoitus ”Kunniaa väkivallalla. Kenelle vastuu kuuluu?” Pysykää kanavalla.

20.11.2016

Jouko Piho:

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 26)

Tänään on referointivuorossa kirjassa ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” oleva Timo Vihavaisen kirjoitus ”Lojaliteetti, ryssäviha ja kalifaatti”.

Vihavainen toteaa aluksi, että aikoinaan Suomessa ollut ryssäviha tai russofobia alkoi vähitellen haihtua niin, että 2000-luvulla se oli jo melko vähäistä.

Asenteissa tapahtui kuitenkin muutos v. 2014 Ukrainan tapahtumien yhteydessä, jolloin suomalaisten epäluulot Venäjää kohtaan kaksinkertaistuivat lyhyessä ajassa.

Suomessa ei ole jäänyt myöskään huomaamatta Venäjällä nouseva länsivastainen nationalismi, jonka pelinappuloina on käytetty myös Suomeen muuttaneita venäläisiä, mikä on osaltaan kasvattanut epäluuloja.

Sama suomalaisten epäily kohdistuu myös muslimeihin, jos he, vaikka ovat Suomen kansalaisia, kannattavat kalifaattien tai vastaavien ulkomaisten auktoriteettien arvovaltaa Suomen kustannuksella. Vihavainen huomauttaakin: ”Ongelman olemassaolo täytyy kyetä tunnustamaan. Täytyy voida avoimesti sanoa, että ulkomaiseen tahoon identifioitunut ja sille lojaliteettinsa siirtänyt ryhmä tekee väärin.”

Vihavainen pohtiikin sitä, pitäisikö myös Suomessa olla esim. valan tapaisia rituaaleja, kuten Yhdysvalloissa, joilla kansalaisten uskollisuutta pyritään varmistamaan.

Lopuksi Vihavainen täräyttää suoraan: ”Mikäli Suomen venäläiset äidit kääntyvät Putinin puoleen tai Suomessa asuvat muslimit osoittavat solidaarisuutensa jollekin kalifaatille eivätkä Suomen kristinuskoon sitoutuneelle valtiolle, he tulevat samalla kertoneeksi, etteivät henkisesti eivätkä moraalisesti kuulu tähän maahan. Heidän oikea paikkansa on siinä maassa, jolle he ovat lojaaleja.”

Olen samaa mieltä. Ei ole mitään järkeä kasvattaa viidettä kolonnaa Suomessa.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Marko Hamilon kirjoitus ”Kuinka minusta tuli maahanmuuttokriittinen”. Pysykää siis kanavalla.

19.11.2016

Jouko Piho:

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 25)

Tänään on vuorossa kirjassa ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” oleva Timo Vihavaisen kirjoitus ”Uskonnon käyttökelpoisuudesta”.

Uskonnosta on Euroopassa pyritty irti jo parin sadan vuoden ajan. Sekularisaatio eli maallistuminen on edistynyt, mutta siitä huolimatta ihmisten käyttäytyminen on pysynyt jossain määrin irrationaalisena.

Jo ihmiselämän kunnioitus on pohjimmiltaan irrationaalista, mikä näkyy korkeimmillaan vainajien kunnioituksessa. Meillä on tarve hiljentyä ja ylentyä elämän merkkipaalujen, kuten syntymän, avioliiton ja kuoleman, kohdalla. Vihavainen toteaa, että ”mikään ei pakota meitä noudattamaan traditioita ja rituaaleja, mutta niistä luopuminenkaan on tuskin muuta kuin kulttuurin rappiota”.

Vihavainen pohtii kirjoituksessaan myös paljon Kiinassa vaikuttavaa konfutselaisuutta, joka ei ole varsinainen uskonto, vaan pikemminkin kunnioitukseen perustuvaa arkipäiväfilosofiaa, joka sisältää käytännön tietoa elämän ja yhteisön tarpeisiin.

Vihavaisella oli myös mielenkiintoinen tieto siitä, että Pekingin Taivaallisen rauhan aukiolle on pari vuotta sitten pystytetty Konfutsen patsas seuraksi Mao Tsetungille, joka aikanaan organisoi kampanjoita Konfutsen parjaamiseksi. ”Tämän täytyy merkitä sitä, että Kiinan nykyjohto arvioi vanhalla mestarilla olevan nykyajalle jotakin hyvin tärkeää annettavaa.” Tosin kaikki kiinalaiset eivät olleet kovin ihastuneita johdon ratkaisuun. Jos minulta kysyttäisiin asiaa, niin poistaisin molempien herrojen patsaat aukiolta.

Vihavainen käsittelee myös korkeakulttuuria ja toteaa sen olevan monesti uskonnon jatkamista toisin keinoin. ”Hengen jättiläiset, sankarit, nousevat siinä tavallisten kuolevaisten yläpuolelle, koska he kykenevät toimimaan välittäjinä olemassaolon korkeimpien tasojen ja vaatimattomammin sielullisin asein varustetun ihmiskunnan välillä.”

Uskonto on siis kaikista ateismin hyökkäyksistä huolimatta edelleen käyttökelpoinen ja ajankohtainen. Lisäisin tähän, että uskontoa on monenlaista ja on myös väärää uskontoa ja uskonnon väärinkäyttöä. Tärkeintä olisikin henkilökohtainen usko.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Timo Vihavaisen kirjoitus ”Lojaliteetti, ryssäviha ja kalifaatti”. On siis syytä pysyä kanavalla.

18.11.2016

Jouko Piho:

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 24)

Tänään on vuorossa kirjassa ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” oleva Marko Hamilon kirjoitus ”Ateismia ei tulisi sotkea politiikkaan”.

Hamilon kirjoituksen otsikko on kiintoisa muunnos yleisestä sanonnasta ”Uskontoa ei tule sotkea politiikkaan”. Uskonnon hyljeksiminen on kuitenkin usein vain toisen poliittisen mielipiteen lyttäämistä, jos ei parempiakaan argumentteja ole.

Hamilo huomauttaa, että esim. Suvivirsi, jota jotkut eivät halua enää laulettavan koulussa muka uskonnon harjoittamisena, ei ole uskonnon harjoittamista, vaan uskonnollisesta taustastaan huolimatta opetukseen kuuluvaa kouluperinnettä.

Hamilo sanookin hyvin: ”Jos kaikesta kunnallisesta ja valtiollisesta toiminnasta pitäisi karsia kaikki mahdollinen, jolla on jollain lailla juuret suomalaisessa kristillisyydessä, ei juuri mitään jäisi jäljelle.”

Kyseessä onkin ateismin sotkeminen politiikkaan, mikä näkyy Suvivirren vainoamisen ohella siinäkin, että kristityt tieteenharjoittajat tai yhteiskuntakeskustelijat eivät saisi joidenkin mukaan perustella näkemyksiään Raamatulla, ei edes silloin, kun tieteen tutkimustieto on samansuuntainen kristityn vakaumuksen kanssa. Esimerkkinä Hamilo mainitsee kasvatuksen teorian ja tradition professorin Tapio Puolimatkan, jonka kannanotot homolakikeskustelussa herättivät pahennusta Jyväskylän yliopistossa, vaikka Puolimatkan oma Raamattuun perustuva käsitys ja tutkimustieto ovat samaa mieltä siitä, että lapsille olisi parempi elää kahden eri sukupuolta olevan vanhemman perheessä.

Hamilo kysyykin aiheellisesti: ”Mitä jos ateismiin suhtauduttaisiin samalla tavalla rampauttavana vakaumuksena? Tai mitä jos vastaavasti katsottaisiin, että homoseksuaalinen kasvatustieteen professori ei saisi osallistua julkiseen keskusteluun homoparien lapsista kasvatustieteen asiantuntijana siksi, että hän on homona asiassa jäävi ja asianosainen?”

Hamilo onkin sitä mieltä, että jokaisen tulee saada perustella näkemyksiään miten haluaa. Sehän juuri on moniarvoisuutta eikä totalitarismia. Muut voivat sitten uskoa tai olla uskomatta toisen argumentteja, mutta etukäteen ei voi sanoa, että ei tuolla tavalla, esim. uskonnollisesti, voi asioita perustella. Jos jollekulle ihmiselle uskonnollinen tai raamatullinen argumentti on tärkeä, niin hänellä täytyy olla oikeus sanoa se ilman pilkkaa ja torjuntaa. Kaikkien mielipiteet perustuvat kuitenkin joillekin arvoille, joko uskonnollisille tai ei-uskonnollisille.

Joten sotketaan vain reilusti uskontoa politiikkaan, jos usko on luontainen ja oleellinen osa meidän elämäämme. Ei uskontoa voi eristää erilleen muusta elämästä kuin omaksi saarekkeekseen. Sellainen olisi jakomielitautista ja mielivaltaista elämän pilkkomista.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Timo Vihavaisen kirjoitus ”Uskonnon käyttökelpoisuudesta”. Pysykää siis kanavalla.

17.11.2016

Jouko Piho:

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 23)

Tänään referoin kirjassa ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” olevaa Timo Vihavaisen kirjoitusta ”Pyhä ja arvokas”.

Vihavainen aloittaa viittaamalla pyhän ehdottomuuteen: ”Jos jotakin asiaa pidetään pyhänä, se on sitä riippumatta siitä, tuottaako se mielihyvää pyhyyden kunnioittajalle.”

Vihavainen toteaa, että myös arvot voidaan suomen kielessä ymmärtää ehdottomiksi päinvastoin kuin esim. englannissa, jossa arvoa merkitsevä sana ”value” juontaa juurensa latinan valere-verbistä, joka merkitsee vahvuutta tai hyvinvointia. Niinpä käytännössä ”value” onkin usein määrällinen suure, jotakin, jolla on jokin painoarvo johonkin muuhun verrattuna. ”Pyhyyttä ei kuitenkaan sovi verrata mihinkään”, huomauttaa Vihavainen.

Vihavainen on huomannut, että luterilaisessa kirkossa käydään arvokeskustelua ilman pyhyyttä. Sen sijalle tarjotaan korvikepyhiä, kuten isänmaa tai kaikkivaltias kansa.

Sitten Vihavainen pohtii ihmisen pyhyyden mahdollisuutta todeten, että ihminen ei voi kohota täydellisyyteen: hän voi vain pyrkiä sitä kohti. Jos ihmisestä tehdään idoli eli epäjumala, se on rienausta.

Myös kirkko voi korottaa ihmistä liikaa. Vihavainen kirjoittaa: ”Kirkko, joka korottaa jumalakseen ihmisen ja hänen hyvinvointinsa, on vaarassa unohtaa uskonnon.”

Seuraavaksi Vihavainen pohtii luonnon jumalallistamista ja sen haittoja, joita voitiin nähdä esim. kansallissosialismissa, jossa luonnon petomaisuus nähtiin oikeana, kun vahvemmat nujertavat heikommat.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Marko Hamilon kirjoitus ”Ateismia ei tulisi sotkea politiikkaan”. Pysykää kanavalla.

17.11.2016

Jouko Piho:

Obama puhui Ateenassa asiaa

Olen yleensä eri mieltä lähes kaikesta presidentti Barack Obaman kanssa, mutta hänen eilen keskiviikkona 16.11.2016 Ateenassa pitämässään puheessa oli kohta, josta olen täysin samaa mieltä.

Obama sanoi: ”Globalisaatio on tuonut maailmaan paljon hyvää, mutta sen toimintamekanismia pitää muuttaa kasvavan epätasa-arvon takia. Kun näkee ihmisten, maailmanlaajuisen eliitin, varakkaiden suuryhtiöiden elävän ilmeisen eri säännöillä veroja vältellen ja porsaanreikiä manipuloiden, se ruokkii syvää epäoikeudenmukaisuuden tuntua.”

On huomattavaa, että Obama sanoo näin vasta väistyessään presidentinvirasta. Aikaisemmin Obama ei olisi voinutkaan puuttua rikkaiden etuoikeuksiin, koska juuri raha- ja valtaeliitti oli hänen valtaannousunsa takana. Obama oli eliitin valitsema mies.

Mitä tulee globalisaatioon, niin siinä on omat hyvät, lähinnä tekniset puolensa, mutta kun globalisaatio politisoituu, niin siitä ei seuraa mitään hyvää, ainoastaan diktatuurinen Uuden maailmanjärjestyksen mukainen ja yhden maailmanhallituksen alainen poliisi- ja kontrolliyhteiskunta, mikä johtaa lopulta Maailman Unioniiin, tulevan Antikristuksen hirmuhallitsemaan petoimperiumiin.

Tuleva Antikristuskin tulee puhumaan epätasa-arvoa vastaan ja vaatii varallisuuden uusjakoa (share) köyhille. Joitakin näennäisiä muutoksia tehdäänkin, lähinnä keskiluokan kustannuksella, mutta kaiken takana oleva rahaeliitti tulee silloinkin säilymään ja rikastumaan yhä enemmän. Kaikki tässä pahassa maailmassa tapahtuu rahan ehdoilla, koska raha eli mammona on tämän maailman jumala.

16.11.2016

Jouko Piho:

Trumpin huolestuttavat mielipiteet

Donald Trumpilla on monia mielipiteitä, joista olen hänen kanssaan samaa mieltä kuten muutkin arvokonservatiivit niin Suomessa kuin Yhdysvalloissa, joissa heitä kutsutaan nimellä ”social conservatives”.

Mutta viime päivinä on tullut esiin kaksi asiaa, joista olen huolestunut ja niin on moni muukin, varsinkin USAssa.

Ensimmäinen koskee Israelia. Trump on toisaalta puhunut voimakkaasti Israelin tukemisesta ja esim. Amerikan suurlähetystön siirtämisestä Jerusalemiin, mikä olisi todella mahtava asia, mutta hän kannattaa kuitenkin myös kahden valtion ratkaisua, joka on Israelille puolustuksellisesti mahdoton tilanne. Kyse on myös juutalaisille ja israelilaisille luvatun raamatullisen sydänmaan luovuttamisesta palestiinalaisille eli nykyajan filistealaisille, jotka olivat jo Raamatun päivinä Israelin ainaisia verivihollisia. Pyhää maata ei saa jakaa, ja jos Trump tekee sen, hänellä ja Yhdysvalloilla ei tule olemaan siunausta. Rukoillaan, että Trump ei tee elämänsä virhettä.

Toinen huoli koskee Trumpin myönteistä suhdetta homoihin ja homoavioliittoihin. Trump katsoo ja toi näkemyksensä julki viime sunnuntaina ”60 minutes” -ohjelmassa, että hän tyytyy Korkeimman Oikeuden päätöksiin eikä aio muuttaa niitä. Tämä Trumpin homomyönteisyys on ollut kova paikka monille hänen uskoville kannattajilleen. Rukoillaan, että Jumala antaa Trumpille ymmärrystä tässä asiassa, miten hänen tulisi toimia, ettei tämä jumalattomuus toisi lisää kirousta Amerikan ylle Sodoman ja Gomorran tapaan.

16.11.2016

Jouko Piho:

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 22)

Tänään on referointivuorossa kirjassa ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” oleva Joonas Konstigin kirjoitus ”Seksivinkkejä neitsyiltä eli vapaa-ajattelun harhat”.

Konstig aloittaa terävällä huomiolla, että vanhemmat, jotka eivät halua antaa lapsilleen uskonnollista kasvatusta ajatellen, että lapsi voi sitten aikuisena valita itselleen uskonnon, eivät ole sen suvaitsevaisempia kuin uskonnollisen kasvatuksen antajatkaan, koska myös uskonnoton maailmankatsomus on yhtä lailla maailmankatsomus, jonka mukaan ei ole muita oikeita maailmankatsomuksia kuin materialistinen näkemys, jossa ei ole sijaa pyhyyden ja jonkin itseään suuremman kokemuksille.

Seuraavaksi Konstig kiinnittää huomiota siihen, että ateismin kritiikki kohdistuu Suomessa kaikkein eniten evankelis-luterilaiseen kirkkoon, vaikka se on ateisminkin näkökulmasta yksi harmittomimpia ja pehmeimpiä maailmassa, mikä johtaa siihen, että uskonnoton voi etsintävaiheessaan hakeutua pikemminkin idän uskontojen pariin tai jos löytää kristinuskon, niin ennemminkin katolisen tai ortodoksikirkon huomaan. Nykysuomalainen voi hakea jotain aineellista suurempaa myös joogasta, reikistä tai musiikista.

Sitten Konstig kirjoittaa, että ateismi on edistysuskoa, jossa kaikki on nyt paremmin kuin ennen ja tulevaisuudessa on vielä paremmin. Niinpä kaikki vanhat tavat ja käytännöt pitää hylätä. ”Uskonto puolestaan on edistysuskoisten päävihollinen, koska se on pysyvyydessään, nöyryydessään ja käsityksessään ihmisestä pysyvästi epätäydellisenä olentona maallisten utopioiden luontainen vastapooli.” Ateismi johtaa siis haihattelevan epärealistiseen ylpeyteen ja ylimielisyyteen omasta erinomaisuudesta verrattuna ennen eläneisiin ihmisiin.

Meidän aikamme ateismi sai alkunsa valistuksen aikaan, mikä on sikäli paradoksaalista, että suurin osa valituksen suurmiehistä oli kuitenkin kristittyjä, kuten Descartes, Galilei, Newton ja Locke.

”Koko valistuksen idean edistyksestä voi nähdä rakentuneen teologiselle käsitykselle kaitselmuksesta, jumalallisesta johdatuksesta. Tämän optimistisen käsityksen mukaan Jumalan näkymätön käsi ohjaa ihmiskuntaa hitaasti ja varmasti kohti parempaa.”

Eli jos ei ole kaitselmusta, edistystä ei ohjaa mikään. Sen sijaan käy niin, että materialistinen edistysusko tuhoaa edistyksen mahdollisuuden.

Konstig jatkaa kirjoittamalla kristinuskosta länsimaisen moraalin ja ihmisoikeuksien perustana. Suomenkin yhteiskunta on rakennettu protestanttisella etiikalla, jossa jokainen hoitaa oman työnsä ja noudattaa sääntöjä. Konstig toteaakin, että jos ihmisoikeuksilta viedään niiden kristillinen pohja, ihmisarvo laskee.

Seuraavaksi Konstig kuvaa ateististen yhteiskuntakokeilujen tuhoja ja epäonnistumisia viitaten mm. kommunismin aiheuttamiin kymmeniin miljooniin kuolonuhreihin. Jostain syystä taistelevien ateistien on mahdotonta hyväksyä, että kommunismi oli ateistinen ideologia, vaikka sitähän se juuri oli, kun laulettiinkin, että ei ole muuta jumalaa kuin kansa kaikkivaltias.

Konstig lainaa myös Alexander Solzhenitsyniä, joka kirjoitti v. 1983: ”Lapsena, yli puoli vuosisataa sitten, muistan kuulleeni vanhuksilta seuraavan selityksen niille katastrofeille, jotka Venäjä kävi läpi: ”Ihmiset ovat unohtaneet Jumalan, siksi tämä kaikki tapahtui.”

Ateistit taas ajattelevat itsepäisesti, että uskonto on pahasta eivätkä he voi millään ymmärtää, että uskonto voisi tehdä hyvää sekä uskovalle että yhteiskunnalle. Konstig sanookin terävästi, että ”vapaa-ajattelu on sitä, että laittaa sormet korviinsa ja lällättää”.

Edes tiede ei ole oikein ymmärrettynä uskon vastainen. ”Järki ja tiede esimerkiksi eivät ole kristinuskon vihollisia kuten uusateistinen propaganda väittää, pikemminkin päinvastoin.” ”Järki on kristinuskossa erityisen tärkeä, onhan se jumalallista.”

Seuraava Konstigin huomio on myös tärkeä: ”Ateistit tähtäävät järjestään harhaan kohdistaessaan kritiikkinsä uskontojen väittämiin ja opinkappaleisiin. Uskontojen ydin ei ole väitelauseissa ja uskomuksissa (beliefs), vaan itse uskossa (faith).”

Lopussa Konstig selittää kirjoituksensa otsikon erikoista sanontaa ”seksivinkkejä neitsyiltä”. Hän viittaa sanaparilla siihen, että koskaan uskossa olemattoman ateistin puheet uskonnosta ovat kuin kuuntelisi seksivinkkejä kokemattomalta neitsyeltä. Näinhän se on. Olen itse sanonut, että uskomattomilla ei ole mitään pätevyyttä sanoa yhtään mitään uskonasioista, koska heillä ei ole asioista mitään omakohtaista kokemusta. Sen sijaan he ovat uskonasioiden suhteen ulkopuolisia outsidereitä eli täysin pihalla.

Loppujen lopuksi päädytäänkin aikamoiseen paradoksiin, jonka mukaan ateistinen vapaa-ajattelija ei pysty ajattelemaan vapaasti, vaikka hän niin luulee, koska hän on rakentanut materialismista seinät rajoikseen.

Moni ateisti ei olekaan valinnut maailmankuvaansa vapaasti ja itsenäisesti, vaan hän on ajautunut ateismiin uskonnon ja kulttuuriperinteemme aseman heikentymisen takia ja muiden ihmisten esimerkkiä seuraten kuvitellen, että ateistit olisivat muka muita ihmisiä älykkäämpiä. Raamattu sanoo suoraan tällaisesta kuvittelusta, että ”hullu sanoo sydämessään, että ei ole Jumalaa”.

Kaikki kirjassa ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” olevat kirjoitukset ovat loistavia, mutta tämä Joonas Konstigin essee ateismin kapea-alaisesta järjettömyydestä on yksi parhaista. Se kannattaa ehdottomasti lukea kokonaisuudessaan.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Timo Vihavaisen kirjoitus ”Pyhä ja arvokas”. Pysykää siksi kanavalla.

15.11.2016

Jouko Piho:

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 21)

Tänään on vuorossa kirjassa ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” oleva Timo Hännikäisen kirjoitus ”Seksuaalisen vallankumouksen jälkeen”.

Hännikäinen aloittaa kirjoituksensa viittaamalla 1960-luvun seksuaaliseen vapautumiseen, jota pidetään sankaritarinana siitä, miten kulttuuriradikaalit ja ehkäisypillerit vapauttivat länsimaisen ihmisen epäterveestä häveliäisyydestä, tekopyhyydestä ja syyllisyydestä.

Kaikki eivät kuitenkaan ole samaa mieltä, mutta jos tämän kertomuksen sankarillisuuden kyseenalaistaa, saa helposti ahdasmielisen, ennakkoluuloisen ja seksuaalisesti estyneen moralistin leiman.

Kysymyksiä on kuitenkin esitettävä. Hännikäinen kysyykin: ”Kuinka tyytyväinen nykyajan seksuaalisesti vapautunut ihminen todellisuudessa elämäänsä on?” Tällaisia asioita on hankala mitata, mutta se ainakin tiedetään, että avioerot, aviottomien lasten määrä ja perheväkivalta ovat lisääntyneet jyrkästi 1960-luvun jälkeen. Hännikäinen toteaakin: ”Näyttää siltä, että sukupuolten väliset suhteet eivät ole niin harmoniset kuin seksuaalisen vapautumisen äänitorvet antavat ymmärtää.”

Seksuaalisen vapauden aiheuttama kaaos on yleistä kaikissa läntisissä teollisuusmaissa. Brittiläinen lääkäri ja kirjailija Theodore Dalrymple on kuvannut kirjoissaan näkemäänsä ahdinkoa, kun teinit tulevat raskaiksi satunnaisten yökerhotapaamisten jälkeen ja aviottomiin lapsiin kohdistuu väkivaltaa, jota biologisen isän häivyttyä kuvioihin astuneet isäpuolet ja poikaystävät harjoittavat.

Hännikäinen tiivistää terävästi: ”Kaikentyyppistä siveettömyyttä ja vastuuttomuutta on tietenkin esiintynyt aina, eivätkä surkeat perheolot ole pelkästään oman aikamme ilmiö. Mutta niin sanotun seksuaalisen vallankumouksen jälkeinen aika on ensimmäinen, joka on tieten tahtoen riisunut sukupuolisuhteista moraalisen harkinnan, sosiaaliset rajoitteet ja käytöstavat.” Ennen ajateltiin edes jonkinlaista vastuunottoa, nykyään pidetään tärkeimpänä vain omaa seksuaalista nautintoa ja eroottista hauskanpitoa.

Seuraavaksi Hännikäinen huomauttaa, että tavalliset ihmiset eivät aloittaneet seksuaalista vallankumousta, vaan sen alullepanijoina oli joukko utopistisia älyköitä, kuten antropologi Margaret Mead ja lääkäri ja anarkisti Alex Comfort. Heidän ja monien muiden kirjoitukset saivat sitten vastakaikua Toisen maailmansodan jälkeisten sukupolvien keskuudessa.

Sitten Hännikäinen toteaa, että seksuaalisen vapauden valheellisuuden esiin tuominen ei tarkoita seksuaalikielteisyyttä eikä syyllistämistä. Kyse on aiheellisesta kritiikistä seksuaaliradikaalien lapsellisuutta ja vastuuttomuutta kohtaan, mikä johtaa karkeaan ja armottomaan yhteiskuntaan, jossa eroottisesta puoleensavetävyydestä tulee kovinta sosiaalista valuuttaa, mitä sitten yritetään pitää vimmatusti yllä kosmetiikan ja kauneusleikkausten avulla, kun kaikki haluavat epätoivoisesti pysyä seksikkäinä.

Hännikäinen kirjoittakin haluttavuuden tyranniasta, joka ”pakottaa ihmiset jatkuvaan kilpavarusteluun parinmuodostusmarkkinoilla, joita mikään uskonnollinen tai sosiaalinen käsitys säädyllisyydestä ei enää rajoita”.

Monet ihmiset ovat kuitenkin huomanneet, että seksuaalinen vapaus ei tuonutkaan onnellisuutta, vaan he kokevat rajuja pettymyksiä ja seksuaalinen kiihkokin laimenee ajan kanssa vääjäämättä.

Hännikäinen ehdottaakin, että on parempi pyrkiä kestävään kumppanuuteen ja hyväksyä tietyt rajoitukset, kuten aviouskollisuus ja sukupuolielämän yksityisyys, sukupuolista kanssakäymistä syventävinä tekijöinä. On nimittäin niin, että tutkimusten mukaan ”häveliäisyyden katoaminen ei välttämättä johda tyydyttävämpään seksielämään, vaan tulos voi olla päinvastainen”.

Kaiken vapauden jälkeenkin ihmisten tyytymättömyys seksielämään on lisääntynyt. Miksi näin on? Hännikäinen pohtii: ”Mitään aukotonta patenttiselitystä seksin vähenemiselle ei löydy. On kuitenkin vaikea välttyä päätelmältä, että koko ajan liberalisoituva kulttuuri on vienyt erotiikasta sen salaperäisyyden, joka on ylläpitänyt seksuaalisuuden voimaa ja latausta.”

Todennäköisesti asia on näin. Lisäisin itse vielä lopuksi sen seikan, että liha himoa tyydyttävä huoraava ja vastuuton seksihurjastelu on syntiä, joten sillä ei ole Jumalan siunausta.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Joonas Konstigin kirjoitus ”Seksivinkkejä neitsyiltä eli vapaa-ajattelun harhat”. Pysykää siis kanavalla.

14.11.2016

Jouko Piho:

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 20)

Tänään on vuorossa kirjassa ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” oleva Timo Vihavaisen kirjoitus ”Rappeutunut nainen”.

Vihavaisen kirjoituksen pääteemana on niiden kykyjen ja mahdollisuuksien täysimittainen käyttäminen ja kehittäminen, mitkä luonto on antanut. ”Ihmisen kutsumuksena on tulla siksi, mitä hän on, myös sukupuolensa erityiset lahjat huomioiden.”

Naisilla on miehiä paremmat lahjat tuoda esille hyvyyttä ja kauneutta sekä tunteen jaloutta ja viisautta. Mutta jos nainen pettää kutsumuksensa ja ryhtyy akaksi, hän ei voi enää toimia muiden ihmisten hyväksi.

Tämän sanottuaan Vihavainen kirjoittaa aika paljon akkamaisuudesta, mikä ei liity ikään (nuoretkin voivat olla akkoja) eikä sukupuoleen (miehetkin voivat olla akkamaisia), vaan henkiseen tilaan, ”jossa innoituksen puute yhdistyy kauneuden tajun puutteeseen ja laumasieluisuuteen”. ”Koko kulttuurimme on yhä vankemmin akkamaistumassa”, toteaa Vihavainen.

Näin Vihavainen tykittää: ”Akkamaisuus on tylsää ja nalkuttavaa keskinkertaisuutta, jolla ei ole kuulemisen arvoisia ajatuksia, ei aitoja tunteita eikä kauneutta. Akkamaistuva yhteiskunta on tylsyydessään ja rumuudessaan masentava paikka, jossa eletään tyhmimpien ehdoilla ja kalastellaan heidän suosiotaan.”

Sitten Vihavainen käsittelee muotihuijareiden luomia vääristyneitä kauneusihanteita, kuten nälkiintyneitä tikku-akkojen hahmoja, jotka ovat yksi kulttuurimme suurista skandaaleista.

Vihavainen kysyy sitten: ”Lieneekö kulttuurin akkamaistuminen peruuntumaton prosessi?” Ja vastaa: ”Ehkä sentään ei. Toivoa antaa itse luonto, joka palaa aina takaisin.” Uskon samoin. Valtava vastavaikutus on menossa kaikkialla maailmassa ja se on tulossa myös Suomeen. Akat molemmista sukupuolista kyllä vihaavat aitoa ja luonnonvoimaista naisellisuutta, mutta he eivät voi estää mahtavaa muutosta, joka tulee vääjäämättä.

Lopussa Vihavainen viittaa intellektuelleihin, jotka ovat monesti käsittämättömän alttiita rappeutumiselle. Esimerkkinä Vihavainen mainitsee taistolaisajan sokaistuneet älyköt, jotka olivat täynnä ehdotonta varmuutta ajamansa asian merkityksestä ja pursuivat itseihailua omasta ylemmyydestään. Mutta kun Neuvostoliitto hajosi, romahti myös stalinistien maailma. Vihavainen uskoo, että myös feminismi tulee tiensä päähän, ja me pääsemme eroon falskeista valitusvirsistä. Uskon samoin.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Timo Hännikäisen kirjoitus ”Seksuaalisen vallankumouksen jälkeen”. Pysykää kanavalla.

13.11.2016

Jouko Piho:

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 19)

Tänään referoin kirjassa ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” olevaa Marko Hamilon kirjoitusta ”Miksi homosaatio ärsyttää – vanha homorummuttaja muistelee”.

Hamilo aloittaa tunnustuksella: ”Helsingin Sanomien ja Yleisradion jokapäiväinen homosaatio ärsyttää minua. Näkökulmani on kuitenkin hieman toisenlainen kuin esimerkiksi niillä kristityillä, joiden asenne itse homoseksuaalisuuteenkin on kielteinen. Olen nimittäin itsekin entinen homorummuttaja.”

Marko Hamilo oli tosiaan homouden puolustaja opiskellessaan Helsingin yliopistossa 1980-luvun lopulla. Hänet valittiin psykologian opiskelijoiden ainejärjestö Kompleksi ry:n puheenjohtajaksi, joka järjesti siihen aikaan radikaaleja keskustelutilaisuuksia homoudesta. Hamilo oli myös vaikuttamassa siihen, että Kompleksi ry liitettiin Setan kannatusjäseneksi.

Homous valikoitui yhteiskunnalliseksi teemaksi sen takia, että Suomessa ei ollut 1960-luvun myllerrysten jälkeen enää jäljellä juurikaan asioita, joiden puolesta pitäisi taistella. Kaikki kotiin, uskontoon ja isänmaahan liittyvät tabut oli jo rikottu.

Kun uusi sukupolvi alkoi sitten rummuttaa homouden puolesta, he tunsivat olevansa parempia ihmisiä eli heissä oli omasta mielestään moraalisäteilyä. Minun, konservatiivikristityn mielestä, he eivät olleet parempia ihmisiä ja se mikä heistä säteili, oli ja on synnin ja kapinan löyhkää.

1990-luvulle tultaessa Hamilo alkoi törmätä ilmiöihin, jotka tekivät hänet vaivautuneeksi. Hamilo oli ja on edelleen sitä mieltä, että homous on sinällään OK (missä minä olen siis eri kannoilla), mutta erinäiset homosaatioon liittyvät asiat alkoivat ärsyttää häntä.

Ensimmäinen asia oli poliittinen korrektius. Hamilo halusi olla aidosti liberaali, mutta poliittisen korrektiuden väkinäisessä ilmastossa se ei ollutkaan enää helppoa.

Toinen asia oli tieteen autonomian ongelma, kun tiedeyhteisöä yritettiin painostaa muuttamaan käsityksiään homoudesta tieteenulkoisin perustein.

Kolmas ärsyttävä piirre oli termin homofobia käyttöönotto. Hamilo huomauttaakin, että ”ei ole tietenkään mitään näyttöä siitä, että kielteiset asenteet homoseksuaalisuutta kohtaan olisivat seurausta mistään irrationaalisesta pelosta”. Vahvistan tämän. Minä vastustan homoutta, koska se on synti, mutta minä en pelkää homoutta enkä homoa, joten minua on aivan väärin sanoa homofobiseksi.

Neljäs vaikea asia oli sateenkaariliikkeen vaatimus sukupuolineutraalista avioliitosta. Hamilo kertoo, että hän alkoi ensin puolustaa lakiuudistuksen vastustajien periaatteellista oikeutta tuoda oma kantansa esiin ilman asiatonta leimaamista. Lopuksi Hamilo päätyi vastustamaan myös itse lakialoitetta. Hamilo on myös sitä mieltä, että nk. ”tasa-arvoinen avioliitto” ei ole ihmisoikeus, vaikka arvoliberaali media niin toistuvasti väittää.

Hamilo jatkaa ajatusta sanomalla, että koko termin ”ihmisoikeus” merkitys on hämärtymässä, kun mitä tahansa agendaa on mahdollista ajaa esittämällä se ihmisoikeuskysymyksenä, eli samalla argumentilla voidaan puolustella myös moniavioisuutta, pedofiliaa ja eläinten kanssa avioitumista. Tämä ei ole ns. kaltevan pinnan argumentti, vaan todellinen vaara. Sanoisinkin, että sanaa ihmisoikeus käytetään paljon väärin, kun kyse on vain siitä, että jotkut ihmiset haluavat oikeuden ja vapauden harjoittaa paheita ja tehdä syntiä.

Hamilo tuo esille myös sen vaaran, että homojen oikeuksien puolustajat eivät osaa pysähtyä, vaan jatkavat aina vain pitemmälle, jopa niin pitkälle, että se alkaa loukata toisten ihmisten oikeuksia: ”Esimerkiksi niissä Yhdysvaltojen osavaltioissa, joissa homoavioliitot on hyväksytty, on jo nähty syrjintää niitä kohtaan, jotka pitävät avioliittoa edelleen miehen ja naisen välisenä.”

Marko Hamilon loppupäätelmä on: ”Vahvaa avioliittoinstituutiota voi pitää siis paitsi konservatiivien, myös vasemmistolaisten (tasa-arvo) kannalta tavoiteltavana asiana ja osana yhteiskunnallista edistystä.”

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Timo Vihavaisen kirjoitus ”Rappeutunut nainen”. Pysykää siis kanavalla.

12.11.2016

Jouko Piho:

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 18)

Tänään on vuorossa kirjassa ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” oleva Timo Vihavaisen kirjoitus ”Hyve ennen ja nyt”.

Vihavainen kirjoittaa hyveen rappeutumisesta varsinkin 1960-luvulta lähtien, jolloin Suomessakin siirryttiin agraarisesta ja uskonnollisesti sävyttyneestä kulttuurista urbaaniin ja sekulaariin kulttuuriin. Tämä kulttuurivallankumous merkitsi samalla hyveen merkityksen jyrkkää muuttumista.

Mutta aikaisemmin oli toisin. Esim. antiikin aikana hyve oli erittäin keskeinen ihmisyyden mitta. Alun perin sana tarkoitti miehuutta, mutta myös naisille oli olemassa heille tyypillisiä hyveen muotoja.

”Antiikin klassiset neljä hyvettä olivat viisaus, rohkeus, oikeamielisyys ja kohtuullisuus. Niiden saavuttaminen oli elämän tarkoitus ja oikeutti kaikkien arvostukseen.” Kuinka toisenlaista onkaan tuollainen ajattelu kuin nykyihanteet, joiden mukaan elämässä tavoitellaan eniten rahaa ja nautintoa.

”Kristilliset hyveet usko, toivo ja rakkaus ovat luonteeltaan selvästi erilaisia kuin klassiset hyveet, joiden saavuttamisessa harjoituksella ja kasvatuksella oli merkittävä roolinsa.” Kristillisissä hyveissä on myös yliannostuksen vaara, kuten fanaattinen usko, perusteeton toivo ja intohimoinen rakkaus, mutta oikein käsitettyinä ”ne voivat olla inhimillisyyden avaimia silloin kun epätoivo ja masennus, ihmisyyden vihollisista kavalimmat, ovat uhkaamassa”.

Kun hyveestä irtisanoudutaan, tulee tilalle muita arvoja, kuten hedonismi (nautinnonhalu), komsumerismi (kuluttaminen) ja utilitarismi (hyötymoraali). Viime mainittua ovat levittäneet varsinkin John Stuart Mill ja Bertrand Russell, jonka keskeisiä ajatuksia olivat seksuaalisuuden vapautus, ateismi, luopuminen rankaisuperiaatteesta, pasifismi ja nationalismin kritiikki.

Hyveiden rappio on leimallista ensisijaisesti länsimaille. Merkittävä osa maailman ihmisistä ajattelee toisin, mikä voi aiheuttaa kulttuurisia konflikteja. Vihavainen lopettaakin kirjoituksensa toteamukseen: ”Moraalikeskeisistä kulttuureista tulevilla on taipumus halveksia de-moralisoitunutta sivilisaatiota ja sen elämäntapaa, jossa nähdään eläimellisiä piirteitä.”

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Marko Hamilon kirjoitus ”Miksi homosaatio ärsyttää – vanha homorummuttaja muistelee”. Pysykää kanavalla.

11.11.2016

Jouko Piho:

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 17)

Tänään on vuorossa kirjassa ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” oleva Heidi Marttilan kirjoitus ”Miksi en ole feministi”. Heidi Marttila on yhteiskuntatieteiden maisteri ja entinen diplomaatti, joka työskentelee nykyään johtavana asiantuntijana strategisen viestinnän parissa.

Marttila aloittaa kertomalla olleensa vuosien ajan feministi. Hän kuuli yliopistossa opiskellessaan luennoitsijan esittämiä lukuja, joiden mukaan naiset tekevät kaksi kolmasosaa kaikesta maailman työstä ja tuottavat puolet ruuasta, mutta saavat vain kymmenen prosenttia palkoista ja omistavat alle prosentin omaisuudesta.

Myöhemmin Marttila joutui toteamaan, että nämä luvut, joita monet toistavat, kuten presidentti Tarja Halonenkin, eivät perustu mihinkään tutkimukseen, joten niille ei ole tieteellisiä perusteita. Itse asiassa oikeita lukuja on mahdoton tietää.

Marttila mainitsee toisenkin esimerkin feministisen liikkeen epätarkoista ja virheellisistä väitteistä, joka kuuluu näin: ”Joka kolmas suomalaisnainen joutuu miehen tekemän väkivallan kohteeksi elämänsä aikana.” Kyse on kuitenkin myytistä. Marttila kertoo, että ”kansallisten uhritutkimusten mukaan vuonna 2009 1,7 prosenttia 15-74 –vuotiaista naisista oli kokenut perheväkivaltaa”. Siis 1,7 %, ei joka kolmas eli 33 %. Lisäksi saman tutkimuksen mukaan 0,7 % miehistä oli kokenut myös väkivaltaa naisten taholta. Marttila kysykin oikeutetusti, miksi faktoja vääristellään.

Seuraavaksi Marttila käsittelee feminismin määritelmiä eri sanakirjoissa. Käy ilmi, että sana ei ole mitenkään yksiselitteinen, vaan sisältää erilaisia tulkintoja.

Marttila tuo myös esille feminismin historiaa todeten, että liikkeellä on ollut kolme aaltoa. Ensimmäinen aalto oli 1800-luvulla, joka keskittyi poliittisten oikeuksien, kuten äänioikeuden, saamiseen myös naisille. Toinen aalto oli 1960-luvulla, joka liittyi seksuaalivallankumoukseen ja aborttiin. Kolmas aalto syntyi 1990-luvulla, ja se on parhaillaan menossa. Sille on ominaista sukupuoliroolien ja moraalikäsitysten murtaminen sekä keskittyminen ei-valkoihoisten naisten kokemiin ongelmiin.

Nykyinen feminismi ajaa myös entistä laajempaa positiivista syrjintää eli naisten tietoista suosimista, koska lähtökohtana pidetään sitä, että nainen on aina uhri ja mies on aina sortaja. Tällöin ei tyydytä siihen, että naisilla olisi samat mahdollisuudet kuin miehillä, vaan myös lopputuloksen täytyy miellyttää feministejä, kuten esim. että pörssiyhtiöiden hallituksissa pitäisi olla yhtä paljon naisia kuin miehiäkin. Nykyinen tilanne, että Suomessa pörssiyhtiöiden hallituksissa on noin 25-30 prosenttia naisia, on feministeille vakava ongelma, vaikka naisten osuus on jo maailman huippua ja nousee koko ajan.

Äärimmäisimpien nykyfeministien, kuten Tiina Rosenbergin, mukaan kyseessä on sukupuolten välinen sota, joka naisten pitää voittaa. Tämä on ristiriitainen ajatus, kun sitä vertaa feminismissä olevaan ideaan sukupuolten tasa-arvosta. Rosenbergin aatesiskojen ideologia onkin naisten ylivallan saarnaamista, mikä johtaa heti siihen, että tulee tarve miesten vapautusliikkeelle.

Radikaalin feminismin ”minimivaatimuksena on äärivasemmistolainen ja ääriliberaali maailmankuva, jossa kaikki paha johdetaan kapitalismista, miehistä, heteronormatiivisesta ja ahdistavasta perhemallista ja tietenkin länsimaista noin yleensä”. Ei ole siten ihme, että monet feministit ovat lesboja, kuten esim. mainittu Tiina Rosenberg.

Osa feministeistä arvosteleekin tällaista uhri-feminismiä, kuten amerikkalainen filosofi ja itseään ”tasa-arvofeministiksi” kutsuva Christina Hoff Sommers, jonka mukaan ”gender-feministien harrastama miesviha ja faktojen vääristely vie pohjan kaikelta siltä hyvältä, minkä eteen tasa-arvofeministit ovat aikanaan tehneet töitä”. ”Näkemällä naiset pelkästään viattomina uhreina ja sorrettuina ressukoina syyllistytään paitsi täysin aiheettomaan miesten demonisointiin, myös aliarvioidaan naisten keskinäistä erilaisuutta ja kykyä ja halua tehdä omia valintoja ja olla oman onnensa seppiä. 

Marttila kirjoittakin, että ”itse koen, että todellinen tasa-arvo on nimenomaan aitoa valinnanvapautta”. Marttilan seuraava huomautus on osuva: ”Tasa-arvon ja naisen arvon kannalta on yhdentekevää, hakeutuuko nainen pörssiyhtiön johtoon vai silittääkö hän miehensä paitoja, niin kauan kuin se on hänen oma vapaa valintansa.”

Marttila lopettaa kirjoituksensa terveen järjen ylistykseen: ”Sukupuoli on iso osa ihmisen identiteettiä. Sen kieltäminen voi aiheuttaa suurta vahinkoa yksilöllisen persoonallisuuden kehittymiselle. Näkemällä sukupuolen käsitteen haitallisena tai pitämällä sukupuolia jopa toistensa vihollisina kiellämme ison osan identiteetistämme. Sukupuolet hautaamalla häviää myös näiden välinen jännite – ja sitä myötä aikamoinen elämän suola.”

Voisin itse todeta lopuksi, että äärifeminismi on yksi muoto länsimaita mädättävää kulttuurimarxismia (Marx oli saatananpalvoja ja vihasi Jumalaa) sekä Jumalan luomissuunnitelmaa vastustavaa kapinointia, joka saa inspiraationsa Luciferista, joka itse teki aikoinaan kapinan Jumalaa vastaan. Kyseessä on siis hengen maailmoissa käytävä sota Jumalan lakia ja järjestystä vastaan. Äärifeministit ovat väärän hengen vallassa.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Timo Vihavaisen kirjoitus ”Hyve ennen ja nyt”. Kannattaa siis pysyä kanavalla.

10.11.2016

Jouko Piho:

Toimittajien ei pitäisi olla poliitikoita                                           

Toimittajien ei pitäisi olla poliitikoita.

Kuitenkin media sekaantuu politiikkaan jatkuvasti ja tekee sen nimenomaan puolueellisesti ja tarkoitushakuisesti.

Tällainen asiaintila on väärin. Toimittajien pitäisi raportoida tapahtumista objektiivisesti, rehellisesti ja tasapuolisesti, jotta kansalaisilla olisi hyvät mahdollisuudet omien mielipiteiden muodostamiseen.

Mutta kaikkialla maailmassa, niin lännessä kuin idässä, ja myös Suomessa, media ei toimikaan erillisenä ja itsenäisenä neljäntenä valtiomahtina, vaan monesti kulloistenkin vallanpitäjien vallanjatkeena ja propagandavälineenä, kuten Venäjällä, tai sitten tietyn puolueen tai ideologian näkökulmien esillä pitäjänä, kuten vasemmistolainen valtamedia USAssa, mikä nähtiin viimeksi selvästi suhtautumisessa Trumpiin.

Tilanne on surkea ja suututtava. Suutarin pitäisi pysyä lestissään eli poliitikot hoitakoot politiikan, ja toimittajat selostakoot monipuolisesti poliittisia tapahtumia, mutta toimittajien tulisi pitää omat mielipiteet ominaan eikä levittää niitä faktoina suurelle yleisölle.

Kun Suomessa tulee suuri puhdistus, se tarkoittaa muutoksia kaikilla elämän alueilla. Myös media tulee kokemaan myllerryksiä, kun kulttuurimarxistinen ylivalta mediassa murtuu.

10.11.2016

Jouko Piho:

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 16)

Tässä osassa on vuorossa kirjassa ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” oleva Timo Vihavaisen kirjoitus ”Perhe on paras, yhä”.

Vihavainen aloittaa viittaamalla feministeihin, jotka ”ovat leimanneet ydinperheen vanhanaikaiseksi”, koska se ”haittaa yksilön itsetoteutusta ja uusintaa pikkuporvarillisia ja patriarkaalisia arvoja”.

Tämä itsensä toteuttamisen ensisijaisuus on sitten johtanut siihen, että ”yhä useampi ydinperhe myös purkautuu, kun puolisot etsivät omaa henkilökohtaista onneaan”.

Vihavainen mainitsee esimerkkinä Amerikan, jossa yhteiskunnalliset ongelmat näyttävät kasaantuvan erityisesti alaluokkaan, jossa on paljon avioeroja, teiniraskauksia, kouluttamattomuutta, liikalihavuutta, huumeita ja rikollisuutta. ”Näyttää siltä, että tämän ryhmän jäsenet pyrkivät muiden lailla maksimaalisesti nauttimaan elämästä, mutta tämä pyrkimys ei pysy heidän hallinnassaan, vaan he putoavat yhteiskunnallisen menestyksen ulkopuolelle.”

Kaikkein alimmaksi ovat alkaneet pudota tietyt miesryhmät sekä suhteettoman suuri osa tietyn etnisen alkuperän omaavista henkilöistä. Perimmäistä syytä voisi etsiä vaikka geeneistä, mutta Vihavainenkaan ei sitä tee, koska se on hänen mukaansa ”käytännössä kiellettyä”.

Niinpä Vihavainen tuo esille yhden muun keskeisen tekijän menestymiselle tai menestymättömyydelle, ja se on perhe: ”Ehjä ydinperhe on lapsen yhteiskunnallisen tulevaisuuden kannalta ylivoimainen etu.”
”Perheessä ei saada pelkästään tiedollisia valmiuksia, joita tarvitaan koulussa. Sieltä saadaan myös asenteet, hyveet ja sosiaaliset taidot, lyhyesti sanoen kasvatus.” Perhe on, kuten amerikkalainen historioitsija Jerry Z. Muller asian ilmaisee, se ”työpaja, jossa inhimillistä pääomaa valmistetaan”.

Vihavaisen loppusanat ovat täyttä asiaa: ”Pelkäänpä, että meillä on lupa epäillä, että sellainen yhteiskuntapolitiikka, joka tasa-arvon ja aikuisten itsetoteutuksen nimissä nostaa hedonismin (nautinnonhalun) kasvatuksen yläpuolelle ja saarnaa monimuotoisten perheiden autuutta, saattaa olla lasten kannalta tuhoisaa.”

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Heidi Marttilan kirjoitus ”Miksi en ole feministi”. Pysykää siis kanavalla.

9.11.2016

Jouko Piho:

Kommenttejani Trumpin voiton johdosta

Onnittelen Donald Trumpia ja toivotan hänelle siunausta ja menestystä vaativassa tehtävässään maailman mahtavimman valtion johtajana.

Vaikka en kannattanut Trumpia hänen joidenkin puheidensa ja naisiin kohdistuvan käytöksensä takia, siunaan häntä, koska Raamattu kehottaa rukoilemaan kuninkaiden ja muiden vallanpitäjien puolesta, jotka ovat kuitenkin saaneet viime kädessä valtuutensa tehtäväänsä Jumalalta.

Trump voi kaikesta huolimatta olla ikään kuin ase Jumalan kädessä vähän samaan tyyliin kuin Jumala käytti aikoinaan eri pakanahallitsijoita, kuten esim. Persian Kyyrosta, toteuttaakseen oman tahtonsa päätöksiä heidän kauttaan Israelin kohdalla.

Olen myös kritiikistäni huolimatta samaa mieltä Trumpin kanssa monista arvoista, missä suhteessa Trumpin arvomaailma on kuitenkin minua lähempänä kuin arvoliberaali Hillary Clintonin näkemykset.

Hillary Clintonia minä kannatin sen takia vielä vähemmän, joten Trump oli näistä kahdesta huonosta kuitenkin minulle se vähemmän huono.

Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, miten Trump pystyy lunastamaan suuret puheensa ja lupauksensa. Tietenkään hän ei voi toteuttaa kaikkia ajatuksiaan, mikä on toki osin ymmärrettävääkin, että osa vaalikampanjasta on ollut tietoista liioittelua äänten saamiseksi.

Kuten kirjoitin ennen vaaleja, eri profeetat olivat saaneet hyvin ristiriitaisia sanomia siitä, kuka olisi seuraava USAn presidentti. Nyt tiedämme, että ne profeetat, jotka ennustivat Trumpin voittoa, olivat oikeassa, mutta Hillary Clintonin voittoa profetoineet olivat väärässä.

Tässä on jäljellä vielä muutamien henkilöiden profetia siitä, että Amerikassa tulisi jostain syystä jonkinlainen poikkeustila, jonka takia Trump ei voikaan aloittaa presidenttinä, vaan Barack Obama jatkaa virassa. Kohta näemme, kuinka käy.

Sanottakoon vielä lopuksi, että se minua ihmetytti, että Donald Trump ei sanonut puheensa lopussa ”God bless you!, kuten Amerikassa on hyvin yleisesti tapana.

Toinenkin asia hämmästytti eli Trumpin jatkuva tapa tehdä peukalolla ja etusormella illuminaattien horuksen silmä -merkki. Minulla onkin se käsitys, että molemmat ehdokkaat olivat illuminaatin hyväksymiä, joten oli aivan sama heidän kannaltaan, kumpi valittiin. Eliitti vetelee naruista ja tekee isot päätökset joka tapauksessa.

9.11.2016

Jouko Piho:

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 15)

Tänään referoin kirjassa ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” olevaa Jukka Aakulan kirjoitusta ”Identiteetti, signalointi ja yhteiskunnan polarisaatio”.

Alussa Aakula tuo esille useita esimerkkejä, kuten ilmastonmuutos, monikulttuurisuus ja tasa-arvoinen avioliittolaki, yhteiskunnan polarisaatiosta eli mielipiteiden kärjistymisestä sekä USA:ssa että Suomessa. Asiat yksinkertaistetaan ja usein edellytetään, että tiettyyn ryhmään tai puolueeseen kuuluvalla henkilöllä on samat varmat käsitykset asioista kuin muillakin samaan porukkaan kuuluvilla ihmisillä.

Kun näin käy, niin silloin mielipiteestä tulee osa ihmisen identiteettiä ja mielipiteen toistamisesta tulee osa signalointia, jolla tarkoitetaan tiedon tai väitteen viestimistä.

Tässä tilanteessa on ongelmana ajautua ikuisuusväittelyihin vähemmän tärkeistä asioista, kuten Aakula huomauttaa: ”Keskittyminen identiteettiä tukevien mielipiteiden ajamiseen kääntää yhteiskunnallisen keskustelun kokonaisedun kannalta toissijaisiin kysymyksiin.”

Aakula kiinnittää myös huomiota myös siihen, että monesti puheet ja teot ovat ristiriidassa keskenään: ”Suomessa monikultturismia propagoiva kansanedustaja muuttaa itse varakkaalle keskiluokkaiselle alueelle, jossa omat lapset eivät ole vaarassa joutua kohtaamaan monimuotoisuuden aiheuttamia ongelmia. Muuttamista perustellaan ehkä sillä emotionaalisesti hyväksyttävällä väitteellä, että haluan lapseni kouluun, jossa on saman sosiaalisen ja/tai etnisen taustan omaavia lapsia.”

Seuraavaksi Aakula selostaa erilaisia signaaleja. On korkean statuksen signaaleja, rehellisiä ja kalliita signaaleja.

Uskontoon liittyvä esimerkki on mielenkiintoinen. Näin Aakula: ”Uskontotieteessä on esitetty hypoteesi, että uskonnolliset rituaalit ovat kallis signaali ryhmään sitoutumisesta. Israelissa uskonnolliset kibbutsit, joissa jäseniltä edellytetään tuntien päivittäistä osallistumista uskonnollisiin rituaaleihin, ovat pärjänneet kilpailussa yksityisiä maataloustuottajia vastaan. Sekulaarit kibbutsit eivät sen sijaan ole pärjänneet, vaan ne on purettu.”

Lopuksi Aakula kirjoittaa sosiaalisesta identiteetistä, jolla on oleellinen merkitys ihmisen omanarvontunteelle. ”Ihminen vertaa omaa ryhmäänsä (sisäryhmää) muihin ryhmiin (ulkoryhmiin), ja sisäryhmä nähdään tavalla tai toisella parempana kuin ulkoryhmä.” ”Ihmisen ryhmäidentiteetti on tosiasia, joka ei kieltämällä poistu.” ”Koska ihmiset seurustelevat ja toimivat ensi sijassa oman (viite)ryhmänsä jäsenien kanssa, heidän on oleellista tietää mihin ryhmään toinen ihminen kuuluu.”

Aakulan lopussa oleva johtopäätös on kiintoisa: ”Nykyajan ihminen usein hymähtelee oudoille uskonnollisille signaaleille. Todellisuudessa myös hän itse signaloi ryhmään kuulumista aivan yhtä lailla kuin esimodernin ajan ihmiset, mutta hän ei vain ole siitä tietoinen. Nykyihminen signaloi sosiaalista identiteettiään ennen kaikkea julkituoduilla mielipiteillään. Koko yhteiskunnan kannalta olisi todennäköisesti edullisempaa, jos ihmiset signaloisivat ryhmään kuulumista oudolla pukeutumisella, rituaaleilla tai muille ihmisille käsittämättömillä kielillä. Kun identiteettiä signaloidaan yhteiskunnan kokonaisedun kannalta haitallisilla poliittisilla mielipiteillä, saatetaan ajautua todella suuriin ongelmiin.”

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Timo Vihavaisen kirjoitus ”Perhe on paras, yhä”. Kannattaa siis pysyä kanavalla.

8.11.2016

Jouko Piho:

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 14)

Tänään on vuorossa tiivistelmä kirjassa ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” olevasta Joonas Konstigin kirjoituksesta ”Jonathan Haidt ja moraalin perustat”.

Kirjoituksensa alussa Konstig viittaa vanhaan kiteytykseen: ”Liberaalin mielestä konservatiivi on paha ihminen, mutta konservatiivin mielestä liberaali on hyvä ihminen, jolla on huonoja mielipiteitä.” Kirjoituksensa loppulauseessa Konstig vielä tiivistää ajatuksen näin: ”On nimittäin niin, että maailmankuva, jossa toisin ajattelevat nähdään manikealaisesti pahoina ihmisinä, ei ole erityisen edistynyt.”

Sitten Konstig kertoo yhdysvaltalaisesta moraalipsykologi Jonathan Haidtista ja hänen kirjastaan ”The Righteous Mind: Why Good People Are Divided by Politics and Religion”, joka on Haidtin katsaus ihmisen moraaliseen ajatteluun.

”Haidt näkee tapamme tehdä moraalisia tuomioita vaistomaisena. Kun kohtaamme väitteen, joka asettaa meille moraalisen ongelman, reagoimme siihen intuitiivisesti hyvänä tai pahana. Vasta sitten analyyttinen järkemme käy töihin rationalisoidakseen tuntemuksemme.”

”Haidtin kirjan pääsisältö on ”moral foundationsa theory”, teoria moraalin perustoista. Moraalin perustat ovat ihmismielen universaaleja moduuleja (itseisarvoja)”, joita on kuusi: hoiva/haitta, reiluus/huijaus, vapaus/sorto, lojaalisuus/petturuus, auktoriteetti/kapina ja pyhyys/saasta.

On mielenkiintoista, että Haidtin mukaan ”konservatiivista moraaliajattelua puhuttelevat kaikki nämä perustat, kun taas liberaalia moraaliajattelua puhuttelee usein vain kaksi. Esimerkkinä Haidt mainitsee, että ”esimerkiksi pyhyyden moraalinen perusta on moderneilla liberaaleilla melko vähässä käytössä”. Myöskään lojaalisuus ja auktoriteetti eivät suuremmin kiinnosta liberaaleja.

Sen sijaan ”nykyliberaali ajattelu korostaa äärimmäisen vahvasti hoiva/haitta –perustaa: se näkee maailman täynnä vähemmistöjä, jotka ovat pelastamista kaipaavia uhreja riippumatta siitä, tietävätkö nämä itse olevansa uhreja”.

Lopuksi Konstig toteaa, että Haidtin kirja ”on avuksi kaikille, jotka haluavat ymmärtää progressiivisten ja perinteisten maailmankatsomusten eroja ja kummankin puolen argumentteja”.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Jukka Aakulan kirjoitus ”Identiteetti, signalointi ja yhteiskunnan polarisaatio”. Pysykää siis kanavalla.

7.11.2016

Jouko Piho:

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 13)

Referoin tässä osassa kirjassa ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” olevaa Timo Vihavaisen kirjoitusta ”Olemuksen häviäminen ja kulttuurin rappio”.

Alussa Vihavainen selostaa 1900-luvun alkupuoliskolla vaikuttanutta C.E.M. Joadia, jonka mielestä kulttuurin rappion ydin on ”kohteen hukkaamisessa”. ”Kaiken pahan alku ja juuri on ajatus, ettei objektiivista eli siis omista elämyksistämme riippumatonta totuutta olisi olemassa. Tämä koskee tietenkin myös hyvyyttä ja kauneutta, jotka yhtä lailla ovat nykyisyydessä sellaisinaan saavuttamattomia ideoita.”

”Rappeutumaton yhteisö on Joadin mielestä tietoinen olevaisen spirituaalisesta puolesta, erityisesti siitä, miten se ilmenee arvoissa. Hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen liittyvät uskonto ja moraali, tiede ja oppineisuus ja samoin myös filosofia ja taide.”

Sen sijaan rappeutuneessa yhteisössä ”älymystö alkaa askarrella henkilökohtaisen kokemuksen parissa ja yrittää johtaa taiteen ja moraalin arvot siitä”. Kuinka totta tämä onkaan. Ihmisestä on tullut kaiken mitta, kun Jumala ja tuonpuoleiset todellisuudet on hylätty.

Ei ole sen tähden ihme, että esim. taiteesta häviää ylevyyden kunnioitus ja taide alkaakin kiinnostua kaikesta toisarvoisesta, kiihottavasta ja epänormaalista, jossa rumasta tehdään kaunista ja taiteellista.

Myös sanataiteessa ja elokuvissa ilmiö näkyy hyvin, kun kuvauksen kohteina ovat kaikenlaiset perversiot, päihtymykset, lapsellisuudet ja idiotismit. Sama on radion puolella, jossa ohjelmatarjonta on pitkälti teini-ikäisten hölötystä rääkyvän tai jumputtavan musiikin välissä.

Voidaan sanoa tiivistäen, että ”rappiokulttuuri keskittyy materiaaliseen, on tunteeton kauneudelle, tietämätön historiasta ja välinpitämätön uskonnosta”. Vihavainen tykittää lisää: ”Välitön tarpeidentyydytys syrjäyttää ponnistelun, halu voittaa tahdon ja lapsellinen pidäkkeettömyys korvaa itsekurin.”

Rappio tarkoittaa putoamista korkeammalta idealistiselta tasolta matalammalle luonnon tasolle, toisinaan lähes eläinten vertaiseksi. Rappeutuneet eivät tietenkään pidä sanasta rappio, ja he ovatkin omasta mielestään oikean kulttuurin etunenässä.

Kirjoituksensa lopussa Vihavainen tuo esille vielä amerikkalaisen Richard Weaverin ajatuksia, joka on Joadin kanssa samaa mieltä siitä, että ”universaalit arvot ovat kulttuurin edellytys, kun taas keskittyminen ajalliseen ja haihtuvaan on rappiota”. Weaver jatkaa: ”Kulttuuriin kuuluu tärkeänä osana myös pieteetti (kunnioitus perinteitä kohtaan) ja historian arvostaminen. Nykyisyyden palvonta, presentismi, on siten itsessään syvästi barbaarista. Egalitarismi (tasa-arvoisuuden vaatimus), sentimentalismi (tunteilevuus) ja hedonismi (nautinnonhalu) ovat ne ”pehmeät” arvot, joita Hollywood-humpuuki levittää kaikkialle. Niiden lähteenä on järjen sijasta tunne.”

Pehmeys on ollut muodikas arvo jo pitkään, mutta jos pinnallinen ja ylitunteellinen pehmeys on kaikkea hallitseva arvo, ”se ei voi tuottaa muuta kuin rappiota ja alaspäin menoa”.

Ei olekaan sattumaa, että 1960-luvulta lähtien ”pehmeys” on kulkenut käsi kädessä toisen muotiarvon eli ”tasa-arvon” kanssa.

Siksi myös Suomessa arvot ja moraali ovat menneet alaspäin kuin lehmän häntä. Odotan kuitenkin vastavaikutusta, paluuta siihen, mikä on aidosti totta, hyvää, kaunista ja pyhää.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Joonas Konstigin kirjoitus ”Jonathan Haidt ja moraalin perustat”. Pysykää kanavalla.

6.11.2016

Jouko Piho:

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 12)

Tässä osassa on vuorossa kirjassa ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” oleva matemaatikko ja IT-asiantuntija Jukka Aakulan kirjoitus ”Luottamus, hyvän yhteiskunnan perusta”.

Jukka Aakula aloittaa kirjoituksensa pohtimalla koheesiota eli kykyä toimia yhteisten päämäärien hyväksi, joka oli Suomessa korkeimmillaan sodan aikana ilmeten talvisodan henkenä ja sodan jälkeen asevelisosialismina.

On jotenkin kuvaavaa, että äärivasemmisto ja kulttuuriradikaalit eivät pitäneet tällaisesta yhteistyöstä, jossa pyrittiin luokkaristiriitojen alentamiseen, koska heille oli tärkeää, että luokkien väliset vastakkaisuudet säilyvät, jotta vallankumous voitaisiin toteuttaa.

Mutta myös oikealla on horjuttu. Aakula toteaa: ”Koheesion teema väistyi myös oikeistopuolueiden ohjelmista ja käytännön politiikasta, ja oikeistopuolueista tuli markkinaliberalistisia.” Eli raha ratkaisee kaiken.

Aakula näkee kuitenkin merkkejä muutoksesta: ”Nyt koheesion ja luottamuksen teemat ovat kuitenkin voimakkaasti palaamassa yhteiskuntatieteen ja käytännön politiikan keskiöön.” Toisaalta Aakula lopettaa kirjoituksensa melko pessimistiseen arvioon todetessaan, että ”uudistusten läpivienti esimerkiksi hallituksessa tuntuu takkuilevan tästä huolimatta hyvin voimakkaasti – yhteen hiileen puhaltaminen näyttää tällä hetkellä hyvin heikolta”.

Aakula viittaa sosiologian professori Robert Putnamin ydinhavaintoon, että ”tehokkaan yhteiskunnan selittäjänä toimii pitkälti yksi tekijä: kansalaisten välinen luottamus ja siihen liittyvä sosiaalinen pääoma”.

Putnam tutki varsin paljon erityisesti Italian oloja ja sen kansalaisyhteiskunnan tehokkuutta. Tutkimuksen tilasi Italian valtio, joka halusi tietää, miksi Pohjois-Italian hallinto onnistui tuottamaan tietyllä rahasummalla sata terveyskeskusta, kun taas Etelä-Italian hallinto pystyi perustamaan samalla rahalla vain pari keskusta. Syyksi paljastui luottamus tai sen puute. Pohjois-Italian verkostoituneessa kansalaisyhteiskunnassa vallitsi luottamus ihmisten ja hallinnon välillä, kun taas Etelä-Italiaa leimasi epäluottamuksen kulttuuri, jossa ”luottamus ja yhteistoiminta rajoittuivat ydinperheen sisään”. Lisäksi eteläitalialaisten ”suhde vallanpitäjiin on klientistinen: kansalainen tekee palveluksia yksittäisille poliitikoille tai mafialle ja saa palkaksi esimerkiksi työpaikan kunnan palveluksessa”.

Aakula jatkaa: ”Myös yritystoiminta on tehokkaampaa korkean luottamuksen yhteiskunnissa. Vaikka Etelä-Italiaan syntyi teollisuutta valtion aluetuella, yritykset kuihtuivat klientismiin ja epäluottamukseen”. Lisäisin tähän vielä sen, että käsittääkseni suurin osa kaikenlaisista tukirahoista valui ja valuu edelleen mafiapomojen taskuun. On käsittämätöntä, että sivistysvaltio Italia ei saa mafiarikollisuutta kuriin. No, sama tilanne on valitettavasti totta kyllä monessa muussakin maassa.

Putnam on tutkinut myös amerikkalaisen yhteiskunnan sosiaalista pääomaa ja havaitsi siinä laskevan trendin 1950-luvulta alkaen. Toisaalta Putman on nähnyt 2000-luvulle tultaessa merkkejä kansalaisyhteiskunnan vahvistumisesta USA:ssa, mitä kuitenkin heikentää amerikkalaisen yhteiskunnan voimakas polarisoituminen ja kulttuurisota liberaalien ja konservatiivien välillä.

Putnam tutki myös luottamuksen ja etnisen monimuotoisuuden yhteyttä ja sai tulokseksi, että paikallisyhteisön monimuotoisuus alensi luottamusta kautta linjan sekä etnisten ryhmien välillä että ryhmien sisällä. Myös kunnan virkamiehiin ja poliitikoihin luotetaan vähemmän. Sen sijaan käy niin, että ”etnisesti monimuotoisilla alueilla ihmiset alkavat kyyristellä ja kyhjöttää”.

Tähän ei voi sanoa muuta kuin että oppikoulun ruotsin tunnilla oppimani sanonta ”lika barn leka bäst” eli ”samanlaiset lapset leikkivät parhaiten” pitää edelleen paikkansa. Liian erilaisten ihmisten väkisin yhteen sullominen ei onnistu, koska se ei lisää luottamusta vaan alentaa sitä.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Timo Vihavaisen kirjoitus ”Olemuksen häviäminen ja kulttuurin rappio”. Pysykää siis kanavalla.

5.11.2016

Jouko Piho:

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 11)

Selostan tässä osassa kirjassa ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” olevaa Joonas Konstigin kirjoitusta ”Kulttuurisodan anatomia eli miten suvaitsevaisuus aiheuttaa suvaitsemattomuutta”.

Alussa Konstig kirjoittaa kirjoittaa siitä, mikä on vallitseva eli suvaitsevaiston käsitys suvaitsemattomuudesta. ”Suvaitsemattomat ihmiset elävät pimeiden harhaluulojen keskellä, ja heidät voidaan opettaa niistä pois antamalla näiden kohdata erilaisuutta. Erilaisuuden kohtaaminen todistaa ennakkoluulot vääriksi. Monimuotoisuudessa eläminen ja valistus kehittävät suvaitsematonta mieltä, ja näin heistä kasvaa kunnollisia, suvaitsevia ihmisiä.”

Tämä käsitys on ns. kohtaamisteoria, joka on kaunis tarina, mutta kehäpäätelmä, joka rakentuu ruusuiselle ihmiskäsitykselle, joka ”lähtee siitä, että ennakkoluulot ovat aina pahoja ja ihmiset hyviä”.

Näinhän ei ole, koska arkikokemus osoittaa, että ihmisissä on paljon pahuutta ja että ennakkoluulot eivät ole aina pahoja, vaan valitettavasti totta.

Suvaitsemattomuuden tutkija Karen Stenner on todennut, että suvaitsemattomuutta ei voida koskaan poistaa ihmisistä kokonaan, mutta sitä voidaan vähentää, mutta aivan eri keinoilla kuin yleensä yritetään tehdä. Konstig tiivistää: ”Erilaisuuden kasvattaminen ja korostaminen lisäävät suvaitsemattomuutta, päinvastainen vähentää sitä.”

Ihmiset ovat erilaisia. Osa ihmisistä on autoritaarisia ryhmäihmisiä, mikä tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että he korostavat yhteyttä ja samanlaisuutta ja minimoivat ihmisten, uskomusten ja käyttäytymisen erilaisuutta, kun taas osa ihmisistä on libertaareja, mikä tarkoittaa tässä yhteydessä erilaisuuden ihannoimista ja puolustamista.

Nämä kaksi näkökantaa ovat väistämättä sodassa keskenään. Kun erilaisuus ja varsinkin siihen liittyvät lieveilmiöt lisääntyvät, kokevat tuttua ja samankaltaisuutta korostavat henkilöt uhkaa esim. homotuksesta ja mokutuksesta. ”Kun autoritaariset mielipiteet heräävät, havahtuvat myös libertaarit puolustamaan omia arvojaan.”

Näin kulttuurisota lisää vain kierroksiaan. Konstig kutsuu ilmiötä autoritaariseksi dynamiikaksi, joka toimii seuraavasti: ”Suvaitsevaisuuslipun heilutus aktivoi suvaitsemattomuutta, koska se muodostaa uhkan sille kansanosalle, joka haluaa pitää kansakuntaa kasassa ja yhtenäisenä ja samanlaisena.” Tässä yhteydessä sana ”suvaitsematon” on siis hyvä asia, koska kaikkea ei pidä suvaita, koska ne ovat pahoja asioita.

Kulttuurisota on vielä melko lievää, kun siinä taistellaan vain sanoilla, mutta monissa vähemmän kestävissä yhteiskunnissa vastakkainasettelu voi johtaa äkkiä sisällissotaan ja jopa kansanmurhiin.

Olisi sen tähden parempaa unohtaa koko monikulttuurisuus ja varsinkin sen ylistäminen ja hehkuttaminen. Olisi sen sijaan parempi, että suvaitsevaisto, etenkin punavihreät, osoittaisivat enemmän tukea tavallisille väestölle ja suomalaisen yhtenäisyyden symboleille, Suomen lipulle, arvoille ja kantasuomalaisille.

”Suomalaisten haukkuminen sen sijaan vähentää suvaitsevaisuutta. Eniten rasismia maassamme saattoi lisätä Umayya Abu-Hanna, joka punavihreänä maahanmuuttajana kävi täällä haukkumassa suomalaiset. Päinvastainen esimerkki voi olla Arman Alizad, joka on lisännyt suvaitsevaisuutta maahanmuuttajia kohtaan puolustamalla Suomea ja kannattamalla suomalaisia arvoja.”

Kaikesta kulttuurisodasta huolimatta on totta, mitä Konstig kirjoittaa Suomesta: ”Asioita ja uhkakuvia ei tulisi myöskään liioitella: Suomi on yhä poikkeuksellisen turvallinen maa.”

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Jukka Aakulan kirjoitus ”Luottamus, hyvän yhteiskunnan perusta”, joten kannattaa pysyä kanavalla.

4.11.2016

Jouko Piho:

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 10)

Tänään on kirjoitussarjassani vuorossa kirjassa ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” oleva Timo Vihavaisen kirjoitus ”Kohti ankkapuheen aikakautta”.

Sanonta ”ankkapuhe” viittaa virallisen propagandan suoltamiseen suustaan ilman aivojen apua, jolloin ihminen puhuu voimakkaan tunneperäisesti, mutta ajattelu puuttuu kokonaan.

Alussa Vihavainen viittaa George Orwellin klassikkokirjaan ” Vuosi 1984”, joka ”kuvaa ideologista valtiota, jossa kansalaiset on kokonaan alistettu valtion valvontaan”.

Mikä pahinta, ”kontrolli ulottuu aina ajattelun tasolle saakka”, jonka mukaisesti ”on olemassa ajatusrikoksia, poliittisia rikoksia, joiden likvidoinnin hoitaa Rakkauden ministeriö”. Kuulostaako tutulta?

Seuraavakin Orwellin teksti on oikeastaan aika hyytävää, koska se ei ole enää vain romaania, vaan meidän arkipäiväämme: ”Ajatusrikoksen vastakohta on hyvinajattelu, johon ihmistä ohjaa myös tähän tarkoitukseen kehitetty uuspuhe”, josta ”on poistettu kaikki sellaiset sanat, joihin liittyy menneen maailman rasitteita”.

Tosin oikea puhe ei välttämättä takaa vielä toivottua lopputulosta, jos ihminen reagoi ilmeillään väärin asioihin, jolloin hän tekee kasvorikoksen, mikä kavaltaa syyllisen, vaikka hän olisi hiljaa.

Suomessakin ollaan jo aika pitkällä uuspuheen kehittämisessä ja käytössä, kun tiettyjä sanoja ja käsitteitä poistetaan ja kielletään. Uuspuheeseen kuuluu myös sellaisten merkitysten laittaminen sanoihin, jotka eivät kuulu niihin sanoihin. Vihavainen mainitsee esimerkkinä sanan ”maahanmuuttokriittinen”, johon ylimielinen suvaitsevaisto laittaa sanaan kuulumattoman ankkapuhemerkityksen ”rasisti”, ”fasisti” tai jopa ”joukkomurhaamisen kannattaja” viimeisten sanojen viitatessa Oslon joukkomurhaajaan.

Vihavainen toteaakin: ”Ihmiskunnan viisaus ei ole periytyvää. Nykyisellä nuorisolla ei useinkaan näytä olevan käsitystä siitä, miten lähellä tämä ajattelu on totalitarismin kovaa ydintä.”

Suvaitsevaisto voi kokea tunteenomaista mielihyvää ja moraalista ylemmyyttä sanoutuessaan irti vihapuheesta, mutta on samalla menossa täyttä vauhtia kohti diktatuuria ja kontrolliyhteiskuntaa, joka johtaa lopulta koko maailman kattavan poliisivaltion valvontaan.

George Orwellin v. 1949 julkaistu profeetallinen kirja on jo pitkälle toteutunut ja loppu tullaan näkemään pian meidän silmiemme edessä.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Joonas Konstigin kirjoitus ”Kulttuurisodan anatomia eli miten suvaitsevaisuus aiheuttaa suvaitsemattomuutta”. Pysykää kanavalla.

3.11.2016

Jouko Piho:

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 9)

Referoin tässä osassa kirjassa ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” olevaa kirjailija Timo Hännikäisen kirjoitusta ”Traditionalismi ja vastavalistuksen perinne”.

Hännikäinen aloittaa kirjoituksensa vertailemalla modernin ajan kolmea suurta aatetta, liberalismia, konservatismia ja sosialismia, jotka määriteltiin Ranskan vallankumouksessa, jonka aikaisessa parlamentissa sosialistit istuivat vasemmalla, konservatiivit oikealla ja liberaalit keskellä.

Tässä ajattelussa liberaalit määräävät poliittisen suunnan, jota konservatiivit yrittävät hidastaa ja sosialistit taasen arvostelevat liberalismia nopeuden ja perinpohjaisuuden puutteesta sekä erityisesti siitä, ettei liberalismi kyennyt toteuttamaan lupauksiaan tasa-arvoisuudesta.

Vasemmiston kritiikki liberalismia kohtaan on ollut tehokasta ja 1900-luvulla liberalismi vasemmistolaistui huomattavasti, koska monet ihmiset omaksuivat käsityksen, että tasa-arvo on hyvää aina ja kaikkialla. Hännikäinen huomauttaakin: ”Monet liberaaleiksi itseään kutsuvat hyväksyvät nykyään sukupuolikiintiöitä ja muita tasa-arvoon pakottavia valtiollisia toimenpiteitä, joita heidän 1800-luvun edeltäjänsä olisivat kauhistuneet.”

Tähän voisin lisätä, että nykyään tasa-arvohömpötys on levinnyt kaikkialle, myös oikeistoon ja kirkkoon. Tasa-arvosta on tullut kuin mantra tai pyhä lehmä, jota palvotaan kaikkialla, sielläkin missä ei pitäisi.

Seuraavaksi Hännikäinen käsittelee arvosuuntausta, joka haastaa koko liberaalin arvomaailman. Kyse ei ole kuitenkaan konservatiivisuudesta vaan traditionalismista, joka on dynaamista, ei paikalleen jämähtänyttä, konservatismia, aktiivista, uutta luovaa ja tulevaisuuteen katsovaa perinteiden kunnioittamista.

”Traditionalismin maailmankuvallinen pohja on monipuolinen sekavuuteen saakka: aatesuunnan kannattajista löytyy kristittyjä, uuspakanoita ja ateisteja, demokraatteja ja antidemokraatteja, vahvan valtion puolustajia ja valtiovallan kategorisia epäilijöitä, elitistejä ja populisteja.”

Ryhmittymiä on sen tähden monenlaisia, kuten ”Konservatiivinen vallankumous”, ”Europeismi”, ”Uusi oikeisto”, ”Identitaarinen liike” Ja ”Distributismi”.

Traditionalismin eri haarojen ajattelijoina mainitaan Joseph de Maistre, Julius Evola, Arthur Moeller van den Bruck, Oswald Spengler, Werner Sombart, Calr Schmitt, Hans Freyer, Edgar Julius Jung, Ernst Junger, Alain de Benoist, Hilaire Belloc ja G.K. Chesterton.

Suomessa traditionalistinen ajattelutapa on alkanut elää vasta viime vuosina pääkanavanaan syksyllä 2012 toimintansa aloittanut verkkolehti Sarastus (https://sarastuslehti.com/), jonka päätoimittaja Timo Hännikäinen on. Hännikäinen tiivistää: ”Sarastuksen kirjavaa aatemaailmaa voi luonnehtia traditionalistiseksi, koska sen aatteelliset juuret ovat selvästi Ranskan vallankumouksen jälkeisen ajan oikeistolaisessa vasta-ajattelussa.”

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Timo Vihavaisen kirjoitus ”Kohti ankkapuheen aikakautta”. Pysykää siis kanavalla.

2.11.2016

Jouko Piho:

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 8)

Referoin tässä osassa kirjassa ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” olevaa Timo Vihavaisen kirjoitusta ”Värisokeuden unohtaminen ja sodan logiikka”.

Vihavainen kuvaa kirjoituksessaan sitä ikävää kehitystä, että me ”olemme menossa yhä syvemmälle taistelevaan ryhmäyhteiskuntaan, jossa jokaisen ensisijainen viiteryhmä on hänen syntyperänsä, uskontonsa, kielensä ja sukupuolisuuntauksensa”. ”Näyttää siltä, että kaikki vähemmistöt ajatellaan teoistaan enemmän tai vähemmän rajoitetusti vastuullisiksi.”

Tästä säännöstä on vain yksi poikkeus eli valkoiset lihaa syövät heteromiehet, joita kaikki syyttävät kaikesta, vaikka ”heidän asemansa on sikäli ylevä, että heitä lähtökohtaisesti pidetään vapaina ja teoistaan vastuullisina kansalaisina”. Näillä yhteiskunnan tukipylväillä on vielä sekin taakka, että muiden mielestä vain he voivat syyllistyä viharikoksiin. Muuthan ajavat vain oikeuksiaan. Kun valkoinen mies toimii omien oikeuksiensa puolesta, se onkin vihapuhetta.

Näiden eri ryhmien rajat ovat tulossa yhä korkeammiksi, mistä ”maniaksi yltynyt loukkaantumisepidemia on yksi osoitus”.

”Käytännössä ryhmien oikeudet toteutuvat niiden saavuttamina ryhmäetuina”, joihin pyritään millä keinolla tahansa, koska tarkoitus pyhittää keinot. Oikeusistuimissa ja tiedonvälityksessä ei totuudella ole paljoakaan käyttöä, joskin sitä tarvitaan hiukan siteeksi edes jonkinlaisen uskottavuuden luomiseksi.

Tämä menetelmä johtaa kyllä suohon. Vihavainen sanookin: ”Valhe rämettää moraalin ja sitä mukaa käsityksen oikeuden arvosta. Jos lähdetään siitä, että on vain etuja eikä oikeutta, avataan samalla ovat barbarialle.”

Vihavaisen loppulauseet ovat profeetalliset: ”Valhe on yhä valhetta, vaikka se olisi nokkelaa ja palvelisi hyvää asiaa. Se, etteivät vallanpitäjät ja heidän hännystelijänsä mittaa asioita totuuden ja oikeuden mukaan, ei merkitse sitä, ettei heitä itseään tultaisi vielä niillä mitoilla mittaamaan.”

Näin totisesti tapahtuu. Jokainen saa tekojensa mukaan.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa tiivistys Timo Hännikäisen kirjoituksesta ”Traditionalismi ja vastavalistuksen perinne”. Kannattaa pysyä kanavalla.

2.11.2016

Erityisopettajan haastattelu: koulujen monikulttuurinen rappio

Koulujärjestelmän kanssa on menty väärään suuntaan. Koulu heijastaa aina yhteiskunnan arvoja. Aikaisemmin opetuksen lähtökohtana oli laaja-alainen, kaikille tasokas perusopetus, josta pystyi sosiaaliluokasta huolimatta etenemään. Koulun kasvatustyössä oli aikaa harjoitella oppilaiden kanssa pitkäjännitteisesti tärkeitä perustaitoja, kuten lukemista ja laskemista, ja myös taito- ja taideaineita arvostettiin. Ahkeruus ja käytöstavat olivat hyveitä, jotka arvioitiin myös todistuksessa.

Nyt uuden opetussuunnitelman ja vallitsevien arvojen mukaan koulun pitäisi tuottaa tulevaisuusosaajia markkinavoimien rattaisiin. Koulutuksen avainsanoja ovat innovaatio, digiloikka ja kilpailukyky. Tulospalkkauksen puolesta kouluihin puhui jo presidenttimme Martti Ahtisaari.

Ensimmäisen 1990-luvun laman säästöistäkään ei ole vieläkään toivuttu, ja säästöt jatkuvat edelleen. Opettajat opettavat suurissa ryhmissä lapsia, jotka voivat entistä huonommin. Repaleiset kirjat kiertävät, kouluterveydenhoitoa on vähennetty ja homekoulut sairastuttavat.

Suomen koulunlaitoksen menestyksen syynä on pidetty loistavaa opettajankoulutusta ja opettajien ammattitaitoa. Tätä on ihailtu ympäri maailmaa. Nyt koulusta on tehty “markkinatori”, jossa oppilas hankkii itse tietoa ja jossa opettaja on “ohjaaja”. Vastuu oppimisesta oppilaalle tehdään kuitenkin säästösyistä. Myös maahanmuuttajien opetus sitoo entistä enemmän koulun resursseja.

Yhteiskunta on muuttunut, ja eriarvoistuminen on voimakasta myös kouluissa. Enää ei edes pyritä siihen, että kaikilla menisi hyvin. Kantasuomalaisten lasten köyhyys on lisääntynyt, ja heikosti pärjääviä on entistä enemmän. Koulukiusaaminen on rajua, ja erilaisista kampanjoista huolimatta se on lisääntynyt. Suomen kansakunnan ylpeydenaihe, peruskoulu, on kovaa vauhtia rapautumassa joka saralla.

Mitä opettajien auktoriteetille on tapahtunut 20 viime vuoden aikana?

Opettajan auktoriteetti on heikentynyt. Oppilailla on paljon oikeuksia ja vähän velvollisuuksia. Rajojen asettaminen on monelle vanhemmille vaikeaa, tai sitten vanhempien kasvatustyön edelle menevät oma ura, harrastukset yms. Perhekeskeisestä arvomaailmasta on luovuttu, ja kasvatusvastuuta siirretty entistä enemmän yhteiskunnan hoidettavaksi.

Opettajien juridista valtaa puuttua oppilaiden häiriökäyttäytymiseen on vähennetty. Opettajat eivät puutu ongelmiin, koska he pelkäävät tekevänsä virkavirheen esimerkiksi takavarikoimalla oppilaalta kännykän tai teräaseen. Oppilaat on jo kasvatettu nykyiseen arvoyhteiskuntaan, jossa auktoriteetteja ei ole ja jossa toisista ihmisistä ei tarvitse välittää. Tämä on johtanut entistä enemmän työrauhaongelmiin, vakavaan koulukiusaamiseen ja jopa väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Sanktioista on luovuttu, ja tilalle on tullut kasvatuksellinen dialogi.

Ennen kouluyhteisössä johtajat ja rehtorit toimivat arvojohtajina. Nykyiset rehtorit ovat hallintokoneiston virkamiehiä, jotka on sidottu tulospalkkaukseen toteuttamaan erilaisia viraston kehittämishankkeita. Näin ollen monelta opettajalta puuttuu myös oman esimiehen tuki työhönsä.

Vaikka meillä on koulukiusaamiseen olemassa toimiva lainsäädäntö esimerkiksi kiusaajan erottamiseksi koulusta, jätetään uhri perheineen usein yksin. Pahimmissa tapauksissa kokoonnutaan vuodesta toiseen keskustelemaan ja pohtimaan ongelmaa samalla kun kiusaaja jatkaa kiusaamistaan. Välinpitämättömyys ja pelkuruus ovat vakavia ongelmia koulujen johdossa ja viranomaistoiminnassa, ja niiden uhreiksi joutuvat kiusattu lapsi ja hänen perheensä. Naiivit pehmeät arvot vain jatkavat ja pahentavat ongelmia.

Millaisten järjestöjen/viranomaisten kanssa koulut tekevät yhteistyötä poliittisesti tärkeissä asioissa?

Koululaitosta ohjaavat voimakkaasti vasemmistolainen poliittinen ideologia sekä liberaalit markkinavoimat. Kouluilla on useita niin sanottuja kehittämishankkeita, joita rahoitetaan koulun ulkopuolelta. Vasemmistoliitto, vihreät ja SDP ajavat voimakkaasti koulun monikulttuuristamista. Erityisen hyvin kokoomuksen arvot näkyvät mainosmiesten ja yritysten lobbaamisessa koululaitokseen.

Suomen itsenäisyyden juhlavuoden 2017 kunniaksi on toteutettu 100 Koulua -hanke, jossa koulua kehitetään uusilla innovaatioilla. Kun pintaa raaputetaan hieman, onkin taustalla erilaisten tuotteiden myyminen kouluihin – kyse on siis ennen kaikkea bisneksestä!

Omassa luokassani on usein vieraillut ryhmiä EU-rahoitushankkeista käsin. Monet päättäjät, kuten presidentit Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen sekä ministeri Alexander Stubb ovat nostaneet omat motiivinsa kouluvierailuunsa monikulttuurisuuden puolesta. Monikulttuurisuuden edistämiskeskus Caisa on ollut näkyvästi edistämässä monikulttuurisia kouluvierailuja. Kun aikaisemmin koulun juhlasaliin kokoonnuttiin seurakunnan aamunavaukseen, voidaan nyt kuunnella afrikkalaisen miehen rumpujensoittoa.

Etelä-Afrikan kommunistiterroristien kanssa pitkään yhteistyötä tehnyt Ahtisaari manipuloi Suomen koulujärjestelmää.

Minkä maalaiset/rotuiset oppilaat ovat tuottaneet eniten vaikeuksia? Millaisia?

Olen toiminut vuodesta 1995 virassa monikulttuurisessa kouluympäristössä. Rodullisista eroista puhuminen on tabu. Rotueroista pitää kuitenkin puhua, koska ne ovat totta tieteellisesti, minkä lisäksi ne ovat koulun arkielämässä vahvasti läsnä.

Jokaisesta ryhmästä löytyy aina heikkoja sekä menestyjiä, joten vastaan nyt yleisellä tasolla. Eniten vaikeuksia on afrikkalaisilla oppilailla sekä arabeilla. Suurin heikko ryhmä on somalit. Parhaiten ulkomaalaistaustaisista lapsista pärjäävät aasialaiset, venäläiset ja virolaiset oppilaat.

Muslimitaustaiset eivät usein ymmärrä koulun vahvaa roolia suomalaisessa yhteiskunnassa. Voi olla, ettei oppilas ole lainkaan käynyt koulua omassa maassaan. Kulttuurista johtuen monet maahanmuuttajien vanhemmat eivät osaa tukea lastaan koulussa. Heiltä puuttuu jopa kymmenen vuoden Suomessa olon jälkeen kielitaito täysin, joten yhteistyö kotiin ei toimi tai siihen täytyy palkata tulkki. Opettajan resursseja meneekin paljon heikkojen maahanmuuttajien tukemiseen, joten koko opetuksen taso tietysti laskee.

Paljon aikaa ja rahaa menee tukiopetukseen, erityisopetukseen sekä koulupsykologin testeihin. Usein paljastuu, että maahanmuuttajaoppilaalla on suuria, laaja-alaisia oppimisvaikeuksia. Tämä on monille ikävää kuultavaa, mutta rotu- ja älykkyyserot näkyvät selvästi koulussa, koska siellä korostuvat erityisesti kognitiiviset taidot. Mitä enemmän maahanmuuttajia kouluun tulee, sitä huonompiin oppimistuloksiin päästään, koska tasokurssejakaan ei enää ole. Lisäksi maahanmuuttajat kerääntyvät tietyille asuinalueille, jolloin monikulttuurisuuden ongelmat korostuvat entisestään.

Oman ongelman tuovat muslimioppilaiden ja heidän vanhempiensa kulttuuri. Suurin osa heistä, kotouttamisesta ja tukitoimista huolimatta, ei integroidu. Koulu on lähtenyt myös sille linjalle, että sen tehtävänä on opettaa islamin uskontoa sekä omaa äidinkieltä, esimerkiksi somalin kieltä, perusopetuksessa. Monikulttuurinen koulu onkin kuin sirkusmarkkinat: kaikille kaikkea ja kaikkien ehdoilla. Muslimit säilyttävät tiukasti omat tapansa ja arvonsa. Esimerkiksi naisopettajia ei arvosteta, opettajia kieltäydytään kättelemästä jne. Hyvin usein maahanmuuttajat käyttävät niin sanottua rasistikorttia, etenkin, jos heidän toimintaansa puuttuu.

Moraalikäsitys, joka kehittyy jo varhaislapsuudessa, on muslimeilla erilainen, joten konfliktien selvittely on haastavaa. Mielestäni koko kotouttamisesta tulisi luopua, koska se on täysin turhaa. Epäonnistuneesta kotouttamisesta on tullut myös käsite, jolla voi syyttää opettajaa sen sijaan, että tunnustettaisiin todelliset ongelmien syyt. Ne maahanmuuttajaoppilaat, joilla on kova motivaatio ja riittävä kognitiivinen kapasiteetti, pärjäävät tuetun S2:n (suomi toisena kielenä) ja valmentavan luokan tukitoimilla. Erityisopettajan näkökulmasta maahanmuuttajat ovat taakka, eivät rikkaus.

Puhutaanko opettajien keskuudessa positiivisesta syrjinnästä?

Maahanmuuttajien erityiskohtelu on arkea. Koska opettajalla ei useinkaan ole muuta vaihtoehtoa kuin “raahata” oppilasta mukana, hänelle annetaan armosta parempia arvosanoja kuin kuuluisi. Myöskään huonoon käytökseen ei puututa, koska yhteistyö kotiin ei toimi tai koska opettaja pelkää rasistiksi leimautumista.

Erityisopetus, joka kuuluisi ensisijaisesti kantasuomalaisille lapsille, joilla on vaikkapa neurologinen lukivaikeus, kuormittuu kohtuuttomasti maahanmuuttajaoppilaista. Maahanmuuttajien positiivinen syrjintä uhkaa nimenomaan suomalaisia lapsia ja heidän oikeuksiaan. Positiivinen diskriminaatio luo kouluun vahvat kaksoisstandardit, joissa maahanmuuttajat pääsevät kantasuomalaisia lapsia huomattavasti helpommalla. Maahanmuuttajille ikään kuin opetetaan, että olemalla tekemättä mitään pärjää aina vain eteenpäin eikä tarvitsekaan pinnistellä. Koska kulttuurierot ovat valtavat eikä integraatio onnistu, on tämä erityiskohtelu todellisuutta.

On opettajia, jotka edesauttavat omilla asenteillaan positiivista diskriminaatiota. Maahanmuuttajalapsi nähdään reppanana, joilta ei voi vaatia samoja asioita kuin suomalaiselta lapselta, tai ei uskalleta antaa maahanmuuttajalapsen kotiin negatiivista palautetta, koska pelätään väkivaltaista isää. Osa opettajista kokee tilanteen jo niin toivottomana, että oppilaan annetaan mennä siitä, mistä aita on matalin. Vahinko on helpointa laittaa kiertämään.

Esimerkkejä poliittisesta korrektiudesta koulussa

Poliittinen korrektius näkyy koulussa muun muassa kielenkäytössä. Se, että asioista puhuttaisiin rehellisesti, on johtanut siihen, että ongelmista vaietaan, koska ei haluta loukata ketään. Tämä johtaa lopulta siihen, että myös koulun käytännöt muuttuvat.

Omassa koulussani on lopetettu Suvivirsi, joululaulut ja joulukuvaelma. Myös itsenäisyyspäivän vietto ja sen juhliminen siniristilipulla ja vaakunatunnuksilla on joidenkin opettajien mielestä liian isänmaallista. Suomen kansan kulttuuria korvataan ihailemalla monikulttuuria. Oppimateriaaleja on muutettu islamille sopivaksi; esimerkiksi Aapisesta on poistettu maatilan eläimistä possut. Niin ikään muslimien pukeutuminen ja ruokatottumukset pitää huomioida. Jotkut muslimit taas eivät osallistu musiikintunneille, ja joiltakin on ihmisen ja eläimen piirtäminen kielletty. Paaston aikana isommat lapset eivät jaksa opiskella, ja jotkut haluavat moskeijaan rukoilemaan. Heidät pitää huomioida, ja nämä ohjeet tulevat opetusviranomaisilta.

Se, että vältetään loukkaamasta ketään ja halutaan olla suvaitsevaisia muita kohtaan, johtaa epäoikeudenmukaisuuteen sekä suomalaislasten että maahanmuuttajalasten oikeuksia kohtaan. Järkyttävimmät tapaukset ovat olleet oppilaiden katoamiset. Oppilashuollossa on ollut myös tyttöjen ympärileikkausepäilyjä. Vaikka lastensuojeluviranomaisiin oltaisiin yhteydessä, ei asiaan puututa. Olen itse istunut lukuisissa moniammatillisissa lastensuojelupalavereissa kuulemassa toteamuksen, että “emmehän me näille mitään voida”. Kaksoisstandardit pätevät myös lastensuojelussa. Maahanmuuttajien takia luovutaan oman kansan tavoista, kulttuuriperinnöstä ja jopa lain noudattamisesta.

Mikä on ammatissasi turhauttavinta nykyään?

Turhauttavinta on nähdä kovalla työllä rakennetun koululaitoksen täydellistä arvotyhjyyttä ja välinpitämättömyyttä lapsia ja nuoria kohtaan. Eriarvoisuus on lisääntynyt. Tuntuu pahalta, kun pieni oppilas toteaa joulujuhlapäivänä, että “meille ei kai se joulupukki tule, koska ollaan niin köyhiä”. Maahanmuuttajalapsilla on upouudet reimatecit ja iphonet samalla kun suomalaislapset tulevat rikkinäisissä kirpputorivaatteissa ja nälkäisinä kouluun. Päättäjillämme ei ole mitään käsitystä siitä, ahdingosta, jossa köyhät suomalaisperheet ovat. Tämän näkeminen on hyvin surullista ja ahdistavaa. Kaiken lisäksi syrjäytyneitä perheitä syyllistetään, vaikka taustalla olisi inhimillinen tragedia.

Opettamisen olosuhteet ovat usein niin haastavia, että tavoitteista on tultava reilusti alas. Opettaminen onkin toissijaista – koulut ovat enemmänkin oppilaiden säilömispaikkoja. Nyt uuden opetussuunnitelman myötä lapset koneellistetaan kouluissa, vaikka perustaitojakaan ei hallita.

Lasten maailmaa hallitsevat koneet sekä kotona että koulussa. Lapset tarvitsisivat ennen kaikkea turvallisia aikuisia, rauhaa ja hidasta aikaa. Lapsilta on varastettu lapsuus; sadut, leikit ja laulut on korvattu tietokoneohjelmilla ja viihdekulttuurilla. Varhaiskasvatuksen aloittamisikää on laskettu, ja entistä pienemmät lapset hoidetaan kodin ulkopuolella.

Professori Liisa Keltikangas-Järvinen on monien muiden tavoin ottanut kantaa siihen, että pienten lasten paras hoitopaikka olisi koti. Ministeri Jyrki Katainen taas “patisti” pienten lasten äitejä mahdollisimman nopeasti työelämään. Perhe- ja koulutuspoliittiset päätökset palvelevat elinkeinoelämää ja työmarkkinoita, eivät lapsia ja heidän vanhempiaan.

Kouluissa on kasvava joukko täysin koulunkäyntiin kykenemättömiä lapsia. Heillä saattaa olla oppilashuollollisia toimenpiteitä jo neuvolasta lähtien. Nämä lapset, jotka kuuluisivat lastenpsykiatriseen hoitoon, ovat joko normaali- tai erityisluokissa odottamassa vapautuvia psykiatrisia hoitopaikkoja jopa vuosia. Opettajalla on ollut joskus ainoa keino soittaa psykoottiselle lapselle ambulanssi lastenpsykiatriseen päivystykseen. Psykiatrisen tutkimusjakson jälkeen koulu on velvollinen ottamaan kaikki tapaukset, jopa väkivaltaiset, takaisin oppivelvollisuuden pariin.

On täysin kohtuutonta, että hiljaiset, herkät lapset joutuvat olemaan oppimisympäristössä, jossa on väkivallan uhka päivittäin läsnä. Kannatan segregaatiota psykiatristen, väkivaltaisten lasten oppivelvollisuuden kohdalla.

Ovatko tietyt poliitikot/kouluvaikuttajat/virkamiehet vieneet monikulttuurisuutta eteenpäin?

Monikulttuurisuudesta on tullut jo useamman vuoden aikana kyseenalaistamaton hurmoshenkinen itseisarvo koulussa. Se on ohjattu ylhäältä, opetushallituksesta käsin kentälle. Monet koulun kehittämishankkeet ovat monikulttuurisia, ja ne on sidottu tulospalkkaukseen. Helsingin yliopistossa on erillinen koulutusohjelma monikulttuuriselle opettajalle. Siinä koulutetaan rasisminvastaisia ja suvaitsevaisia opettajia. Opetushallitus aloitti vuonna 2007 laajan, yli 50 kuntaa kattavan MOKU-hankkeen (Monikulttuurisuustaitojen kehittäminen kouluyhteisössä). Opetushallitus jakaa paljon käytännön tietoa ja materiaalia kouluihin eri tutkijoiden kautta, muun muassa rasisminvastaisen viikon materiaalipaketteja.

Eräs tutkijoista ja monikulttuurisuusvaikuttajista on maahanmuuttajatyössä toiminut sosiologi Anna Rastas. Hän on toiminut myös rasismiin ja antirasismiin liittyvien aineiden opettajana. Tutkijoista myös Karin Creutz on puhunut rakenteellisesta rasismista eli koululaitoksessa tapahtuvasta syrjinnästä. Professori Karmela Liebkind on niin ikään merkittävä monikulttuurisuusvaikuttaja koululaitoksessa.

Kun silmäilee yliopistojen tutkimuksia aiheesta monikulttuurisuus, on tutkimuksen lähtökohta maahanmuuttaja. Tutkimusongelma on yleensä: millaisia ongelmia maahanmuuttajalla on? Siitä, miten suomalaiseen lapseen vaikuttaa monikulttuurisuus, ei ole keskusteltu.

Median vahva rooli tässä fanaattisuudessa näkyy siinä, ettei mitään ikäviä asioita koulun monikulttuurisuusongelmista kirjoiteta. Helsingin Sanomien toimittajista ei kukaan, pyynnöstäni huolimatta, suostunut tekemään juttua monikulttuurisuuden ongelmista, vaikka olisin siihen omalla nimelläni suostunut. Myöskään rasismin tutkija Karin Creutz ei hyväksynyt mielipidettäni siitä, että maahanmuuttajaoppilaani käyttäytyvät paljon rasistisemmin ja väkivaltaisemmin kuin kantasuomalaiset oppilaani. Hän ei kuulemma tutki muuta kuin maahanmuuttajien rasismikokemuksia.

Helsingissä puolueista vasemmistoliitto, vihreät ja SDP ajavat voimakkaasti monikulttuurisuuden lisäämistä. Myös kokoomus on ilmoittanut monikulttuurisuuden olevan rikkaus, joka kehittää yhteiskuntaa. RKP ajaa monikulttuurisuutta Suomeen, mutta vastustaa rajusti sitä, että suomenkielisiä ja ruotsinkielisiä luokkia saisi toimia edes samassa koulurakennuksessa. Tätä perustellaan sillä, että se heikentää ruotsinkielisten lasten oikeuksia heidän äidinkieleensä. Ruotsinkielisissä kouluissa ei Helsingissä ole maahanmuuttajia, adoptiolapsia lukuun ottamatta. Samaa argumenttia ruotsinkieliset kunnat käyttivät aikoinaan, kun ne kieltäytyivät vastaanottamasta evakkoja. Ruotsinkielisten kuntien positiiviset mainokset maahanmuuttajista perustuvat aasialaistaustaisiin tomaatinpoimijoihin, ei lähiöelämään pääkaupunkiseudulta.

Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljasen mukaan Suomi on mukana EU-maiden yhteishankkeessa, jossa koulutus- ja kotoutumismalliin haetaan oppia Ruotsista. Viljasen mukaan Helsingin kaupunki käy opintomatkoilla Tukholmassa. Olen ollut mukana opettajien monikulttuurisella opintomatkalla ruotsalaisessa lähiökoulussa. Tämä on täysin järjetöntä, kun tiedetään, miten Ruotsi on epäonnistunut oman maahanmuuttopolitiikkansa kanssa.

Oikeuskansleri Jaakko Jonkka ryhtyi itse selvittämään maahanmuuttajalasten oikeuksia valmistavassa opetuksessa. Hän on ollut huolissaan nimenomaan maahanmuuttajalasten syrjäytymisriskistä, vaikka he saavat ylimääräistä valtionrahoitusta suomalaisoppilaisiin nähden.

Koskaan en ole kuullut keskustelua siitä, kuinka paljon kouluihimme on tarkoitus ottaa joka vuosi aina vain lisää maahanmuuttajia tai mikä tämän hinta on? Sanomattakin selvää on ollut jo pitkään, että monikulttuurisuus on nostettu jalustalle hyvin tietoisesti ja ohjatusti.

Millaisia seurauksia väärinajatteluun syyllistyneet (kansallismieliset) koulutyöntekijät voivat kohdata?

Suurin osa tuntemistani opettajista on tyytymättömiä pääkaupunkiseudulla työssä tapahtuviin muutoksiin. Uskalletaan kritisoida hometta, oppilaiden levottomuutta, käytöstapoja, lisääntyvää työn määrää jne. Maahanmuuttokriittisiä on paljon, mutta etenkin viime vuosien aikana on omassa työyhteisössäni hiljalleen vaiettu maahanmuuttajalasten tuomista ongelmista. Monet pelkäävät rasistin leimaa. Poliittinen korrektius on myös hävittänyt huumorin arjesta.

Helsingissä kouluissa valtaa käyttää rehtori ja hänen suosikeistaan koottu johtoryhmä. Työyhteisöt ovatkin monissa kouluissa jakautuneita ja tulehtuneita. Konservatiivinen opettaja nähdään taantumuksellisena ihmisenä. Kritisointi tai asioista puhuminen voi johtaa kiusaamiseen ja syrjintään työyhteisössä. Tulospalkkauksessa olevissa kouluissa tämä näkyy palkassa. Rehtorit voivat myöntää suosimilleen opettajille niin sanottua henkilökohtaista palkanlisää. Pätevää opettajaa suojaa tietysti oma virka, mutta työyhteisöstä riippuen monet kansallismieliset koettavat hoitaa hiljaa oman työnsä.

Millaisia muutoksia tahtoisit nähdä koululaitoksessamme?

Tärkein asia olisi kuunnella opetusalan ammattilaisia eikä vielä koulua eteenpäin ulkoa ohjautuvien voimien avulla. Kasvatustieteiden emeritusprofessori Kari Uusikylä onkin todennut, että koulumme ovat kaapanneet puoskarit ja markkinamiehet. Totuudenmukaista tietoa pitää jakaa sen sijaan, että koulua muutetaan epädemokraattisesti ainoastaan kulttuurimarxilaiseksi.

Kouluihin pitää palauttaa työrauha ja järjestys. Opettajien pedagogista osaamista tulisi käyttää laadukkaaseen perustaitojen opettamiseen myös ilman koneita ja loputtomia ylhäältä määrättyjä kehittämishankkeita. Koneiden sijaan vaalisin suomalaisen sielunmaiseman rakasta ja herkkää luontosuhdetta. Pienen kansamme kulttuuriperinnön vaalimisen tulisi olla kunnia-asia kouluissamme.

Poikien kouluviihtyvyys Suomessa on maailman heikointa. Kouluista puuttuvatkin kunnon miehen mallit ja tekemisen meininki. Toisin kuin aikuiset luulevat, lapset arvostavat reiluja ja vahvoja roolimalleja. Tätä ollaan päinvastoin häivyttämässä sukupuolineutraalilla kasvatuksella. Uusiin helsinkiläiskouluihin rakennetaan unisex-wc:t. Monien poikien viihtyvyyttä on perinteisesti lisännyt koululiikunta. Uuden opetussuunnitelman myötä sieltä poistettiin kaikki urheilulajit, kuten hiihto, luistelu, pesäpallo jne. Tässä on taas esimerkki yhteiskunnan muutoksesta. Fyysinen ponnistelu ja kilpailu ovat kiellettyjä – kaiken pitää olla mukavaa. Tämä lisää erityisesti fyysisten poikien turhautumista.

Erityisopettajana kannatan inkluusion sijasta segregaatiota. Maahanmuuttajille pitäisi olla omat luokat ja tasotestit ennen normaaliopetukseen siirtämistä. Erityisopetuksen tuki tulisi suunnata kantasuomalaisille lapsille, joiden juridiset oikeudet eivät nyt toteudu. Lasten opetus samoissa ryhmissä ei takaa hyvää opetusta kaikille.

Millaisia terveisiä sinulla on opetusministerillemme?

Sanni Grahn-Laasonen on tekemässä valtavan virheen uuden opetussuunnitelman myötä. Tätä on ihmetelty myös Ruotsissa, joka on aikaisemmin kadehtinut suomalaista peruskoulua. Digiloikka ja kaiken vanhan hylkääminen ammattilaisten vastustuksesta huolimatta on vastuutonta. Selvää on, että iältään nuorta opetusministeriä, jolla ei ole mitään koulutusta ja kokemusta opettamisesta, ohjaavat aivan muut tahot kuin opetusala. Taustalla on, jälleen kerran, taloudellinen hyötyajattelu.

Opetusministeri on poistamassa myös lukio-opinnoista yleissivistäviä pakollisia oppilaineita kuten historian opetuksen. Kansastamme tehdään tyhmää, globaalin eliitin orjaa. Opetusministerin toimista näkee hyvin sen, ettei opetusalan ammattikunnan näkemyksillä ole todellisuudessa mitään väliä.

Aiotko jatkaa alalla?

Olen siirtynyt opetusalalta toistaiseksi toisiin tehtäviin. En voi toimia ammatissani opettajana, jos oma arvomaailma on voimakkaasti ristiriidassa ympäristön arvojen kanssa. Perheemme harkitsee muuttoa pois pääkaupunkiseudulta. Voisin palata opetustyöhön johonkin pieneen maalaiskouluun, jossa arvomaailma olisi lapsilähtöisempi ja inhimillisempi. Monet koulut noudattavat onneksi piilo-opetussuunnitelmaa, jossa käytäntö on eri kuin valtakunnallinen OPS.

Koen, että olemme saaneet tämän maan lahjana esivanhemmiltamme. Perintöä tulee vaalia, ja se tulee siirtää entistä rikkaampana seuraavalle sukupolvelle. Nykyisessä kulttuurimarxilaisessa arvomaailmassa entistä tärkeämmäksi nouseekin kotien rooli: pitää lapsiemme juuret syvällä isänmaassamme. Toivon, että kansallismieliset opettajat eivät vaikene, ja uskon, että yhdessä muutos on mahdollinen.

Lähde: http://www.vastarinta.com/

Jouko Pihon kommentti:

Mielestäni yllä oleva erityisopettajan kirjoitus on hyvin asiallinen ja perustuu hänen pitkäaikaisiin omiin kokemuksiinsa. Sen takia opettajan kirjoitus on syytä ottaa vakavasti. Ymmärrettävistä syistä johtuen opettaja ei voi kirjoittaa omalla nimellään, mutta kirjoitus on siitä huolimatta erittäin uskottava.

Koko Suomen yhteiskunta on kulttuurimarxistien mädätyksen kokeilukenttänä eikä koululaitos ole siitä poikkeus. kehityssuunta on aivan väärä eikä se tiedä Suomelle mitään hyvää – vain lisääntyviä ongelmia.

Tähän vihervasemmistolaiseen kulttuurimarxismin hullutukseen, johon myös Kokoomus ja Keskusta ovat lähteneet mukaan, on tultava muutos – ja Luojan kiitos, se tulee.

1.11.2016

Jouko Piho:

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 7)

Käsittelen tänään kirjassa ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” olevaa Timo Vihavaisen kirjoitusta ”Poliittinen korrektius ja sen lieveilmiöt – esimerkkinä suomettuminen”.

Vihavainen toteaa aluksi, että ”korrektius eli moitteettomuus on lähtökohtaisesti myönteinen asia”.

Poliittinen korrektius onkin sitten jo monimutkaisempi asia. Vihavaisen mukaan kyse on siitä, että ”asiat ovat moitteettomasti tietyn poliittisen päämäärän kannalta” eli ”poliittinen korrektius on moitteetonta vain suhteessa johonkin eli jonkin asian kannalta hyödyllistä”. Sen sijaan poliittisesta korrektiudesta ei löydy totuutta eikä hyvyyttä absoluuttisessa mielessä.

Poliittinen korrektius on siis vallanpitäjien käsikassara, mutta se ei tarkoita, että poliittinen korrektius olisi aina pahaa: jossain määrin se voi olla joskus myös myönteinen asia.

Seuraavaksi Vihavainen käsittelee suomettumista, joka oli tyypillistä poliittista korrektiutta. Suomen oli heittäydyttävä rähmälleen itään päin, koska muitakaan vaihtoehtoja ei ollut. Tällöin suomettuminen voidaan nähdä kaksijakoisena eli suomettuminen oli sekä reaalipolitiikan menestystarina että myös typerää likinäköisyyttä ja alhaista opportunismia.

Suurin osa ihmisistä kuitenkin tiesi, mikä on totuus Neuvostoliitosta, mutta osa kansasta uskoi propagandan tosissaan, ennen muuta osa älymystöä, jossa on jatkuvasti hämmästyttävän paljon hyödyllisiä idiootteja.

Vihavainen kirjoittaa: ”Niin sanottu suomettuminen poliittisena kulttuurina syntyikin siinä vaiheessa, kun poliittisesti epäkorrektit mielipiteenilmaisut voitiin siirtää marginaaliin ja demonisoida. Itäinen naapuri, joka Suomen yleisessä mielipiteessä oli toiminut sielunvihollisen agenttina maan päällä, muuttui ihmisten mielissä melkeinpä vastakohdakseen, ja sen propagandaa voitiin levittää täysin salonkikelpoisesti ja varmana aplodeista. Hyvin harva oli oikeasti vakuuttunut siitä, että se oli totta, mutta sen nimenomainen kritisointi ei olisi ainoastaan osoittanut huonoa makua, vaan myös ollut varma tapa hankkia julkitaantumuksellisen rettelöitsijän maine.”

Näinhän se oli. Nykyään ei ole enää suomettumista idän suuntaan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, mutta sen tilalle on tullut uutta suomettumista lännen, EU:n ja islamin suuntaan. Vihavainen toteaakin, että ”nykyisen poliittisen korrektiuden voi nähdä suomettumisen analogiana” eli vastaavana ilmiönä.

Varsinkaan islamista ei saisi sanoa tosiasioitakaan, tai jos sanoo, joutuu äkkiä paitsioon tai jopa oikeuteen. Elämme todella hirmuista aikaa, kun totuuden sanomisesta on tullut moraalitonta ja rikollista.

On kuitenkin parempi olla totuuden puolella, vaikka siitä olisikin ehkä haittaa itselle. Vihavainen sanookin hyvin: ”Sillä, että vältetään sanomasta ja ajattelemasta sellaisia totuuksia, jotka jostakin syystä ovat epämukavia, ei voida saavuttaa mitään pysyvää.”

Lopuksi Vihavainen täräyttää suoraan: ”Itse asiassa poliittinen korrektius on eräs aikaansa sidottu hulluuden muoto, joka saattaa jopa suorastaan estää joidenkin asioiden tutkimisen eli totuuden etsimisen, koska ajatellaan, etteivät tulokset olisi ”poliittisesti korrekteja”.

Tutkimuksen estäminen oli maan tapa Neuvostoliitossa. On ikävää, että oikeiden tulosten välttäminen on yleistä myös Suomessa, jossa totuus ei ole totuus, vaan se, minkä halutaan olevan totuus.

Olen kuitenkin varma siitä, että asiat tulevat vielä muuttumaan ja aito totuuden kunnioitus pääsee valtaan, kun kulttuurimarxilainen poliittisen korrektiuden käärme surmataan.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Timo Vihavaisen kirjoitus ”Värisokeuden unohtuminen ja sodan logiikka”, joten pysykää kanavalla.

31.10.2016

Jouko Piho:

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 6)

Käsittelen tässä osassa kirjassa ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” olevaa Joonas Konstigin kirjoitusta ”Salaliitto nimeltä kulttuurimarxismi”. Kirjoitus on aika pitkä, 43 sivua, mutta yritän poimia siitä oleellisimmat kohdat.

Konstig toteaa alussa: ”Kun kulttuurimarxismin käsite viime vuonna (2014) nousi suomalaiseen poliittiseen keskusteluun, sille naurettiin salaliittoteoriana. Voi kai sitä sellaisenakin pitää, mutta käytännössä kyseessä on vain ideologinen jatkumo.”

Konstig tietää, mistä puhuu, koska hän oli itse opiskeluvuosinaan jyrkimpien punavihreiden ja punkkarikapinallisten joukossa tutustuen yliopistossa Antonio Gramscin, Herbert Marcusen ja Theodor Adornon kaltaisiin radikaaleihin teoreetikoihin. Konstig tuo esille näistä filosofeista eniten Marcusen ajatuksia, jonka vaikutus on edelleen varsin suuri.

Konstig antaa esimerkin: ”Jos esimerkiksi sanakolmikko ”koti, uskonto ja isänmaa” saa sinut naurahtamaan halveksivasti, olet oppinut reaktiosi marxilaisesta jatkumosta. Nuo arvot – yksityisomistus, perhe, isänmaallisuus ja näitä edistävät ideologiat –ovat jo Kommunistisessa manifestissa (1848) ilmilausuttuja vihollisia.”

Vaikka Neuvostoliitto hajosi v. 1991 ja kommunismi kärsi sen myötä kovia takaiskuja, opetetaan Suomen yliopistoissa vieläkin marxismia, kuten Konstig todistaa: ”Yliopistolla minulle esitettiin, että marxilaisella teorialla on vieläkin opetettavaa talouden ja yhteiskunnan toiminnasta ja siinä toimimisesta, vaikka marxismin päämäärää, kommunismia, ei enää juuri tarjoiltukaan. En tajunnut silloin, mutta tajuan nyt, että marxismin perinteessä kaikki tähtää vallankumoukseen. Kun reaalisosialismi kaatui, tästä lopputuloksesta vähin äänin vaiettiin, mutta vallankumous ja kaikki siihen tähtäävä jäi yhä elämään osana teoriaa.”

Juuri tästä on kyse kulttuurimarxismissa: ”se on marxilainen aatemaailma ilman pyrkimystä kommunismiin”. Nyt tilanne on se, että kaikki länsimaat ovat hävinneet sodan marxismille, koska sen aatteet on hyväksytty kaikkialla. Myös Suomessa useimmat puolueet ovat omaksuneet kulttuurimarxilaisen ajattelutavan.

Yksi kulttuurimarxismin muoto on monikulttuurisuus, jossa ”yritetään tuhota koko valtion käsite kieltämällä kansallisen sisäryhmän sisäinen solidaarisuus, kaatamalla rajat ja sekoittamalla kansat”. ”Samalla se heikentää myös ”uskontoa”, koska se esittää, ettei kristinusko muka olisi meille mitenkään tärkeämpi kuin muutkaan uskonnot, jotka esitetään poikkeuksetta kritiikittömässä valossa.”

Kulttuurimarxismi selittää sen, miksi varsinkin vihervasemmisto hyväksyy massamaahanmuuton eikä arvostele islamia, vaikka aihetta olisi paljonkin. Kaikki kritiikki säästetään kristinuskon arvosteluun ja niiden syyllistämiseen ja rasisteiksi haukkumiseen, jotka tuovat esiin asiallista ja todenperäistä kritiikkiä islamista ja muslimien käyttäytymisestä. Heitä moititaan myös vihapuhujiksi, vaikka nimenomaan kulttuurimarxismia ohjaa vihapuhe, kuten Konstig huomauttaa: ”Rakkaus kommunismiin on unohtunut, mutta viha porvarillista yhteiskuntaa ja arvoja vastaan on yhä voimissaan.”

On siis syytä todeta, että kaikkialla lännessä ja myös Suomessa on käynnissä kulttuurisota marxismin perillisten ja kristillis-sosiaalis-konservatiivis-isänmaallisten ihmisten välillä. Harmi vain, että moni ennen isänmaallinen puolue on luiskahtanut monissa kysymyksissä kulttuurimarksistien leiriin monesti sitä itse tietämättään.

Mutta vastavaikutus on jo alkanut ja se voimistuu kaiken aikaa. Lopulta perinteiset ja kristilliset arvot tulevat murskaamaan jumalattoman marxismin, aikamme aatteellisen lohikäärmeen.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Timo Vihavaisen kirjoitus "Poliittinen korrektius ja sen lieveilmiöt - esimerkkinä suomettuminen". Pysykää kanavalla.

30.10.2016

Jouko Piho:

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 5)

Referoin tässä osassa kirjassa ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” olevaa Timo Vihavaisen kirjoitusta ”Paheiden varaan rakennettu maailma”.

Alussa Vihavainen tuo esille Ranskan vallankumouksen aikaista pohdiskelua hyveen ja paheen välisestä taistelusta eli miten ihmeessä paheita voidaan kitkeä, kun ihmiset ovat niin järjettömiä.

Ja miten edes löytää kansan todellinen mielipide, kun ”käytännössä ihmisillä oli kaikenkarvaisia haluja ja pyrkimyksiä, jotka olivat keskenään ristiriitaisia”?

Seuraava Vihavaisen teksti on lainaamisen arvoinen kokonaisuudessaan:

”Tiedettiin, että kansa oli jalo, mutta käytännössä toiset rakastivat hyvettä enemmän kuin toiset. Jotkut olivat jääneet pysyvän lapsuuden tilaan ja kaipasivat kuria ja opastusta. Monia turmeli erityisesti ahneus ja ne monet järjettömät intohimot, joista jo Raamattu oli varoittanut, nimittäin lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus. Kristinuskon mukaan ne eivät olleet Isästä, vaan tämän maailman ruhtinaalta, mutta myös luonnollinen uskonto todisti niiden turmiollisuuden. Kun itsekkäät intohimot syrjäyttivät järjen, tunki ihminen toisen yläpuolelle, riisti häntä ja varasti hänen osuutensa yhteisestä hyvästä. Intohimojen vallassa olevat lurjukset olivat yhteisen onnen tiellä.”

Robespierre, yksi Ranskan vallankumouksen johtomiehistä, tarjosi ratkaisuksi ehdotusta, että ”Ranskan kansalaisten yhteistä tasavaltaa johtamaan voitiin kelpuuttaa vain kaikkein hyveellisimmät”.

Tässähän tulee vain se ongelma, että kaikkein hyveellisimmät ja viisaimmat eivät yleensä halua poliittisiin johtotehtäviin.

Eikä homma eli hyveen valta onnistunut Ranskassakaan, mikä johti intellektuaaliseen krapulaan ja hirmuvaltaan, kun ”järjellisen menon toteuttaminen vaati käytännössä tuhansien päiden pudottamista”.

Sitten Vihavainen kuvaa Englannissa 1700-luvulla syntynyttä uutta moraalifilosofiaa, utilitarismia, ”joka nosti ihmisen nautinnon, hänen mielihyvänsä, kaiken moraalin ytimeksi”.

Vihavainen toteaa, että ”utilitarismi on ollut läntisen maailman voittoisa moraalifilosofia pian parisataa vuotta”. Olen samaa mieltä. Tämän päivän ihmistä ohjaa kaikkein eniten nautinnonhalu. Kaikki on hyväksyttyä, mikä tuntuu hyvältä.

Seuraavaksi Vihavainen pääsee otsikkonsa aiheeseen eli paheiden valtaan. Näin Vihavainen: ”Hyveen saarnaamisen sijasta muotiin on tullut se jo Bernard de Mandevillen 1700-luvulla esittämä ajatus, jonka mukaan yhteiskunnan vankaksi perustaksi sopii paremminkin pahe.”

Asia on juuri näin. Tämän päivän maailma on pahuuden vallassa, jopa siinä määrin, että huonosta on tullut hyvää, rumasta kaunista, hävettävästä kunnioitettua, siis todellakin mustasta valkeaa.

Jos tämän arkijärjen huomion tuo esille, saa helposti syytöksen moralismista ja ahdasmielisyydestä, ja sitähän nykyinen älymystö pelkää kaikkein eniten. Vihavainen toteaakin, että älymystölle ”moraalisten arvojen esittäminen yksilöistä kuuluu kaikkein sopimattomimpien asioiden piiriin”.

Vihavainen puntaroi lopuksi: ”On kuitenkin kiintoisaa nähdä, miten pitkälle tässä paheen kumartelussa voidaan päästä.” Minulla on tähän vastaus. Pisimmälle paheen kumartelussa mennään silloin, kun tulevaa maailman diktaattoria eli Antikristusta tullaan kumartamaan jumalana, vaikka hän on Saatanalta voimansa saava hirviö. Se tilanne tulee olemaan ihmiskunnan lankeemuksen syvin kuoppa.

Paheet eivät siis toimi. Vihavainen tiivistää hyvin: ”Yhteiskunta tarvitsee toimiakseen rehellisyyttä ja luottamusta, yhteistyökykyä ja kansalaisaktiivisuutta.”

Näinhän se on. Uskon, että Suomi on kaikista puutteistaan huolimatta yksi maailman parhaimmista ja onnistuneimmista valtioista ja yhteiskunnista juuri siksi, että Suomessa on ollut pyrkimystä luottamuksen ja yhteistyön rakentamiseen yli kaikkien erottavien muurien. Suomessa on myös erittäin paljon kansalaisaktivismia erilaisten yhdistysten ja järjestöjen vapaaehtoistyön muodossa.

Lopuksi Vihavainen muistuttaa siitä, että ei pidä penätä vain oikeuksia itselleen. ”Mikäli samalla unohdetaan kansalaisen velvollisuudet, ei hyvää yhteiskuntaa synny.”

Mitä tähän voi muuta sanoa kuin aamen.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Joonas Konstigin kirjoitus ”Salaliitto nimeltä kulttuurimarxismi”. Pysykää kanavalla.

29.10.2016

Jouko Piho:

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 4)

Tänään on vuorossa kirjasta Mitä mieltä Suomessa saa olla Marko Hamilon kirjoitus ”Kuinka arvoliberalismista tuli autoritaarista relativismia”.

Aluksi Hamilo muistuttaa, että ”vielä 1990-luvun alussa kukaan ei halunnut olla liberaali”, mutta ”joskus vuosituhannen vaihteessa tapahtui kielellinen käänne”, kun ”punavihreät alkoivat puhua itsestään arvoliberaaleina erotukseksi arvokonservatiiveista, ja vähitellen sana liberaali alkoi tarkoittaa arvoliberaalia”.

Klassinen arvoliberalismi ja punavihreä arvoliberalismi eroavat kuitenkin toisistaan. Hamilo toteaa, että ”klassinen arvoliberaali vain uskoo siihen, että vapaassa kilpailussa huonot karsiutuvat ja parhaat jäävät jäljelle”, kun taas punavihreän arvoliberalismin ”ytimessä on pikemminkin relativismi eli ajatus siitä, että jollakin perustavalla tasolla paitsi kaikki yksilöt, myös kaikki kulttuurit, tavat, uskomukset ja käytännöt ovat samanarvoisia”.

Arvokonservatiivi, kuten minä, ajattelee täysin toisin. Esimerkiksi kristinusko on ainutlaatuisena ilmoitus- ja pelastususkontona ylivertainen muihin uskontoihin verrattuna, ei suinkaan samalla viivalla. Samoin homoseksuaalisuutta ei voi puolustella tasa-arvolla, kuten arvoliberaalit tekevät, koska synti ja luonnonvastaisuus eivät ole tasa-arvokysymyksiä vaan kartettavia asioita.

Arvoliberalismia eli kaiken hyväksymistä ja tasapäistämistä tuputetaan kuitenkin nykyään joka paikassa, ja jos joku on eri mieltä, voi joutua erilaisiin vaikeuksiin, kuten esim. työstä erottamiseen. Hamilo kirjoittaakin terävästi: ”Kun joku nykyään kutsuu itseään arvoliberaaliksi, minä suomennan sen välittömästi päässäni autoritaariseksi relativismiksi, jossa kulttuurimarxismia pakkosyötetään valtiovallan myötävaikutuksella.”

Tuota se juuri on, pakkosyöttöä, johon osallistuu valtiovallan lisäksi myös valtamedia, oikeuslaitos, osittain kirkko sekä melkein kaikki puolueet, muutkin kuin punavihreät.

Kirjoitin 23.10.2016 tekstin, jonka otsikkona oli ”Maailma päälaellaan”. Marko Hamilo lopettaa kirjoituksensa sanoihin ”Kaikki on todella päälaellaan”.

Kirjoitussarja jatkuu. Pysykää kanavalla.

28.10.2016

Jouko Piho:

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 3)

Käsittelen tässä 3. osassa ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” –kirjan kolmannen tekijän kirjailija Joonas Konstigin ensimmäistä tekstiä ”Mitä konservatismi on”.

Alkuun Konstig toteaa, että Suomessa tunnetaan konservatiivista ajattelua haitallisen huonosti.

Sitten Konstig sulkee kaksi asiaa pois: ”Konservatismi ei siis tarkoita vain tunteellista muutosvastarintaa. Vielä vähemmän minua tässä kiinnostaa puoluepolitiikka, vaikka Englannissa sana viittaa Conservative Partyyn ja Yhdysvalloissa sanaa käytetään republikaaneista. Näille osuvampi nimitys olisi nähdäkseni oikeistolainen kuin konservatiivinen.”

Konstig jatkaa: ”Konservatiivi ei myöskään tarkoita estynyttä ja sisältä kuollutta porvaria, ”tyhjää pukua”, joka ei osaa ottaa iloa irti elämästä.”

Konstig huomauttaa, että konservatismi ei myöskään oikein sovi akselille oikeisto-vasemmisto, koska rakentavaa konservatismia voi olla myös vasemmistossa, ainakin maltillisessa sosiaalidemokratiassa. Tuhoava marxilaisuus on sitten asia erikseen, koska se perustuu lähinnä luokkavihaan.

Konstig päätyykin lopputulokseen, että ”konservatismin puhdas luontainen vastapooli on radikalismi”. Tosin tietty radikalismi on hyväksikin, varsinkin nuorempana, mutta koko ikää ei kannata olla partaradikaaali. Konstig lainaa Churchillin mainiota kiteytystä: ”Jos et ole nuorena radikaali, sinulla ei ole sydäntä, ja jos et ole vanhana konservatiivi, sinulla ei ole aivoja.”

Kun Konstig on sanonut, mitä konservatiivisuus ei ole, hän esittää hyviä määritelmiä siitä, mitä konservatiivisuus on. Seuraavassa muutamia.

”Pohjimmiltaan konservatismia voi pitää varovaisuusperiaatteena: parempi tuttu paha kuin tuntematon paha.”

”Konservatismi on usein tasapainottelua ja kompromissien tekemistä ääripäiden välillä.”

”Konservatiiville ihminen on liitossa myös tulevien sukupolvien kanssa. Tuleva sukupolvi ei voi olla onnellinen, jos sen juuret on katkaistu ja yhteys edellisten kanssa viety.”

”Konservatiivi kannattaa usein klassisen liberaalin tavoin mahdollisuuksien tasa-arvoa, ei lopputuloksen tasa-arvoa. On hyvä tarjota ihmisille mahdollisuus käyttää lahjojaan lähtökohdista huolimatta, mutta jos ihmisten halutaan päätyvän samalle viivalle, se vaatii jo pakottamista, jossa valtio puuttuu ihmisten oikeuksiin. Täydellinen sosialistinen tasa-arvo leikkaa elämästä tasamittaista, köyhää ja harmaata. Elämän rikkaus on siinä, että ihmiset ja heidän elinpiirinsä ovat erilaisia, eikä vauraus ole tässä poikkeus. Mutta konservatiivi ei myöskään kannata sitä, että ihmisten välisten erojen annetaan kasvaa niin suuriksi ja ratkaiseviksi, että ihmiset kadottavat yhteyden toisiinsa, kuten äärimmäinen liberalismi voi tehdä.”

Konstigin kirjoitus on monipuolinen esitys konservatismista. Tässä lyhyessä referoinnissani olen voinut ottaa esille vain muutamia makupaloja. Mutta toivottavasti nämäkin katkelmat ovat voineet herättää joissakin kiinnostusta tutustua koko kirjaan.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa selostukseni Marko Hamilon kirjoituksesta ”Kuinka arvoliberalismista tuli autoritaarista relativismia”. Pysykää kanavalla.

27.10.2016

Jouko Piho:

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 2)

Tiedetoimittaja ja tietokirjailija Marko Hamilo aloittaa oman kirjoituksensa kirjassa ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” viittaamalla vuoden 2011 eduskuntavaalien jytkyyn eli Perussuomalaisten vaalivoittoon. Kannatus on tosin sen jälkeen laskenut, mutta Hamilon mukaan voidaan pitää yllätyksensä, ettei se ole kuitenkaan painunut alle kymmenen prosentin.

Hamilo näkee Suomessa myös muita arvokonservatiivisuuden merkkejä: ”Perussuomalaisten gallupkannatus ei ole ainoa arvokonservatismin mittari. Jotain voi päätellä siitäkin, että Keskusta tuplasi kannatuksensa, kun se vaihtoi liberaalin Mari Kiviniemen arvokonservatiivina pidettyyn Juha Sipilään. Tai siitä, että kokoomus sai kannatuksensa syöksyyn valittuaan puheenjohtajaksi Alexander Stubbin, joka vielä muutama vuosi sitten korosti oman liberaalin oikeistolaisuutensa olevan ihan erilaista kuin perinteinen kotiin, uskontoon ja isänmaahan kiinnittynyt kokoomuslaisuus.”

Hamilo mainitsee myös muutamia esimerkkejä Euroopasta: ”Aave kummittelee muuallakin Euroopassa, tuo isänmaallinen aave. Skotlanti oli irtautua Englannista 300 vuoden pituisen liiton jälkeen, ja myös Katalonia olisi halunnut äänestää itsenäisyydestään, vaan Madrid esti. Belgia on jo käytännössä hajonnut Valloniaan ja Flanderiin.”

Hamilo kirjoitti v. 2015 julkaistussa kirjassa oikeaan osuen, että Britannian ero koko unionista on mahdollinen, minkä me olemme nähneet toteutuvan tämän vuoden kansanäänestyksessä.

Hamilo käsittelee esseessään myös suvaitsevaiston maahanmuuttopolitiikkaa, jota hän suomii varsin terävästi: ”Jos muslimiväestö ei tee mitään, on se todiste siitä, että ”islamofobit” ovat väärässä, eikä maahanmuuttopolitiikan tarkistamiseen ole syytä. Kun islamistit sitten tekevät juuri sitä, mistä on varoitettu, se ei olekaan suvaitsevaistolle todiste, vaan nyt heidän suurin huolenaiheensa on, että joku voi saada tästä kimmokkeen maahanmuuttopolitiikan tarkistamiseen.”

Sitten Hamilo pohtii yhteiskunnallista paradigmanmuutosta kysyen, ”mikä aikakausi siis on päättynyt, ja mihin aikakauteen olemme siirtymässä?” Hamilo toteaa, että kylmän sodan päättymisen jälkeiselle 25 vuodelle ei ole oikein keksitty hyvää nimeä, mutta ”paremman puuttuessa tuota aikaa voidaan kutsua kylmän sodan jälkeiseksi ajaksi”.

”Vielä vaikeampi on nimetä nyt alkanutta aikakautta”, puntaroi Hamilo eikä hän ehdotakaan mitään nimeä. Voisin heittää tähän väliin, että käytän itse tästä ajasta raamatullista nimitystä lopunaika.

Laitan tähän vielä lopuksi yhden lainauksen Hamilon tekstistä: ”Historian ironia on siinä, että nyt juuri arvoliberaalit näyttävät jääneen menneiden ajatusmalliensa vangeiksi. Konservatiivit, jotka ovat koko ajan suhtautuneet epäilevästi sellaisiin utooppisiin hankkeisiin kuin eurofederalismi, monikulttuurisuus ja yksipuolinen aseistariisunta, ovat nyt älyllisesti niskan päällä.”

Arvoliberaalit eivät tietenkään hyväksy Hamilon väitettä arvokonservatiivien älyllisestä niskan päällä olosta, koska heillä on tällä hetkellä turvattu asema lähes kaikissa puolueissa ja ennen kaikkea valtamediassa, mutta Hamilo on silti oikeassa: arvokonservatiivisuus on älyllisesti ja moraalisesti korkeammalla kuin kaiken, siis myös pahuuden, hyväksyvä arvoliberalismi, minkä takia arvokonservatiivisuus tulee lopulta voittamaan.

Suomessa tämä muutos kohti perinteisiä ja pysyviä arvoja tulee olemaan hyvin voimakas ja näkyvä, jopa siinä määrin, että ilmiötä tullaan hämmästelemään kaikkialla maailmassa.

Kirjoitussarja jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa kirjan kolmannen kirjoittajan Joonas Konstigin aloitustekstin referointi. Joten pysykää kanavalla.

26.10.2016

Jouko Piho:

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 1)

Sain vasta tänään käsiini jo viime vuonna ilmestyneen esseekokoelman ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” alaotsikkona ”Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit”. Kirjan ovat toimittaneet professori Timo Vihavainen, tiedetoimittaja Marko Hamilo ja kirjailija Joonas Konstig. Muut kirjoittajat ovat kirjailija Timo Hännikäinen, kauppapolitiikan ja kansainvälistymisen asiantuntija Heidi Marttila, matemaatikko Jukka Aakula ja sosiologi Erkki Lampén.

Luettuani 338-sivuisesta kirjasta 40 sivua päätin tehdä teoksesta moniosaisen arvion ja selostuksen, millaista en ole ennen laatinutkaan, koska teksti vaikuttaa niin hyvältä ja mielenkiintoiselta, että sitä tekee mieli referoida enemmänkin ja pikku paloissa, jotta keskustelussa voidaan keskittyä johonkin rajattuun näkökulmaan.

Haluan jo tässä vaiheessa suositella kirjaa kaikille ismeistä, aatteista ja ideologioista kiinnostuneille ihmisille.

Aihehan eli arvoliberaalien ja arvokonservatiivien yhteentörmäys on mitä ajankohtaisin maailmassa ja myös Suomessa.

Teen niin, että kommentoin kirjan antia alusta lähtien sitä mukaa kuin luen sitä.

Ensimmäisenä on Timo Vihavaisen kirjoitus ”Uskalla käyttää järkeäsi!” Seuraavassa on katkelmia Vihavaisen terävästä tekstistä.

”Vapautta joskus puolustanut poliittinen radikalismi, erityisesti marxilaisessa muodossaan, on muuttunut itsensä irvikuvaksi. Nyt kulttuurimarxilaisuuden perilliset ja Amerikassa jopa liberaalien perilliset ovat muuttuneet vapauden vastaiseksi voimaksi, joka ylläpitää sensuuria, pyrkii sääntelemään ihmisten yksityiselämää ja yrittää kahlehtia vapaata ajattelua vaatimalla ja käyttämällä ”poliittisen korrektiuden” irvokasta orwellilaista uuspuhetta.

Älymystö, joka sen klassisen tutkijan Karl Mannheimin mukaan oli ihannemuodossaan ”vapaasti liikkuvaa” (freischwebend) on suurelta osin luutunut vanhentuneita mantrojaan jankkaavaksi hyvän- ja pahantahtoisten hölmöjen, hyödyllisten ja hyödyttömien idioottien laumaksi.

Vastavaikutus on jo tapahtunut. Kaikissa merkittävimmissä Euroopan maissa on syntynyt intellektuaalisia ja poliittisia liikkeitä, jotka ovat haastaneet juoksuhautoihinsa jääneen vasemmistoälymystön. Uuden voiman tunnukset ovat usein olleet konservatiivisia, joskus populistisia ja joskus oikeistolaisia.

Vasemmistolaisuus, joka kerran tarjosi vaihtoehdon sorrolle ja tyrannialle, ei tänään tarjoa sitä enää missään eikä millekään. Ajattelun tasolla, hengen valtakunnassa, se on vetäytynyt vatvomaan marginaalisia asioita. Politiikassa se on maho ja yrittää turvata asemiaan sensuurin ja demagogian keinoin. Tämä on yhtä kuin taantumuksen tie ja merkitsee oman moraalisen tappion tunnustamista.

Marxilaista perua oleva vasemmistolaisuus näyttää nyt, luojan kiitos, olevan auringonlaskun aate, jolta kukaan ei enää odota poliittisia aloitteita, saati pidä sitä poliittisena vaarana. Tämä tosiasia on paljonpuhuva. Poliittiseksi vaaraksi saattaa sen sijaan muodostua se hallitsematon ja naiivi oikeistolaisuus ja populismi, jota vastuuton vasemmistolainen politiikka ruokkii keskiryhmien ja älyllisesti kahlitun älymystön tukemana.” Lainaukset loppu.

Mitä ajatuksia Vihavaisen teksti tuo mieleen? Allekirjoitan itse kaiken mitä hän tuo esille.

Suomessa on 1970-luvun taistolaiskommunistien ajoista lähtien ollut ja on edelleen se tilanne, että selvä enemmistö toimittajista on vihervasemmistolaisia, mikä vaikuttaa heidän kirjoitustensa painotuksiin ja näkökulmiin.

Mutta vastavaikutus on jo tosiaan alkanut ja siitä lankeaa suuri ansio vapaalle internetille, jossa ainakin vielä voi tuoda julki valtamediasta poikkeavia näkemyksiä.

Kirjan arviointi jatkuu huomenna ja sen jälkeen päivittäin niin kauan kuin on tarpeen. Pysykää kanavalla.

24.10.2016

Jouko Piho:

Oma puolue kadoksissa

Helsingin Sanomissa oli tänään (24.10.2016) pääkirjoitus, jonka otsikkona oli "Oma puolue kadoksissa".
 
Kirjoituksessa todettiin: "Kansalaisten epätietoisuus omista puoluevalinnoistaan näyttää aina vain kasvavan. Uusimman HS-gallupin mukaan niitä, jotka eivät osanneet tai halunneet sanoa mitä puoluetta eduskuntavaaleissa äänestäisivät, tai sanoivat etteivät äänestäisi, oli 41 prosenttia. Siis melkein joka toinen on epävarma äänestyskäyttäytymisestään."
 
Minä kuulun myös tähän 41 prosentin joukkoon. Minulla ei ole puoluetta mitä äänestää.
 
Onko sinulla?

23.10.2016

Jouko Piho:

Maailma päälaellaan

Tämän päivän arvot ovat heittäneet kuperkeikkaa entisiin verrattuna: paha on hyvää, ruma on kaunista, valhe on totta, sairas on tervettä, luonnoton on luonnollista, epänormaali on normaalia ja hävettävä on kunniallista.

Kaikki on ylösalaisin. Mustasta on tehty valkoista ja valkoisesta mustaa.

Ei ole mikään ihme, että vanhan ajan säädyllinen ihminen on kaikesta ymmällään ja monet ovat ahdistuneita.

Tämä hullunmylly on maailman vapaamuurareiden ja rikkaan valtaeliitin tietoisesti suunnittelemaa kansojen moraalin ja arvojen tuhoamista, jotta ihmisiä olisi sen jälkeen helpompi hallita ja orjuuttaa.

Suomi tulee kuitenkin irtautumaan tästä paholaismaisesta oravanpyörästä tulevina vuosina. Perinteisten arvojen kunnioitus palaa, ja maalaisjärkeä saa taas käyttää.

Hallinto puhdistuu, media puhdistuu, oikeuslaitos puhdistuu, jopa kirkko puhdistuu, kun iso luuta lakaisee läpi Suomenmaan.

17.10.2016

Jouko Piho:

Anwar Sadat ja Menachem Begin

Huomasin viime viikolla Loviisan kirjastossa käydessäni, että siellä oli pöydillä kasa poistettuja kirjoja, joita sai ottaa ilmaiseksi. Nappasin sieltä muutamia kirjoja mukaani, joista ensimmäisenä aloin lukea Anwar Sadatin v. 1978 julkaistua kirjaa Presidentin ääni. Sadat oli Egyptin presidentti vuosina 1970-1981.

Kirja olikin varsin mielenkiintoinen, koska se toi esille monia uusia asioita, joita en ollut ennen tiennyt. Olin suurin piirtein tietoinen Sadatin toiminnasta, ennen kaikkea siitä, että hän teki v. 1978 Camp Davidissa Israelin pääministerin Menachem Beginin kanssa Israelin ja Egyptin välisen rauhansopimuksen presidentti Carterin toimiessa välittäjänä, jonka johdosta kumpikin sai Nobelin rauhanpalkinnon samana vuonna.

Uutta minulle oli varsinkin kuvaus Sadatin voimakkaasta uskonnollisuudesta sekä hänen ylevästä luonteestaan, koska hän ei tavoitellut valtaa eikä rahaa, vaan halusi olla vain isänmaan palvelija, jos häntä tarvittiin. Ennen kuin se aika koitti, Sadat joutui olemaan paljon eri vankiloissa, koska hän taisteli silloin Egyptissä valtaa pitäviä brittejä vastaan.

Oli myös kiintoisaa lukea Sadatin kuvauksia pitkäaikaisesta ystävästään ja työtoveristaan Gamal Nasserista, joka oli Egyptin presidenttinä vuosina 1956-1970.

Kun olin lukenut Sadatin elämäkerran, päätin kysyä kirjastosta, onko siellä mitään kirjaa Menachem Beginistä. Yksi kirja löytyikin varastosta, v. 1979 julkaistu Menachem Begin – mies ja legenda. Jos Sadatin kirja oli mukaansatempaava, niin kirja Beginistä oli vieläkin innostavampi.

Huomasin heti sellaisen asian, että Sadatissa ja Beginissä oli monia yhtäläisyyksiä. Myös Begin oli hyvin uskonnollinen eikä hänkään ollut tippaakaan kiinnostunut rahasta eikä vallasta. Molempia motivoi vain oman kansansa parhaaksi toimiminen.

Myös Begin joutui olemaan paljon vankiloissa, joista pahin oli vuosina 1940-1941 vietetty aika Neuvostoliiton vankileirillä jossain Siperiassa, jonne Begin joutui syytettynä neuvostovastaisuudesta, vaikka hän oli vain siionisti, mutta kommunistit tulkitsivat silloin siionismin eli Israelin valtion perustamisen kannattamisen neuvostovastaisuudeksi, koska heille kansainvälinen luokkataistelu oli tärkeämpää kuin kansallisuusajattelu.

Puolassa syntynyt Begin liittyi vapaaksi päästyään puolalaiseen armeijaan, jonka yksi joukko-osasto siirtyi Lähi-itään. Begin pääsi lopulta Persian kautta Palestiinaan, jossa hän joutui olemaan pitkään maan alla piilossa brittiviranomaisilta, jotka etsivät vuositolkulla Beginiä, joka oli vastarintaliike Irgunin johtaja vuosina 1943-1947.

Kirja kuvaa valaisevasti niitä ristiriitoja, joita siionistisessa liikkeessä oli. Vaikka kaikilla oli sama päämäärä eli Israelin valtion perustaminen, niin vasemmistosiionistien eli Työväenpuolueen ja oikeistosiionistien eli Irgunin, Lehin ja Sternin välillä oli hyvin suuria mielipide-eroja keinoista ja menettelytavoista, miten tavoitteeseen päästäisiin. Työväenpuolue oli David Ben Gurionin johdolla maltillisen politiikan kannalla, kun taas oikeistolaiset olivat valmiita vapaustaistelussaan myös käytännön iskuihin tarkoin valittuihin kohteisiin.

Tosin yksi tunnetuimmista iskuista eli hotelli King Davidin räjäyttäminen, joka oli brittien päähallintopaikka, meni sikäli täydellisesti vastoin suunnitelmia, että siinä tuli myös siviiliuhreja, joita Irgun pyrki muutoin välttämään eli 91 Britannian armeijan ja hallinnon edustajaa kuoli ja toistasataa ihmistä haavoittui. Syy ei ollut kuitenkaan Irgunin, joka oli varoittanut tulevasta iskusta hyvissä ajoin, vaan Palestiinan mandaattihallituksen ministerin Sir John Shawin, joka ei piitannut varoituksesta, koska hän luotti siihen, että hotellia varmistavat vartiojoukot pystyisivät estämään hyökkäyksen. Myöhemmissä kuulusteluissa kävi ilmi, että Shaw oli varoituksen saatuaan vastannut eräälle poliisiupseerille: ”Minä en ota vastaan määräyksiä juutalaisilta. Täällä määrään minä.” Shawin typerä ylimielisyys johti sitten tarpeettomiin uhreihin.

Nämä näkemyserot eri siionistiryhmien välillä johtivat Beginin pitkäksi aikaa oppositioon myös Israelin valtion syntymisen jälkeen. Vasta Kuuden päivän sodan edellä toukokuussa 1967 Begin otettiin mukaan kansalliseen hätätilahallitukseen. Begin olikin sitten mukana laajapohjaisissa hallituksissa aina vuoteen 1970 asti.

Mutta vasta v. 1977 koitti Israelissa historiallinen käänne ja täydellinen suunnanmuutos, kun kansa antoikin koko ajan vallassa olleelle Työväenpuolueelle epäluottamuslauseen, ja Beginin johtama oikeistolainen Likud-puolue sai suuren vaalivoiton ja Beginistä tuli pääministeri.

Jo saman vuoden loppupuolella 19.11.1977 Sadat kävi ensimmäisenä arabijohtajana virallisella vierailulla Israelissa ja puhui Knessetissä eli Israelin parlamentissa, mikä hämmästytti koko maailman. Miesten välit olivat silminpistävän lämpimät. Poislähtiessään Sadat piti pitkään kiinni Beginin käsistä ja sanoi, että hän ei tule unohtamaan koskaan tätä vieraanvaraisuutta.

Kun ajattelen tätä historiallista kohtaamista ja sen jälkeen syntynyttä rauhansopimusta Israelin ja Egyptin välillä, niin olen sitä mieltä, että koko lähentyminen oli suurelta osin mahdollista sen takia, että kumpikin oli aito johtaja, nöyrä ja vaatimaton ja Jumalaan uskova, jolle ulkoiset arvostuksen merkit eivät merkitse mitään, vaan ainoastaan oman kansan parhaaksi toimiminen. Kun tähän lisää vielä molempien suuren lukeneisuuden ja herrasmiesmäisen käytöksen sekä sen, että kumpikin oli kärsinyt paljon vankiloissa, niin tuloksena oli vaikeuksien kautta hioutunut timantti, valtiomiestason aito johtaja.

Kun kävin Israelissa ensimmäisen kerran v. 1981 ja astuin 6.10.1981 Nataniassa olevan hotellin aulaan, kiinnittyi huomioni auki olevaan televisioon, jossa uutistenlukija kertoi vakavana, että Egyptin presidenttiä Anwar Sadatia oli juuri ammuttu kuolettavasti vuotuisessa voitonpäivän paraatissa Kairossa. Tekijöinä olivat Egyptin islamilaisen terroristijärjestön jäsenet, jotka vastustivat rauhaa Israelin kanssa. Mietin yhdessä muun matkaryhmän kanssa, mahtaako tästä tulla nyt jotain ongelmia Israelin ja Egyptin suhteissa, mutta onneksi niin ei käynyt.

Sain samalla matkalla kuulla Menachem Beginin puhuvan Kansainvälisen Kristillisen Suurlähetystön järjestämässä Lehtimajanjuhlassa, johon oli kerääntynyt 3500 vierasta 35 eri maasta. Myrskyisiä suosionosoituksia saanut puhe alkoi: ”Tänään haluaisin kutsua kaikki tuomion ja synkkyyden profeetat, kaikki pessimistit ja kaikki muut riistäjämme Jerusalemiin tähän halliin katsomaan loistavaa näkyä, joka osoittaisi heille: Israel EI ole yksin!”

Begin jäi pääministerin virasta pois rakkaan vaimonsa Alizan kuoleman jälkeen elokuussa 1983. Beginistä lähti yksin jäätyään ikään kuin puhti pois ja hän kuoli v. 1992.

Pitkään hyljeksitty ja väärinymmärretty Begin äänestettiin helmikuussa 2005 Israelin suurimmaksi johtajaksi 32,8 prosentin ääniosuudella.

11.10.2016

Kekkonen, Brezhnev, Stepanov ja Karjalan palautus

Olen tiennyt, että presidentti Urho Kekkonen puhui usein Neuvostoliiton johtajien kanssa Karjalan palautuksesta Suomelle, koska hän halusi palauttaa rauhanomaisin keinoin sen, mikä oli miekalla menetetty, mutta eilisessä TV1:n dokumenttiohjelmassa ”Urho” tuli asiasta esiin minulle uutta tietoa (ohjelma on nähtävissä YLE Areenassa).

Olen ollut tietoinen siitä, että Kekkonen puhui monesti Karjalan palautuksesta Hrushtshevin kanssa, joka suhtautui asiaan myötämielisesti, mutta ei voinut tehdä mitään, koska muu poliittinen johto oli palautusta vastaan.

Urho-dokumentissa tuli esille se, että Kekkonen otti palautuksen esille myös Brezhnevin kanssa, joka totesi kuitenkin Kekkoselle, että Neuvostoliitto ei voi suostua ehdotukseen, vaikka Suomi olisi ollut valmis aluevaihtoihin ja armeijan supistamiseen. Oli kuitenkin mielenkiintoista kuulla, että Brezhnev oli sanonut, että ei ole vielä aika, mikä viittaa siihen, että periaatteessa Karjalan palautus olisi OK, kunhan on oikea aika.

Mielestäni kaikkein hätkähdyttävintä oli ohjelmassa esiintyneen Kekkosen kaverin Vladimir Stepanovin lähes profeetalliset sanat. Nykyään eläkeläisenä Moskovassa asuva Itä-Karjalasta kotoisin oleva ja melko hyvin suomea puhuva Stepanov oli vuosina 1973-79 Neuvostoliiton suurlähettiläänä Suomessa.

Stepanov tunnettiin aikanaan Tehtaankadun Suomen-syöjänä, joka olisi halunnut tehdä Suomesta kansandemokratian. Mutta nyt 89-vuotias Stepanov puhui hyvin myönteisesti Karjalan palautuksesta Suomelle. Stepanov sanoi: ”Loppujen lopuksi tulee se aika, milloin luultavasti kypsyy tämä asia ja sitä voidaan ratkaista. Mä uskon tähän.”

Tällainen oikea hetki, momentum, tuli v. 1991 Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Kun Baltian maat irtautuivat Neuvostoliitosta ja itsenäistyivät, olisi Suomikin voinut samoihin aikoihin saada Karjalan takaisin ja sellaista epävirallisesti tiedustellen ehdotettiinkin Suomelle, mutta Suomen silloinen poliittinen johto presidentti Mauno Koiviston johdolla ei tuntenut etsikkoaikaansa eikä uskaltanut tarttua mahdollisuuteen kiinni vaan ilmoitti, että Suomella ei ole mitään aluevaatimuksia. Niin se tilaisuus meni ohi.

Sittemmin aikaikkuna on ollut visusti kiinni, mutta monien profetioiden mukaan oikea aika tulee vielä ja Vladimir Stepanovinkin usko saa täyttymyksensä, kun luovutettu Karjala ja kaikki muutkin menetetyt alueet palautuvat vielä Suomelle.

Se aika on lähellä.

8.10.2016

Jouko Piho:

Maahanmuuttajien harkinnanvarainen tuki on väärin

Suomen tukiviidakko kaipaisi uudistamista muutenkin, mutta on erityisen väärin ja epäoikeudenmukaista, että maahanmuuttajat saavat perustukien lisäksi todella paljon lisää rahaa eli harkinnanvaraista toimeentulotukea, mitä kantasuomalaiset eivät saa.

Tässä harkinnanvaraisessa tuessa ei ole edes kattoa, vaan sossun virkailija voi jakaa sitä niin paljon kuin katsoo aiheelliseksi.

Monet sossun työntekijät kokevat tilanteen tavallisia suomalaisia syrjivänä, mutta he eivät voi tehdä asialle mitään. Sossun virkailija ei voi puhua asiasta arvostelevasti, koska hänellä on pelko, että jos hän aukaisee suunsa ja kertoo totuuden, niin hän menettää työpaikkansa.

Toinen pelko liittyy rasistikortin käyttöön. Eräs sossun työntekijä kirjoitti nimettömänä netissä: ”Työskentelen itse sosiaalialalla, enkä voi julkisesti kertoa mielipiteitäni joutumatta leimatuksi. Meitä vaiennettuja on paljon, mutta tulemme antamaan tukemme vaaleissa maahanmuuttovastaiselle politiikalle. Virkailijat pelkäävät rasistileimaa ja jakavat todella avokätisesti rahaa kaikille muille paitsi valkoiselle suomalaiselle."

Tällainen tilanne on täysin väärin ja kestämätön. Suomalaisten on yhä vaikeampaa ymmärtää sitä, että heidät, jotka ovat rakentaneet tämän maan, asetetaan syrjittyyn asemaan tänne tulleiden rinnalla, joilla monilla ei ole minkäänlaisia haluja työntekoon, mutta sitäkin enemmän kiinnostusta elämiseen suomalaisten veronmaksajien kustannuksella.

Herää kysymys, millainen hallitus laittaa omat kansalaisensa toisen luokan kansalaisen asemaan.

Tähän epäoikeudenmukaisuuteen täytyy tulla muutos.

Ja muutos tulee. Elämme vallankumouksellisessa tilanteessa.

 4.10.2016

Jouko Piho

David Mayer de Rothschild – tuleva Antikristus?

Henry Makowin sivustolla (http://henrymakow.com/2016/10/david-mayer-de-rothschild.html) on mielenkiintoinen artikkeli David Mayer de Rotschildista, v. 1978 syntyneestä karismaattisesta ympäristönsuojelijasta, joka kuuluu kuuluisaan Rotschildien pankkisukuun, jonka väitetään omistavan yli 70 % maailman varallisuudesta. Hänen isänsä on Evelyn de Rothschild.

David on saanut useita tunnustuksia ja mm. Maailman talousfoorumi on ehdottanut häntä 'Nuoreksi maailmanlaajuiseksi johtajaksi' (Young Global Leader).

Pitkä ja komea David on kieltämättä hiukan Jeesuksen näköinen. Profetioiden mukaan Antikristus tulee olemaan hyvännäköinen eikä mikään vastenmielinen hirviö.

David on kieltäytynyt työskentelemästä sukunsa pankkibisneksissä ja on sen sijaan keskittynyt vaikuttamaan luonnon ja ilmastoasioiden hyväksi. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että David halveksii ihmisiä, mutta jumaloi luontoa.

Tämä saattaa olla hyvinkin laskelmoitua, jotta maailman kansat hyväksyisivät aikoinaan näennäisen hyväntekijän ja antikapitalistin, joka toimii kuitenkin sukunsa ja yleensä pankkien intressien hyväksi.

Illuminaateista pois loikannut John Todd on sanonut: ”Pyramidin puuttuva huippukivi asetetaan paikoilleen, kun jostain Rotschildista tulee Messias tai Antikristus. Huippukivessä oleva paha silmä on Lucifer.”

David toimii myös liike-elämässä, ensin musiikkiteollisuudessa ja nyttemmin muodin alalla. Davidin firman nimi ”The Lost Explorer” (Eksynyt kulkija) viittaa hänen filosofiaansa, jonka mukaan väärä on oikein ja eksyminen yhä uudestaan on OK. Yhtiön okkultistisen logon alla olivat aluksi sanat ”Est. 1978” (Vuodesta 1978 alkaen), mikä viittaa Davidin syntymävuoteen.

Mutta uusimmassa versiossa lukeekin ”Est. 2025”. Olisiko vuosi 2025 se vuosi, jolloin Antikristus astuu maailman poliittiselle näyttämölle? Monien raamatuntutkijoiden mukaan näin voisi olla.

Onko David Mayer de Rotschild tuleva Antikristus? Hänellä olisi tehtävään mahtavat edellytykset ulkonäkönsä ja maailman rikkaimman sukunsa suunnattoman vaikutusvallan takia.

Aika näyttää.

22.9.2016

Jouko Piho:

Onko Suomella toivoa?

Sipilän-Orpon-Soinin SOS-hallitus on viemässä Suomea kohti hätätilaa.

Onko Suomella enää toivoa?

Kyllä on, mutta apu ja muutos eivät tule nykyisiltä puolueilta, ei eduskunnan hallitus- eikä oppositiopuolueilta eikä myöskään eduskunnan ulkopuolisilta pienpuolueilta tai uusilta perusteilla olevilta puolueilta.

Apua ei tule myöskään Suomen ulkopuolelta, ei Venäjältä eikä EU:lta tai NATOlta.

Suomi on nyt ja tulee olemaan tulevaisuudessa vielä enemmän sellaisessa tilassa, jossa mitkään ihmisten keinot eivät auta.

Suomen ainoa apu ja turva on Herra, isiemme Jumala. Suomen ainut tie muutokseen ja pelastukseen on hengellinen herätys, kääntyminen elävän Jumalan puoleen.

”Jumala ompi linnamme ja vahva turva aivan.” Virsi 170.

14.9.2016

Jouko Piho:

Theodore Rooseveltissa oli paljon samaa kuin Donald Trumpissa

Luin amerikkalaisesta nettilehdestä Newsmaxista Daniel Ruddyn uudesta kirjasta Theodore the Great: Conservative Crusader (Theodore Suuri: Konservatiivinen ristiretkeilijä), jonka mukaan Donald Trumpin kampanja Valkoiseen taloon pääsemiseksi muistuttaa vuoden 1912 presidentinvaaleja, jolloin eräs toinen röyhkeä New Yorkin asukas, Theodore Roosevelt, uhmasi Republikaanipuolueen johtoa.

Trump ja Roosevelt ovat monissa asioissa yhtä erilaisia kuin yö ja päivä, mutta heissä on myös samankaltaisuutta varsinkin kansallismielisyydessä ja populistisessa esiintymisessä.

Roosevelt julisti v. 1912, että näkyvän ja jopa näennäisen hallituksen takana on näkymätön hallitus, joka ei ole mitenkään vastuussa kansalle. Rooseveltin mielestä tilanne oli väärin ja siksi hän halusi presidentiksi saadakseen aikaan muutosta. Roosevelt julisti: ”Tämän päivän tärkein valtiomiesteko on tuhota tämä näkymätön hallitus ja hävittää korruptoituneen liike-elämän ja turmeltuneen politiikan välillä oleva epäpyhä allianssi.”

Roosevelt halusi siis poliittisen vallan pois rahavallalta, suuryrityksiltä ja puoluepampuilta takaisin hallitukselle ja sen takana oleville valitsijoille.

Rohkeat puheet olivat kuitenkin liikaa eikä Rooseveltia, joka oli jo ollut presidenttinä kaksi kautta vuosina 1901-1909, valittu enää presidentiksi, koska republikaanien äänet jakautuivat Taftin ja Rooseveltin kesken, joten voiton vei demokraattien Wilson.

Roosevelt varmaankin hymyilisi hyväksyvästi, jos hän olisi tänä päivänä kuulemassa Trumpin sanoutuvan irti näistä samoista rikollisista erikoisintresseistä, jotka ovat edelleen voimissaan 100 vuotta Rooseveltin jälkeen voimakkaampana kuin koskaan ennen.

Vaikka Roosevelt saikin aikaan joitakin uudistuksia vaalikäytännöissä, hän ei voinut murtaa suuren rahan eli plutokraattien valtaa eikä kukaan muukaan hänen jälkeensä. Amerikkaa hallitsee raha ja ne, joilla on rahaa, määräävät kaiken. Taustalla oleviin pankkiireihin verrattuna presidentitkin ovat vain juoksupoikia, jotka toteuttavat näkymättömän hallituksen tahtoa, ja jos eivät tottele, niin saavat varautua salamurhaan kuten kävi John Kennedylle.

Vaikka Trump tuntuukin olevan puheidensa perusteella irti Republikaanipuolueensa ja raha- ja valtaeliitin määräysvallasta, niin minulla on kuitenkin sellainen vaikutelma, että nämä itsenäiseltä kuulostavat puheet ovat vain tavallisten ihmisten kosiskelua äänten saamiseksi. Olen saanut nimittäin sellaisen käsityksen, että kaikesta huolimatta myös Trump on eliitin ja illuminaatin mies ja esittää vain edeltä sovittua rooliaan tässä kamppailussa, koska USAssa ei ketään valita presidentiksi ilman taustakulisseissa vaikuttavien mahtimiesten ja vapaamuurarien tahtoa.

Lähde: http://www.newsmax.com/Newsfront/teddy-roosevelt-donald-trump/2016/08/28/id/745522/?ns_mail_uid=19980606&ns_mail_job=1686348_09132016&s=al&dkt_nbr=l35yuil4

13.9.2016

Jouko Piho:

Miksi suvakit suvaitsevat suvaitsematonta islamia?

Kansanedustaja Teuvo Hakkarainen ihmetteli 9.9.2016 Suomen Uutisissa: ”Miksi homoliittojen kannattajat ovat samaa porukkaa kuin ne, jotka haluavat homoja vihaavia turvapaikkaturisteja joka niemeen ja notkelmaan?”

Hakkarainen jatkoi: ”Minusta nykyään on niin, että kaikkein suvaitsemattomimpia ovat ne, jotka omasta mielestään ovat suvaitsevaisia. Jos ajattelet toisin kuin he, olet lähes rikollinen.”

Hakkaraisen mielestä punaviherkaartin logiikka on varsin erikoista. Olen samaa mieltä, mutta lisäisin, että kyseessä ei ole vain vihervasemmisto, vaan samoin ajattelevia on paljon myös poliittisessa keskustassa ja oikeistossa eli koko Suomen poliittisessa kentässä sekä myös kirkon piirissä korkeinta johtoa myöten puhumattakaan valtamediasta, joka on täydellisesti suvakkien hallussa.

Mielestäni Hakkaraisen kysymys on aiheellinen. Miksi tosiaan on näin, että suvaitsevaisuuttaan mainostavat ihmiset eivät suvaitse homoutta vastustavia suomalaisia, mutta suvaitsevat homoutta vastustavia muslimeja?

Olen pitkään miettinyt tätä ristiriitaa, mutta en ole aikaisemmin kirjoittanut asiasta mitään. Nyt kirjoitan. Näen, että tähän käsittämättömään tilanteeseen on kolme syytä.

1. Ensimmäinen syy on näkymättömän maailmanhallituksen eli maailman raha- ja valtaeliitin tahto ja suunnitelma saada aikaan kaaosta lännen kansallisvaltioissa murtamalla niiden moraalista ja hengellistä lujuutta ja diktatuurin vastustamiskykyä horjuttamalla hallitsemattoman muslimien maahanmuuton kautta maiden kansallista ja uskonnollista tasapainoa siten, että erityisesti kansallista isänmaallisuutta ja kristinuskon arvoja perheestä ja avioliitosta aletaan pitää vanhanaikaisina ja edistystä haittaavina. Suomen maanpetturimaiset valtaapitävät, suomalaisvastainen media ja luopiokirkko ovat omaksuneet nämä Saatanaa palvovien illuminaattien arvot ja toimivat niiden mukaan.

2. Toinen syy on se, että yhteinen vihollinen yhdistää toisilleen vihamieliset voimat ystäviksi. Suomessa se merkitsee sitä, että varsinkin vihervasemmisto, joiden monet kannattajat ovat uskonnottomia tai ateisteja, voivat olla samassa rintamassa muslimien kanssa, koska he ovat yhdessä kristinuskoa vastaan. Tässä kamppailussa Suomen valtauskontoa vastaan on tuki vähemmistöuskonnon kannattajilta mahdollinen, koska kyseessä on yhteinen vastustaja, jolloin vain yksinkertaisesti ummistetaan silmät islamin huonoilta puolilta tai niitä ainakin koko ajan vähätellään. Kyseessä on kirjaimellisesti epäpyhä allianssi.

3. Edellistä kohtaa kaksi voi vielä täydentää siten, että sekä islamissa että vihervasemmistolaisuudessa ja myös liberaalissa luopiokristillisyydessä, kaikissa näissä vaikuttaa sama henki, sama väärä henki, joka ei ole Jumalasta, vaan Saatanasta. Heidän ajatuksena ja mielipiteensä kuulostavat toki hyviltä, jopa raamatullisilta, kun Raamattua siteerataan Pirun lailla eli sitä vääristäen, mutta ne eivät ole oikeita ja kannatettavia käsityksiä kuin vain pintapuolisesti. Kyseessä on farisealainen ja ulkokultainen maailmanparannusideologia, joka pyrkii antikristilliseen vallankumoukseen suomalaisten perinteisten arvojen muuttamiseksi maailman kulissihallituksen haluamaan suuntaan ja on jo pitkälle siinä onnistunut.

Edellä mainitsemieni kolmen syyn takia ei ole enää epäselvää, miksi suvakit suvaitsevat suvaitsematonta islamia.

He ovat saman hengen lapsia.

Eikä se henki ole hyvä.

11.9.2016

Jouko Piho:

Onko uskonto tabu?

Tämän päivän (11.9.2016) Helsingin Sanomissa on iso juttu tabuista eli kielletyistä tai kartettavista asioista. Hesari kysyi eri alojen asiantuntujoilta näkemyksiä suomalaisten tabuista juuri nyt.

Kokoon saatiin 12 tabua, joista ensimmäisenä on uskonto.

Kirjailija Sirpa Kähkönen sanoo: ”Uskonto on Suomessa tabu. Sitä pidetään yksityisasiana, eikä siitä keskustella julkisesti siitä huolimatta, että niin omassa maassa kuin maailman mittakaavassakin uskonnot ovat erottamaton osa politiikkaa ja valtioiden rakenteita.”

Olen asiasta hiukan eri mieltä. Uskonto tai paremmin sanottuna uskonasiat ovat olleet Suomessa tabu aikaisemmin, mutta minun nähdäkseni tilanne on koko ajan muuttumassa siten, että myös uskonnollisista kysymyksistä voidaan keskustella avoimemmin, varsinkin netissä, jossa se on mahdollista nimimerkin suojissa.

Toki edelleen Suomessa esiintyy näkemystä, että esim. uskontoa ja politiikkaa ei tulisi sotkea toisiinsa, mutta siinä olen aivan päinvastaista mieltä, että niitä ei tarvitsekaan sotkea toisiinsa, koska ne ovat jo kiinni toisissaan, koska jokaisen ihmisen usko tai sen puute vaikuttaa joka tapauksessa hänen päätöksentekoonsa, koska uskonnolliset tai vastaavat johonkin uskomisen vakaumukset määrittävät kaikkien ihmisten kohdalla heidän perusarvonsa, joiden pohjalta he tekevät päätöksiä.

Miten sinä koet asian? Onko uskonto edelleen tabu Suomessa vai onko asiassa edetty rohkeampaan suuntaan häpeämättä uskoa tai laittamatta sitä muusta elämästä erilliseen yksityisboksiin. Onko uskonasioista puhuminen tai kirjoittaminen sinulle helppoa vai vaikeaa?

10.9.2016

Jouko Piho:

Operaatio Polar

Luin eilen todella mielenkiintoisen kirjan, joka tempasi minut niin mukaansa, että en malttanut mennä nukkumaan, ennen kuin olin päässyt 433 sivua loppuun eli joskus puoli kahden aikaan yöllä.

Kyseessä on viime viikolla julkaistu res.majuri Ville Kaarnakarin tiedustelutrilleri Operaatio Polar – Salaisen sodan salaiset partiot, joka on faktaa ja fiktiota sekoittavan Operaatio-sarjan 14. teos.

Tarina tapahtuu v. 1948, jolloin Berliinin kriisi on kiristymässä ja Suomessa eletään kommunistien vallankaappauksen pelossa.

Tällöin Suomen ja lännen tiedusteluintressit yhtyvät, kun USA ja Britannia haluavat tietoa entisen liittolaisensa Neuvostoliiton toimista Suomen itärajan takana.

Syntyy huikea suunnitelma lähettää suomalaisia entisiä kaukopartiomiehiä rajan taakse tutkimaan epäiltyä venäläisten rakettitehdasta Kuolan niemimaalla. Tarkoituksena on myös siepata länteen kaksi venäläisten vangitsemaa ja pohjoiseen kuljettamaa saksalaista rakettitiedemiestä. Tiedusteluyksikön seikkailut venäläisten partioiden ja etsintälentokoneiden puristuksessa on henkeäsalpaavaa luettavaa.

Loppuratkaisu on mahtava ja niin yllättävä, että sitä ei kannata tässä paljastaa.

Vauhdikas ja mukaan imaiseva jännityskirja on taitavasti kirjoitettu. Mukana on myös oikeita henkilöitä, kuten ennen muuta Suomen radiotiedustelun alkuunpanija ja kehittäjä eversti Reino Hallamaa, joka joutui sodan jälkeen pakenemaan ensin Ranskaan ja sitten Espanjaan.

Ville Kaarnakari oli eilen 9.9. RadioRockin lähetyksessä Jone Nikulan haastateltavana (http://www.radiorock.fi/#!/post/57d2ccc5da83b603009148ed ).

Kaarnakari sanoi, että osa asioista on oikeasti tapahtunut, mutta eri aikaan kuin kirjassa, ja osa on sellaisia, jotka olisivat voineet tapahtua.

Kirja loppuu seuraaviin sanoihin: ”Perusteellisesti voidaan sanoa, että Operaatio Polar oli yksi sodanjälkeisen Suomen menestyksellisimpiä tiedusteluoperaatioita, vaikka sitä ei ole koskaan tapahtunutkaan.”

Kirjasta on myös oma FB-sivusto osoitteessa https://www.facebook.com/operaatiopolar/ .

Totta tai tarua, mutta olipahan huima lukukokemus!

5.9.2016

Jouko Piho:

Vasemmistoherruuden aika loppuu

Noin 40 vuotta kestänyt kulttuurimarksistinen ja demarivetoinen vasemmistolaisuus, jonka arvoliberaalit aatteet on paljolti omaksuttu vihreissä, mutta myös RKP:ssa, Keskustassa ja Kokoomuksessa eli suurin piirtein kaikissa Suomen puolueissa, on tulossa valtakautensa loppusuoralle.

Koska kaikki Suomen puolueet ovat mädäntyneitä ja sisältä lahoja, täytyy niiden tilalle tulla jotain aivan muuta.

Kun ensin hallinto uudistuu, niin sen jälkeen puhdistuu myös demlalainen oikeuslaitos ja entisten taistolaiskommunistien miehittämä media. Myös kirkossa tapahtuu uskonpuhdistus.

3.9.2016

Nonie Darwish:

Miksi muslimien on vihattava juutalaisia?

Jokin aika sitten Pakistanin uskonnollinen johtaja Pirzada Mustafai sanoi: ”Sitten kun juutalaiset on hävitetty, rauhan aurinko alkaa nousta koko maailmaan.”

Samaa saarnaa eivät toista vain uskonoppineet vaan myös poliitikot Iranissa, Saudi-Arabiassa, Egyptissä jne. Se ei ole vain Ahmedinejadin ajatus, vaan koko islamilaisen teologian perusta, että rauha tulee maailmaan vasta kun juutalaiset on hävitetty maan päältä. Kuitenkin vain harvat länsimaiset toimittajat ovat huolestuneita tällaisesta retoriikasta tai välittävät tuoda julkisuuteen tämän islamin kauhean pimeän puolen, joka on pakkomielteinen juutalaisviha.

En usko että tarvitsee olla käyttäytymistieteen tai ryhmäajattelun asiantuntija ymmärtääkseen islamilaisen juutalaisvihan patologian. Meidän kaikkien on aika paljastaa juutalaisiin kohdistuva vihamielisyys. Olemme sen velkaa ihmisyydelle ja totuudelle.

Uskova muslimi ei ymmärrä, että sellainen viha on epäsopivaa ja epäpyhää maailmanuskonnolle ja että islamin uskottavuus murenee tämän vihan takia. Muslimin ei ole luvallista tutkiskella itseään tai kyseenalaistaa tätä vihaa. Muslimit puolustelevat juutalaisvihaa väittämällä, että juutalaiset pettivät Muhammedin ja näin ansaitsevat tällaisen kohtelun.

Silloin kun itse olin vielä muslimi, uskoin että tämä yksipuolinen islamin kertoma tarina oli riittävä perustelu oikeuttamaan islamilaisten johtajien murhat, terrorin, valheet ja propagandan juutalaisia vastaan. Tavalliselle muslimille jatkuva juutalaisten kiroaminen moskeijoissa tuntuu normaalilta ja jopa pyhältä.

Kun olin tehnyt paljon ajatustyötä, analyysiä, tutkimusta ja kirjoittamista, ymmärsin että juutalaisviha on olennainen perusta islamilaisessa uskonopissa eivätkä muslimit tunnu pääsevän siitä mitenkään eroon. Islam pelkää juutalaisia ja islamin vihollinen numero yksi ovat juutalaiset - tämä on totuus, jota täytyy suojella hinnalla millä hyvänsä. Sillä ei ole väliä kuinka monta muslimimiestä, -naista tai -lasta kuolee, kun islamin mainetta suojellaan. Tärkein muslimien velvollisuus on suojella islamin ja Muhammedin mainetta.

Mutta miksi uskonto aiheuttaa tällaista kärsimystä seuraajilleen? Syy on seuraava.

Kun Muhammed aloitteli missiotaan levittää islamia, hänen tavoitteenaan oli luoda aidosti arabialainen uskonto, jonka luojana oli arabialainen profeetta, jonka arvot ja kulttuuri olivat arabialaisia. Saadakseen uskottavuutta hän liitti sen kahteen abrahamilaiseen uskontoon, juutalaisuuteen ja kristinuskoon. Hän odotti Arabiassa olevien juutalaisten heimojen julistavan hänet Messiaaksi tuoden hänelle legimiteetin arabien keskuudessa ja erityisesti oman mekkalaisen heimonsa, Quraishin, keskuudessa. Koska hänen oma heimonsa torjui hänet ja pilkkasi häntä, Muhammed etsi hyväksyntää juutalaisilta, joita hän kutsui ”Kirjan kansaksi”. Mutta juutalaisten käännyttäminen oli se osa käsikirjoitusta, josta Muhammedin oli selviydyttävä, jotta mekkalaiset huomaisivat olleensa väärässä torjuessaan hänet.

Tämä oli yksi niistä syistä, miksi Muhammed päätti muuttaa Medinaan, kaupunkiin, jossa asui pääasiassa juutalaisia ja joitakin köyhiä arabeja. Juutalaiset sallivat Muhammedin asettua kaupunkiin. Alussa mekkalainen Koraani oli täynnä myönnytyksiä juutalaisille, jotka olivat saaneet "johdatuksen ja valkeuden" (5:44) ja jotka "oli asetettu muiden kansojen edelle" (45:16). Mutta kun juutalaiset torjuivat lepyttelyn ja kieltäytyivät kääntymästä islamiin, Muhammed raivostui. Koraanin sanoma muuttui rakkaudesta uhkailuihin ja lopulta puhtaaksi vihaksi, kirouksiksi ja käskyiksi tappaa juutalaiset. Juutalaisten torjunta aiheutti Muhammedille sietämättömän pakkomielteen.

Juutalaiset eivät ainoastaan torjuneet häntä, vaan hän myös kadehti syvästi heidän vaurauttaan. Arabian juutalaiset heimot ansaitsivat elantonsa laillisilla ja menestyvillä liiketoimilla, mutta Muhammed ansaitsi elantonsa ja vaurautensa sodankäynnillä hyökäten arabiheimoja - joskus myös omaa heimoaan - vastaan ottaen heidän omaisuutensa ja ryöstelemällä karavaaneja. Se ei näyttänyt hyvältä miehelle, joka väitti olevansa Jumalan profeetta. Pelkkä juutalaisten olemassaolo sai Muhammedin näyttämään huonolta ja se johti Muhammadin tekemään sanoinkuvaamattoman teurastuksen. 600-900 miestä mestattiin yhdestä heimosta ja naiset ja lapset otettiin orjiksi. Muhammed sai valita ensin kauneimmat naiset seksiorjikseen. Kaikki nämä tunteettomat juutalaisten surmaamiset on tarkasti dokumentoitu islamilaisiin kirjoituksiin Muhammedin elämästä - ei suinkaan häpeällisinä asioina, vaan oikeutettuina tekoina pahoja ihmisiä vastaan.

Muhammed ei päässyt yli kokemastaan vihasta, nöyryytyksestä ja torjutuksi tulemisesta ”Kirjan kansan” taholta ja hautoi synkkää piinaansa ja pakkomiellettään siitä, että juutalaisia oli vielä elossa. Kuolinvuoteellaan hän antoi muslimeille tehtäväksi tappaa juutalaisia, missä hyvänsä he heitä löytävät, mistä tuli "pyhä käsky", jota muslimit eivät voi hylätä. Muslimit jotka kirjoittivat sharia-lakia, ymmärsivät, että Muhammed oli äärimmäisen herkkä arvostelulle ja siksi Muhammedin arvostelusta tuli islamin pahin rikos, jota ei anneta anteeksi, vaikka arvostelija katuisi tekoaan. Muhammedin sanoma kuolinvuoteellaan seuraajilleen ei ollut levittää pyhyyttä, rauhaa, hyvyyttä ja kohdella lähimmäistään kuten itseään, vaan jatkaa juutalaisten tappamista ja kansanmurhaa.

Näin tappamisesta tuli pyhä toimitus, jolla osoitettiin tottelevaisuutta Muhammedille ja itselleen Allahille. Muhammed kuvaili itsensä juutalaisten uhriksi, ja muslimien täytyy kostaa hänen puolestaan tuomiopäivään asti. Kaikesta arabien rahasta ja vallasta huolimatta muslimit edelleen tekeytyvät uhreiksi. Shariaan on myös kirjattu laiksi, että jokaisen muslimin tulee puolustaa Muhammedin kunniaa ja islamia verellään ja se sallii monien muiden käskyjen rikkomisen, jos se on tarpeen islamin ja Muhammedin puolustamiseksi. Näin muslimit kantavat suurta taakkaa, pyhää taakkaa, puolustaakseen Muhammedia verellään ja heidän on silloin luvallista tappaa, valehdella, pettää, panetella jne.

Muhammedin on täytynyt tuntea syvää ja äärimmäistä häpeää siitä, mitä hän oli tehnyt juutalaisille ja siksi oli löydettävä erittäin hyvä syy, jolla kansanmurha voitaisiin perustella. Käskemällä muslimeja jatkamaan kansanmurhaa puolestaan jopa kuolemansa jälkeen hän laajensi häpeän koskemaan kaikkia muslimeja ja islamia itseäänkin. Kaikki muslimit komennettiin seuraamaan Muhammedin esimerkkiä ja jahtaamaan juutalaisia mihin hyvänsä he menivätkään. Sata vuotta Muhammedin kuoleman jälkeen arabit valloittivat Jerusalemin ja rakensivat al-Aqsa -moskeijan juutalaisten temppelin raunioille, juutalaisten pyhimpään paikkaan. Muslimit ajattelivat hävittävänsä juutalaisten muistonkin.

Muhammedin tekemästä Arabian juutalaisten kansanmurhasta tuli synkkä häpeäpilkku islamin historiassa ja se aiheuttaa muslimeissa tänäkin päivänä häpeää, kateutta ja vihaa. Muhammedin ja muslimien silmissä pelkkä juutalaisten olemassaolo, puhumattakaan juutalaisvaltiosta, halventaa islamia ja saa Muhammedin näyttämään enemmänkin massamurhaajalta kuin profeetalta. Jos muslimit tekisivät rauhan juutalaisten kanssa ja myöntäisivät heidän olevan ihmisiä, jotka ansaitsevat samat oikeudet kuin ketkä tahansa muutkin, sillä olisi tuhoava vaikutus siihen, miten muslimit kokevat uskontonsa, historiansa ja profeettansa teot.

Islamilla on paha eksintentiaalinen ongelma. Haluamattaan juutalaiset joutuivat keskelle islamin dilemmaa. Islamin on oikeutettava kansanmurha juutalaisia vastaan. Muhammedilla ja muslimeilla on kaksi vaihtoehtoa: joko juutalaiset ovat pahoja ali-ihmisiä, apinoita, sikoja ja Allahin vihollisia, tai Muhammed oli kansanmurhan toimeenpannut sotaherra eikä hän sovi Jumalan profeetaksi - valinta joka tietäisi islamin loppua.

Silloin ja tänään Muhammed ja muslimit valitsivat ensimmäisen maailmankuvan ja määräsivät vihjauksenkin toisesta maailmankuvasta ankarasti rangaistavaksi. Juutalaisten on pysyttävä ikuisesti islamin pahoina vihollisina, muutoin islam menettää oikeutuksensa. Kolmatta vaihtoehtoa estää islamin ytimen romahtaminen ei ole: joko Muhammed oli paha tai juutalaiset olivat pahoja. Jokainen yritys antaa anteeksi, antaa ihmisarvo juutalaisille tai elää rauhassa heidän kanssaan katsotaan petokseksi islamia vastaan. Kuinka muslimit voisivat antaa juutalaisille anteeksi ja sen jälkeen mennä moskeijaan lukemaan profeettansa sanoja, jotka käskevät heitä tappamaan juutalaisia missä hyvänsä heitä tapaavatkaan? Se ei onnistu, jos haluaa pysyä muslimina.

Tämä on se syy, miksi islamin vihollinen numero yksi on ja tulee olemaan totuus.

Nonie Darwish

Nonie Darwish on 67-vuotias Egyptin Kairossa syntynyt, mutta Yhdysvalloissa asuva arabinainen ja entinen muslimi, joka on ihmisoikeusaktivisti, islamin kriitikko ja Arabs for Israel (Arabit Israelin puolesta) –järjestön perustaja.

31.8.2016

Jouko Piho:

Venäjä - ystävä vai vihollinen?

Kuten me tiedämme historiasta Venäjä on ollut satojen vuosien ajan Suomelle enemmän vihollinen kuin ystävä.

Kun Suomi oli sitten suuriruhtinaskuntana osa Venäjää, oli alkuaika melko hyvää ja monet suomalaiset olivat tyytyväisiä tsaariin.

Mutta tsaarinajan loppuaikoina alkoi tulla yhä enemmän venäläistämispyrkimyksiä, mikä johti Suomessa tyytymättömyyteen, kapinoihin ja lopulta tsaarinvallan kukistuttua Suomen itsenäistymiseen.

Vaikka Lenin tunnusti nopeasti Suomen itsenäisyyden, koska hän toivoi Suomessakin tapahtuvan kommunistisen vallankumouksen, jonka jälkeen Suomi palaisi takaisin Venäjän yhteyteen, niin sen jälkeinen Stalinin Neuvostoliitto suhtautui vihamielisesti porvarillissosiaalidemokraattiseen Suomeen, kun täällä ei tapahtunutkaan vallankumousta, mikä johti Talvisodan yritykseen vallata koko Suomi muutamassa viikossa.

Näin ei kuitenkaan tapahtunut eikä Jatkosodassakaan, vaan Suomi jäi itsenäiseksi, mutta erittäin suuresti painostettuun tilaan, jota alettiin myöhemmin kutsua suomettumiseksi.

Toisen maailmansodan jälkeen Suomi joutui nimittäin YYA-sopimuksen myötä ystävyyden pakkorakoon, jossa oli mantranomaisesti hoettava aina uudestaan ystävyyttä ja hyviä naapuruussuhteita. Olihan mukana toki varmaan aitoakin ystävyyttä, kuten Kekkosen ja Hrushtshevin välillä ja monien yksilöiden kesken, mutta pienen ja suuren valtion ystävyys ei ollut tasavertaista, vaan pienemmän alistumista vahvemman tahtoon hyvin monissa asioissa, ettei isoveljelle tulisi paha mieli.

Suomi pääsi irti pakkoystävyydestä itänaapurin kanssa vasta Neuvostoliiton hajottua v. 1991. Sen jälkeen tuli myös mahdolliseksi hakea Euroopan Yhteisön (nykyään Euroopan Unioni) jäsenyyttä, mikä alkoikin v. 1995.

Tällä hetkellä olemme hankalassa tilanteessa, koska EU:n politiikka ei ole aina Suomelle edullista. Paras esimerkki ovat talouspakotteet, jotka ovat ikävä haittatekijä monille suomalaisille.

Myös Suomen tiivistynyt yhteistyö NATOn kanssa herättää ristiriitaisia ajatuksia sekä Venäjällä että monissa suomalaisissa.

Siitäkin ollaan eri mieltä, voiko Suomella olla ylipäätään suoria poliittisia yhteyksiä Venäjän kanssa vai pitääkö kaikkeen saada EU:n lupa tai ainakin informoida EU:ta ensin.

Olemme nyt murroskohdassa. Jotain isoa muutosta on tulossa.

Koska Suomi on idän ja lännen välissä kuin puristuksissa, seuraava ja melko pian tuleva kansainvälisen tilanteen kiristyminen näkyy ensimmäiseksi Suomessa siten, että Venäjä hermostuu lopullisesti Suomen NATO-flirttailuihin ja tekee ennalta ehkäisevän sotilaallisen iskun Suomeen miehittämällä osan Suomesta armeijallaan.

Suomi on silloin valinnan paikalla: joko Suomen hallitus myöntää Venäjän sotilaille kauttakulkuoikeuden – tai syttyy täysimittainen sota.

Suomi tulee valitsemaan myöntyvyyden, mikä on viisainta siinä tilanteessa, ja verinen sota vältetään.

On luonnollista, että suomalaiset kokevat miehityksen aikana Venäjän viholliseksi.

Mutta lopulta tapahtuu päinvastoin. Käy nimittäin niin, että juuri Venäjän miehityksen takia tilanteet muuttuvat niin paljon, että Suomella onkin mahdollisuus irtautua Euroopan unionista ja palata täyteen itsenäisyyteen.

Kun sitten Venäjän armeija poistuu aikanaan Suomesta, koska Venäjä on kärsinyt suuria tappioita muilla rintamilla, niin Suomi on täysin vapaa sekä Venäjästä, EU:sta että lännen pankkiireista.

Tällöin Venäjälle tulee uusi johto, joka suhtautuu suopeasti Suomeen jahaluaa korvata Neuvostoliiton tekemät vääryydet palauttamalla kaikki Suomelta viime sodissa anastetut alueet takaisin Suomelle eli Petsamon, Sallan, Karjalan ja neljä Suomenlahden saarta.

Sen lisäksi Suomi tekee Venäjän kanssa sopimuksen, että myös Itä-Karjala eli Aunuksen ja Vienan Karjala sekä Kuolan niemimaa liitetään Suomeen. Sen jälkeen myös Inkerin alue ja Viro haluavat liittyä osaksi Suomea. Näin suur-Suomi syntyy vihdoinkin.

Kun näin käy, silloin Venäjästä tulee Suomen paras ystävä yhteistä vihollista eli Uuden maailmanjärjestyksen yhtä maailmanhallitusta ja sen demonista diktaattoria vastaan. Entiset veriviholliset ovat nyt samassa rintamassa Antikristusta vastaan.

23.8.2016

Jouko Piho Perttu Häkkisen radio-ohjelmassa

Tulin juuri äsken Pasilan Isosta Pajasta YLE Puheen Perttu Häkkisen ohjelmasta, jonka aiheena oli helvetin historia.

Mukana oli myös insertteinä teol.tri Kari Kuulan näkemyksiä. Kuulahan on pitkälti asiassa samoilla linjoilla kuin minäkin.

Emme kumpikaan halua kuitenkaan asiaa julistaa, koska se on liian vaikea ymmärrettäväksi, mutta jos joku kysyy, niin sanomme, mitä mieltä olemme.

Ohessa ennen ohjelmaa otettu kuva, jossa ovat vasemmalta lukien Perttu Häkkinen, Jouko Piho ja Panu Hietaneva.

Tästä Yle Areenan linkistä voi kuunnella ohjelman: http://areena.yle.fi/1-3621274 .

22.8.2016

Jouko Piho YLE Puheessa Perttu Häkkisen radio-ohjelmassa

Kerroin tästä jo aiemminkin, mutta laitan tähän muistutuksena, että olen huomenna tiistaina 23.8.2016 klo 13-14 vierailijana YLE Puheessa Perttu Häkkisen radio-ohjelmassa. Aiheena on helvetin historia.

Jos et voi kuunnella ohjelmaa suorana, se tulee monta kertaa uusintana. Sen lisäksi ohjelman voi kuunnella jälkeenpäin arkistosta.

20.8.2016

Jouko Pihon kirjoitus:

Suomalaiset saavat Suomen takaisin

Monet suomalaiset ovat tänä päivänä murheellisia ja osa on vihaisia sen takia, että Suomen viime vuosikymmenien hallitukset ja eduskunnat eli poliittiset päättäjämme ovat muuttaneet maamme aivan toisenlaiseksi kuin mitä suurin osa kansasta haluaa.

Pinnan alla kuohuu, mutta samalla ollaan todella erikoisessa tilanteessa, kun Suomessa ei ole yhtään poliittista tai yhteiskunnallista kanavaa, jonka kautta muutosta voitaisiin ajaa.

Tällöin ainoaksi vaikutuskeinoksi jää kirjoittelu netissä ja kavereiden kanssa päivittely heitä tavattaessa.

Kun sitten huomataan, että ahkerastakaan kirjoittamisesta ja voimakkaista kannanotoista ei ole mitään hyötyä, vaan Suomea tuhoon vievä juna sen kun vain puksuttaa eteenpäin, niin ei ole ihme, että monet alkavat turhautua ja jotkut suunnittelevat jopa muuttoa ulkomaille.

Minulla on kaikille asiantilaan kyllästyneille ja väsyneille suomalaisille hyvä uutinen: tilanne tulee muuttumaan ja suomalaiset saavat Suomen takaisin.

Näin käy siitä huolimatta, että tällä hetkellä ei näköpiirissä ole mitään, mikä mahdollistaisi tällaisen optimismin.

Mutta lähitulevaisuudessa tulee tapahtumaan sellaisia suuria muutoksia ja mullistuksia koko maailmassa, että ne luovat täysin uuden tilanteen myös Suomelle. Silloin mahdollisuuksien ikkuna lävähtää apposen auki.

15.8.2016

Igor Girkin perusti äärikansallismielisen puolueen

Igor Girkin, tunnettu myös nimellä Strelkov, perusti keväällä 2016 Venäjän Kansallinen Liike –nimisen uuden äärikansallismielisen puolueen, jonka tarkoituksena on koota Venäjän yhteyteen kaikki Neuvostoliittoon kuuluneet ja siitä v. 1991 irtautuneet valtiot.

Girkin on entinen FSB:n eversti ja useiden eri sotien veteraani. Viimeksi Girkin johti v. 2014 Itä-Ukrainan sotilaallista kapinaa, mutta hän pettyi siihen, ettei Venäjä halunnutkaan Krimin tavoin vallata Itä-Ukrainaa.

Girkin alkoi hävitä taisteluita Ukrainan vahvistuneille joukoille, mutta lopullinen suosiosta putoaminen tapahtui malesialaisen koneen alasampumisen jälkeen 17.7.2014. Girkin nimittäin kehuskeli Vkontaktessa (venäläisten vastine Facebookille), että hänen joukkonsa ovat ampuneet alas ison koneen. Mutta kun myöhemmin kävi ilmi, että kyseessä olikin Malaysia Airlinesin matkustajalentokone, jonka kaikki 298 matkustajaa saivat surmansa, Girkin poisti kehuviestin äkkiä Vkontaktesta.

Tapahtuma sai aikaan niin paljon ikävää huomiota, että Moskovan viranomaiset erottivat elokuussa 2014 Girkinin kaikista tehtävistään ja kuljettivat Girkinin käsiraudoissa Moskovaan.

Sen jälkeen Girkinistä tuli Putinin ja hänen hallintonsa äänekäs arvostelija. Girkin ei ymmärrä sitä, miksi Venäjä ei aloita täysimittaista sotaa Itä-Ukrainassa, vaan tilanne pyritään pikemminkin jäädyttämään.

Girkinin uusi poliittinen puolue piti ensimmäisen kongressinsa 28.5.2016 Moskovassa, jossa paljastettiin tavoitteeksi palauttaa Venäjän keisarillinen kunnia. Liikkeen julistus sanoo suoraan: ”Mailla, joissa asuu venäläisiä, on oikeus tulla osaksi Venäjää. Me yhdistämme Venäjän, Ukrainan, Valko-Venäjän ja muut historialliset venäläiset maat yhdeksi kokovenäläiseksi supervaltioksi ja muutamme koko entisen Neuvostoliiton alueen ehdottoman venäläisen vaikutusvallan etupiiriksi.”

Monet pelkäävät, että Girkinin uusi liike saattaa vedota Venäjän muihin kansallismielisiin ryhmiin hyvinkin voimakkaasti.

Olen itse sitä mieltä, että Igor Girkin voi olla se profetoitu Venäjän uusi johtaja, kiiluvasilmäinen diktaattori, joka on kovan linjan nationalisti ja ortodoksi, joka vihaa juutalaisia ja ei-ortodoksikristittyjä, kuten katolisia ja protestantteja.

Jos näin on, niin Igor Girkin tulee olemaan myös Suomen miehittäjä ja Kolmannen maailmansodan aloittaja.

Laitan tähän loppuun vielä Terry Bennettin kesäkuussa 2011 saaman profetian Neuvostoliiton takaisintulosta.

Enkeli osoitti sormellaan Venäjää ja julisti: ”Neuvostoliitto tulee nousemaan jälleen. Venäjä yrittää koota yhteen monia entisiä kansoja käyttämällä uhkauksia ja houkutuksia. Hallituksesta tulee äärimmäisen aggressiivinen.”

14.8.2016

Jouko Pihon kirja-arvio:

Putinin sisäpiiri

Sain juuri luetuksi erittäin mielenkiintoisen kirjan, jota voin heti alkuun suositella kaikille.

Kyseessä on syksyllä 2015 Venäjällä julkaistu Mihail Zygarin kirja ”Koko Kremlin sotajoukko”, josta tuli melkoinen puheenaihe ja suuri myyntimenestys naapurimaassa. Otava julkaisi kirjan nopeasti eli huhtikuussa 2016 suomeksi nimellä ”Putinin sisäpiiri”.

Venäjän tunnetuimpiin toimittajiin kuuluva 35-vuotias Mihail Zygar kirjoitti teostaan seitsemän vuotta ja haastatteli sitä varten satoja ihmisiä, joista suurin osa suostui antamaan tietojaan vain anonyymisti, mikä on varsin ymmärrettävää.

Tosin yleisin kritiikki kirjaa kohtaan koskee juuri nimettömien ja kasvottomien lähteiden luotettavuutta, mutta Zygar ei näe tilanteelle mitään vaihtoehtoa, koska ”yksikään poliitikko tai virkamies ei anna rehellistä haastattelua, jos hän tietää sen menevän nauhalle – varsinkaan televisioon”.

Kirjassa on hämmästyttävän paljon yksityiskohtaisia tietoja Venäjän presidentti Vladimir Putinia lähellä olevista henkilöistä ja hänen vastustajistaan.

Mutta ennen kaikkea kirja onnistuu kuvaamaan uskottavasti Putinin omaa ajattelua ja sielun liikkeitä. Putinillahan on sielu, kuten George W. Bush totesi tavattuaan Putinin.

Bushiahan Putin arvosti aluksi suuresti kutsuen tätä sotaherraksi, mutta joutui sittemmin pettymään tähän pahasti. Barack Obamaa Putin ei ole arvostanut missään vaiheessa.

Putin pettyi myös Britannian pääministeri Tony Blairiin ja ylipäätään kaikkiin läntisiin ystäviinsä, kun kaikki alkoi mennä eri tavoin kuin Putin toivoi. Eli moninapaisen maailman sijaan, jossa Venäjä olisi ollut yksi napamaa, länsi jatkoikin yksinapaisen eli USA-johtoisen maailman rakentamista, jossa Venäjällä olisi vain sivurooli.

Ukrainan sota, Krimin valtaus ja sen seurauksena lännen talouspakotteet vain pahensivat asiaa Venäjän joutuessa yhä enemmän eristyksiin ja Putinin muuttuessa epäluuloiseksi yksinvaltiaaksi.

Kirja toimii paitsi poliittisen päätöksenteon ja ainaisen valtataistelun kuvaajana myös Venäjän lähihistorian perusteoksena. Siksi alaotsikko ”Nyky-Venäjän lyhyt historia” on oikeutettu.

Raakaa valtataistelua käydään Venäjällä jatkuvasti monien eri intressiryhmien kuten silovikkien, talousliberaalien, ortodoksikirkon ja oligarkkien välillä. Valtansa puolesta pelkäävä Putin joutuu sitten koko ajan selvittelemään erilaisia ristiriitoja ja salaliittoja, mutta hän myös peluuttaa eri voimaryhmiä ja henkilöitä toisiaan vastaan toimien tasapainottajana ja erotuomarina.

Vuosien 2011–2012 suurmielenosoitukset Moskovassa yllättivät ja katkeroittivat Putinin. Nyt epäluulo valtasi hänet täysin. Hän epäili kaikkia ja käytti aikansa lukemalla raportteja Medvedevin ja tämän avustajien puhelinkeskusteluista.

Putin koki mielenosoituksiin osallistuneen keskiluokan pettäneen itsensä, vaikka hän oli lahjoittanut sille vakauden ja kulutusjuhlan. Mutta se ei enää riittänytkään. Nyt keskiluokka alkoi ylellisyyden lisäksi vaatia vapautta ja oikeusvaltiota.

Viime vuosina Putin on miettinyt paljon myös perinteisiä venäläisiä arvoja, joista kolme ensimmäistä ovat Jumala, perhe ja omaisuus. Putin on käynnistänyt myös sodan homoseksuaalisuutta vastaan pitäen länttä tässä suhteessa täysin moraalittomana.

Täytyykin muistaa, että Putinissa on monta Putinia.

Väitetään, että Putin ei olisi halunnut jatkaa politiikassa ensimmäisen presidenttikautensa jälkeen, mutta hänen avustajansa puhuivat hänet ympäri sanomalla, että ilman Putinia Venäjä hajoaa.

Suostuttelu tehosi. Sen jälkeen Putinista tuli korvaamaton Venäjän pelastaja, suorastaan messiaaninen hahmo. Ilmestyi iskulauseita ”Putin on yhtä kuin Venäjä” ja ”Ilman Putinia ei ole Venäjää”.

Nyt ollaan tilanteessa ja on oltu jo kauan, että Vladimir Putin uskoo näihin sloganeihin kaikkein vahvimmin.

Sen tähden Putin on yhä vainoharhaisempi myös vanhojen tovereiden suhteen. Putin on kolmen viime vuoden aikana vaihtanut kaksi kertaa henkivartiostonsa päällikön. Viimeksi muutama päivä sitten presidentin hallinnon päällikkö Sergei Ivanov sai lähteä alempiarvoisiin tehtäviin, vaikka Putin valehtelikin maireasti hymyillen Ivanovin muka halunneen itse muutosta.

Vuoden 2015 lopulla Kreml alkoi umpikujassaan etsiä äärimmäisiä ratkaisuja. Ulkopolitiikan strategit alkoivat puhua, että suuresta sotilaallisesta konfliktista voisi tulla mahdollisuus Venäjälle, koska se kääntää maailmantilanteen täysin ympäri.

Näin tulee myös tapahtumaan. Tämä ei ole Zygarin kirjasta vaan oma käsitykseni, että Venäjä tulee lopulta turvautumaan epätoivoissaan Putinin syrjäyttämiseen, jonka jälkeen Putiniakin karskimpi kova diktaattori aloittaa Kolmannen maailmansodan, jonka ensivaiheissa Venäjä miehittää oman turvallisuutensa vuoksi osan Suomesta ja koko pohjoisen Skandinavian.

9.8.2016

Jouko Piho YLE Puheeseen Perttu Häkkisen vieraaksi

Sain tänään kutsun mennä studiovieraaksi YLE Puheeseen Perttu Häkkisen radio-ohjelmaan tiistaina 23.8.2016 klo 13-14.

Suostuin kutsuun, koska viimekertainen vierailuni Perttu Häkkisen ohjelmassa joulukuussa 2015 oli varsin mielenkiintoinen ja herätti erittäin suurta huomiota. Silloin teemana oli profeetallisuus.

Tällä kertaa aiheena on helvetin historia samannimisen Kari Kuulan kirjan pohjalta. Luin Kuulan kirjan vuosia sitten, mutta luenpa sen nyt uudestaan ennen ohjelmaa.

Laittakaa ohjelman aika muistiin johonkin kalenteriin, niin voitte kuunnella suoraa radio-ohjelmaa, suoraa puhetta helvetistä.

Ohjelma tullaan uusimaan useita kertoja ja se on myöhemmin kuultavissa myös YLEn arkistossa.

Olin ajatellut, että kun saan helvettiä koskevan kirjoitussarjani kohta puoliin valmiiksi, niin jätän sen jälkeen koko aiheen ja olen siitä hiljaa kuin huopatossutehtaassa.

Mutta Joku oli yläkerrassa eri mieltä.

Asiasta pitääkin vielä puhua ja vielä valtakunnallisella radiokanavalla.

29.6.2016

Tukea Paavo Väyryselle

Paavo Väyrynen tarvitsee nyt tukeamme, koska hänen perustamansa Kansalaispuolueen kannattajakorttien keräämisessä on sattunut jokin virhe niin, että kortteja ei olekaan vielä koossa 5000 kpl kuten aiemmin ilmoitettiin.
 
Jos et ole vielä täyttänyt korttia, tee se nyt. Mene osoitteeseen http://kansalaispuolue.fi/liity-tukiryhmään, josta saat tarkemmat ohjeet, miten tulee toimia.
 
Kansalaispuolue ajaa Suomen eroa eurosta ja on Natoa vastaan eli on itsenäisyyden asialla.

24.6.2016

Ison-Britannian kansanäänestys 

Ison-Britannian ero EU:sta vahvistaa sen, mitä monet (minäkin) ovat kirjoittaneet jo vuosia sitten, että nykymuotoinen EU tulee hajoamaan.
 
Seuraavaksi on vuorossa Suomi ja sen jälkeen useita muita maita.
 
Suomi tulee sen sijaan liittoutumaan muiden Pohjoismaiden kanssa, ei tiiviisti, mutta tarpeellisissa asioissa. Ei siis liittovaltio, mutta jonkinlainen valtiosopimus.
 
Myös Venäjän kanssa tulee nykyistä enemmän kanssakäymistä, ei liittoa, mutta hyvää naapuruutta.

23.6.2016

Kansalaisaloite Suomen EU:sta eroamiseksi

Kävin allekirjoittamassa uuden aloitteen kansanäänestyksen järjestämisestä Suomen eroamiseksi EU:sta.
 
Sinä voit tehdä saman osoitteessa: https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/2058.

21.5.2016

Kansalaisaloite EU:ssa perheen ja avioliiton puolesta

Aito avioliitto ry edustaa Suomea Euroopan unionin alueella meneillään olevaa kansalaisaloitetta Äiti, Isä & Lapset (Mum, Dad & Kids).

Tämä eurooppalainen kansalaisaloite (ECI) kerää kannatuksia verkon kautta osoitteessa www.mumdadandkids.eu/fi ja aloitteen voi allekirjoittaa myös paperilomakkeella.

MISTÄ ON KYSE?

Äiti, Isä & Lapset tarvitsee 1000,000 kannatusta voidakseen edetä Euroopan Komission käsittelyyn. Aloitteen tavoitteena on saada käsitteet 'avioliitto' ja 'perhe' määriteltyä EU:n lainsäädännössä kaikille jäsenvaltioille yhtenäistetyllä tavalla. Tällä hetkellä EU:ssa on epäselvyyttä sen suhteen, mitä näillä termeillä tarkoitetaan ja perhelain soveltaminen EU-tasolla on siksi hankalaa ja se on synnyttänyt kitkaa jäsenvaltioiden välillä.

Aito avioliitto ry kannattaa eurooppalaisen kansalaisaloitteen ehdottamia määritelmiä 'avioliitosta' ja 'perheestä'. Me katsomme aloitteen tavoin, että avioliitto on naisen ja miehen välinen ja perhe perustuu avioliitolle ja/tai vanhemmuudelle.

Äiti, Isä &Lapset rekisteröitiin 18.12.2015 Euroopan Komission toimesta. Kannatuksien keräys jatkuu vähintään 18.12.2016 asti. Kannattamalla eurooppalaista kansalaisaloitetta olet mukana yhteiseurooppalaisessa hankkeessa suojelemassa avioliittoa ja perhettä. Korjaus on helppoa, nopeaa ja todella tärkeää. Aloite haluaa välittää vahvan signaalin EU:n johdolle siitä, että me välitämme lapsen oikeudesta isään ja äitiin. Tämän oikeuden turvaa parhaiten miehen ja naisen välinen avioliitto

Annetaan lapsille tulevaisuus!

Lisää Äiti, Isä &Lapset-kansalaisaloitteesta saat Suomen-koordinaattorilta Sarah Rizzolta; aito.avioliitto@gmail.com tai puh. 046-5618715.
__________________________

Kävin tukemassa kansalaisaloitetta. Käy sinäkin osoitteessa:
http://www.mumdadandkids.eu/fi .

2.5.2016

Siperia kiinalaisille

Ohessa on 2.5.2016 Karjalan Kuvalehdessä julkaistu artikkeli siitä, miten kiinalaiset täyttävät Siperian yrityksillään, tehtaillaan ja kiinalaisilla, mikä johtaa kahden vuoden sisällä siihen, että Venäjä luhistuu ja Kiina ottaa koko Siperian itselleen.

Myös profeetalliset sanomat ennustavat samaa.

Laitan oheen kartan, josta tämä Venäjän kutistuminen ja Kiinan Siperian valloitus käyvät hyvin ilmi.

KIINA VALLOITTAA SIPERIAN YRITYKSILLÄÄN - ONKO SITTEN MANTSHURIAN VUORO?

Kiina laittaa Siperiaan noin 300 000 yritystä, mistä maitten välillä on jo sovittu. Tällä yritysmäärällä Kiina käytännössä valloittaa koko Siperian.

Siperiassa on nyt tuntematon määrä kiinalaisia, joista suurin osa on ns. laittomia siirtolaisia. Virallinen siirtolaisten luku oli Wikipedian mukaan 200 - 400 000 kiinalaisen välillä jo vuonna 2004. Venäjän väestölaskennan mukaan vuonna 2002 kiinalaisia oli Siperiassa vain 34 500.

Onko Siperiassa nyt 5 vai 17 miljoonaa kiinalaista? Nämä luvut ovat erittäin suuria, eikä niille luonnollisestikaan ole mitään vahvistusta.

Venäläisiä asuu Siperiassa vain 1.3 henkeä neliökilometrillä eli 30-40 miljoonaa ihmistä, mikä on suhteellisen vähän. 300 miljoonaa kiinalaista asuu Venäjän vastaisella rajalla.

Oikeaa väestömäärää ei kukaan ulkopuolinen, ehkä ei mikään venäläinenkään taho, osaa sanoa. Sillä ei kuitenkaan ole olennaista merkitystä, paljonko kiinalaisia Siperiassa on. Merkittävää on se, että heitä on "paljon".

Venäjän talouslama vähensi varmastikin kiinalaisten määrää, mutta kuinka paljon, siitä ei ole tietoa. Paikalla käyneet henkilöt kertovat, että ennen lamaa alueella oli täysin kiinalaisia kaupunkeja ja kiinalaisten määrä alueella oli suuri.

Venäjän ja Kiinan välinen tavaranvaihto romahti tammi-syyskuussa 2015 noin 30 prosenttia. Maiden välinen kauppa on hiipumassa, vaikka Vladimir Putin ennusti sen nousevan 200 miljardiin dollariin vuonna 2020.

Venäjän kauppa Kiinan näkökulmasta on alle kaksi prosenttia, kun Kiina on Venäjälle EU:n jälkeen toiseksi suurin kauppakumppani.

Valtavia kaasuputkihankkeita Kiinaan eli Power of Siberia 1 ja 2 on kritisoitu jopa Venäjällä. Kiina aloitti tänä vuonna kaasuputkien rakentamisen. Tavoitteena on toimittaa vuosittain 38 milj. kuutiota kaasua vuodesta 2018 alkaen. Yli 20 mrd. dollarin etumaksuineen hanke on erittäin riskialtis Venäjälle.

Eräiden venäläispoliitikkojen mielestä on vain ajan kysymys, milloin kiinalainen väestö siirtyy suurin määrin Siperiaan.

Venäjällä on asukkaita virallisen tilaston mukaan noin 140 miljoonaa. Todellisuus lienee lähempänä 120 miljoonaa. Jos tästä määrästä otetaan pois vielä ne alueet, jotka haluavat irtautua Venäjän federaatiosta, määrä laskee merkittävästi.

Kiinassa on noin 1.35 miljardia ihmistä eli reilusti 10-kertainen määrä verrattuna venäläisiin, jotka edustavat 140 eri kansallisuutta. Myös kiinalaiset ovat lukuisista eri kansallisuuksista ja heimoista.

Kapitalistis-kommunistinen Kiina on tutkinut erittäin tarkoin Neuvostoliittoa ja se seuraa tarkoin Venäjän toimia, ettei sille itselleen kävisi samalla lailla kuin Neuvostoliitolle.

Kiinan ja Venäjän välinen suurin avoin kysymys on Mantshuria, vaikka kiinalaiset sanovat, ettei heillä ole Venäjältä mitään vaatimuksia.

Vuonna 1860, kaksi viikkoa II oopiumsodan rauhanteon jälkeen, Venäjä vaatii Kiinalta valtaisan osan Mantshuriaa, arviolta 800 000 km2. Ja sai vaatimuksensa läpi, vaikka se ei mitenkään ollut osallinen oopiumsodassa.

Nyt kiinalaiset yritykset valtaavat Siperian. 300 000 yritystä tarkoittaa, että Kiina ottaa käytännössä haltuunsa koko Siperian lähivuosina. Kiinasta on siten tulossa entistä suurempi uhka Venäjälle.

Siperia ei ole Kiinalle pelkästään oma tehdas ja raaka-aineiden tuottaja, erityisesti öljyn, kaasun ja puutavaran. Kiinalaiset tehtaat tekevät jo nyt lopputuotteita, kuten ennen Mantshurian menetystä.

Putin ei kykene uhoamaan Kiinalle, kuten hän uhoaa läntiselle maailmalle. Putin haluaa Kiinasta lojaalin yhteistyökumppanin joko Euraasian unionissa ja/tai Sanghai Cooperation Organization'issa.

Näin ei todennäköisesti tule käymään, sillä käytännössä kiinalaiset eivät tue Venäjää sen taloudellisissa ongelmissa, muutoin kuin juhlapuheissa.

Tilanne Venäjän kannalta näyttää huonolta. Idässä on Kiina sekä Mantshurian ja Siperian ongelmat sekä Japanin kanssa Kuriilien kysymys. Lännessä on Karjalan yhä avoin kysymys ja lukuisia muita ongelmia, joista pienimpiä eivät ole Ukraina, Valko-Venäjä tai Königsberg eli Kaliningrad.

Ellei energiaraaka-aineen hinta äkkiä ponnahda ylös, Venäjän federaatio luhistuu noin kahden vuoden kuluessa, jolloin Kiina palauttaa Mantshurian ja ottaa Siperian, mahdollisesti muitakin nykyisen Venäjän federaation alueita.

Tällöin Suomi joko palauttaa Karjalan eli Petsamon, Karjalan ja muun pakkoluovutetun alueen tai Suomen hallitus ja presidentti ovat yhä suuren suomettuneen pelon vallassa. Rohkealla ihmisellä pelko ei saa valtaa, eikä hän käännä pelkurin tavoin katsettaan pois ongelmista.

21.4.2016

Karjala Suomen taas on -video

Olin eilen 21.4.2016 Tallinnassa päätoimittaja Veikko Saksin haastateltavana. Juttu on luettavissa toukokuun Karjalan Kuvalehdessä.

Lauloin samalla sanoittamani ja säveltämäni laulun "Karjala Suomen taas on" yhdessä Marja-Leenan ja Katariinan kanssa.
 
Video laulusta on nähtävissä Youtubessa:
https://www.youtube.com/watch?v=528uTj9ykPw&feature=youtu.be

12.4.2106

Jouko Piho:

Suomalaiset fasistit

Sain juuri luetuksi mielenkiintoisen uutuuskirjan Suomalaiset fasistit – alaotsikkona Mustan sarastuksen airuet, joka on ilmestynyt WSOY:n kustantamana tammikuussa 2016 tekijöinä kolme nelikymppistä historiantutkijaa eli dosentit Oula Silvennoinen ja Marko Tikka sekä fil.tri Aapo Roselius.

Uraauurtava teos kertoo, mistä suomalaisessa fasismissa oli kyse ja millaista yhteiskuntaa suomalaiset 1920-1930 -lukujen fasistit tavoittelivat.

Kirjoittajat näyttävät, kuinka fasistisilla liikkeillä oli jäsenmääräänsä paljon suurempi vaikutus suomalaiseen yhteiskuntaan 1918-1944: fasismin aatteet levisivät avoimesti fasististen liikkeiden julkisivun takana ja saivat ällistyttävän paljon kannatusta yhteiskunta- ja elinkeinoelämän keskeisiltä vaikuttajilta, kuten paperitehtailija Rafael Haarlalta ja Lohjan kalkkitehtaan Petter Forsströmiltä.

Lisäksi muut puolueet, myös osa sosiaalidemokraateista, alkoivat kannatuksen menettämisen pelossa myötäillä fasistisia liikkeitä. Nämä kanssavaeltajat, olivatpa he aatteellisesti sitoutuneita tai liikkeellä pelkästään opportunismin ajamina, olivat koko ajan fasismin todellinen vaara, eivät niinkään sen avoimet kannattajat. Teoksesta paljastuu myös ne kohdat, jolloin varsinainen fasistinen kumous oli lähellä.

Suomessa ei kuitenkaan monien pettymykseksi tehty äärioikeistolaista vallankumousta, mihin vaikutti eniten se, että johto, kuten esim. Vihtori Kosola, oli epävarmaa ja useinkin humalassa, jolloin ei ollut ketään, joka olisi ottanut vastuuta ja antanut joukoille vallankumouskäskyn.

504-sivuinen kirja on varsin laaja ja kattava tietopaketti. Esiin tulee monia uusia asioita.

Lukemista tosin haittasi hiukan tekijöiden liberaali maailmankatsomus, joka tulee silloin tällöin esille jossain määrin ärsyttävästi. Mutta siihen nähden, että kirjoittajat ovat fasismin vastustajia, on kirja mielestäni kuitenkin tarpeeksi objektiivisesti kirjoitettu, mitä nyt välillä verenpaine hiukan nousee. Sekin on hyvä, että kirjassa on runsaasti ja melko pitkästi alkuperäisiä lainauksia fasistien omista puheista ja kirjoituksista.

Sekin hiukan häiritsi, että tekijät vähättelevät mielestäni 1920 ja 1930 -lukujen kommunismiuhkaa, kuten tietokirjailija Jyrki Vesikansa on myös kritisoinut. Kirjoittajat vertaavat jopa kommunistien jahtaamista kärpäsen ampumiseksi tykillä. Kyllä minun käsittääkseni sotien välisen ajan kommunismi oli oikea ja todellinen uhka ja selvästi enemmän kuin kärpänen.

Olen kirjoittanut koko ajan fasisteista, koska kirjan tekijät ovat valinneet nimittää Suomen isänmaallista äärioikeistoa sillä nimityksellä.

Termi on hankala ja kiistanalainen sen monimerkityksisyyden takia. Lyhyesti määritellen fasismi on väkivaltaan valmista kansallismielisyyttä Oula Silvennoisen mukaan. Kaikkein tärkein asia fasismissa oli kommunismin vastustaminen. Sen lisäksi fasismiin kuuluu kapitalismin, puolueiden ja parlamentarismin vastustaminen, jolloin autoritaarista johtamistapaa pidetään parempana. Fasismiin kuuluu myös vapaamuurareiden ja liberalismin (myös arvoliberalismin) vastustaminen ja ainakin suomalaisessa versiossa voimakas kristillisyyden ja perinnäisten arvojen korostus.

Jos fasismi määritellään näin, niin siinä syntyy se hankaluus, että fasismin sisällä oli, kuten kaikissa liikkeissä, useita eri näkemyksiä. Kaikki eivät suinkaan esim. hyväksyneet väkivallan käyttöä hyvään päämäärään pyrittäessä.

Eri tavalla asioita korostavia fasistisia puolueita ja ryhmiä oli lopulta Suomessa peräti 30, mikä tavaton sirpaleisuus oli yksi syy huonojen johtajien lisäksi fasismin huonoon menestykseen Suomessa.

Tunnetuimmat ja eniten jonkinlaista menestystä saaneet liikehdinnät olivat Lapuan liike ja Isänmaallinen kansanliike, joka sai vuoden 1933 eduskuntavaaleissa 14 paikkaa, kuten myös vuonna 1936. Molemmat liikkeet joutuivat vaikeuksiin viranomaisten kanssa niiden parissa esiintyneiden laittomuuksien ja rikosten takia. IKL:n nuorisojärjestön Sinimustien edustajia osallistui jopa Viron vallankaappaukseen, mikä tosin meni jo alkuunsa myttyyn Viron turvallisuuspoliisiin saatua ajoissa vihiä suunnitelmasta.

Mutta on parempi olla välittämättä itse fasismi-sanasta ja keskittyä vain tapahtumien kuvailuun ja eri aatteiden taisteluun, mikä on tehty perinpohjaisesti ja riittävän mielenkiintoisella tyylillä.

Kirja herättää joka tapauksessa paljon ajatuksia ja todennäköisesti myös keskustelua, mikä on ollut myös tekijöiden tarkoituksena.

10.4.2016

Jouko Piho:

Paavi Franciscus ja homous

Paavi Franciscus on sanonut: ”Jos joku on homo ja hän etsii Herraa ja hänellä on hyvää tahtoa, niin mikä minä olen tuomitsemaan?”

Paavi on oikeassa: ei hän olekaan mikään tuomitsemaan eikä hänen tarvitse tuomita.

Paavi vain jättää mainitsematta, että hänen ja kaikkien kristittyjen tulisi sanoa, että Raamatussa on meille ilmoitettu, että Jumala tuomitsee homouden.

16.3.2016

Jouko Pihon kirja-arvio:

Jäätyvä helvetti

Sain juuri luetuksi Ilkka Remeksen syyskuussa 2015 julkaistun trillerin Jäätyvä helvetti, mikä olikin melkoinen lukukokemus, jännittävä, mutta myös hyvin todentuntuinen, jopa profeetallinen.

Kirja on rankka kuvaus siitä, mitä ihmisille tapahtuu, kun Suomi jää pakkasen armoille sähkön ja viestintäyhteyksien katkettua.

Fiktiivinen kirja perustuu tosielämän faktoihin. Suomessa voi keskellä talvea tapahtua viikkoja kestävä valtakunnallinen sähkökatkos. On myös totta, että venäläiset ostavat systemaattisesti ja organisoidusti kiinteistöjä Suomen puolustuksen ja huoltovarmuuden kannalta kriittisiltä alueilta.

Kirjan alussa venäläinen tiedustelukone törmää Suomenlahden yllä Finnairin matkustajakoneeseen, joka tekee epäonnistuneen pakkolaskun jäälle. Samana iltana selittämättömät sabotaasit ja kyberiskut katkaisevat sähköt ja viestiyhteydet koko maasta.

Taustalla on vallanvaihto Venäjällä: Vladimir Putin on astunut syrjään ja presidentiksi tulee kiihkokansallinen hourupää. On mielenkiintoista, että myös useat eri henkilöt ovat profetoineet natsimielisen kovan johtajan noususta Venäjän johtoon.

Suomalaiset jäävät uutispimentoon, kun mikään tiedotusväline ei toimi. Pakkanen alkaa hiipiä yhä kylmempiin asuntoihin. Paniikki kiihtyy tunti tunnilta. Ihmiset pakenevat kuolemanloukuiksi muuttuvista kodeistaan ja kaaos leviää ruokahuollon ontuessa.

Suomen lamauttamisen takana on Venäjä, vaikka Venäjä kiistää syyllisyytensä, kuten Ukrainassakin, minkä takia monet suomalaisetkaan eivät usko, että Venäjällä on mitään tekemistä asian kanssa.

Perussyy Venäjän massiivisiin iskuihin on Venäjän Nato-pelko. Lainaus kirjasta: ”Suomi uhkasi Venäjää asettamalla alueensa sen perivihollisen Naton käytettäväksi. Uhka oli neutralisoitava varmistamalla, ettei näin tapahtuisi.”

Monet profeetat ovat tuoneet tätä samaa asiaa esiin, että Venäjä tulee miehittämään osan Suomesta omien turvallisuusintressiensä vuoksi, ennen muuta koko Itä- ja Pohjois-Suomen, mutta myös erillisiä alueita Etelä-Suomessa ja Pohjanlahden rannikolla.

Sekä profetioiden että Remeksen kirjan mukaan yksi venäläisten miehittämä alue on Ahvenanmaa. Minäkin näin muutama vuosi sitten unen venäläisten Ahvenanmaan miehityksestä. Näin Remes: ”Venäjän heinäkuussa 2015 vahvistetun uusimman laivastodoktriinin mukainen meriyhteyden takaaminen Kaliningradiin edellytti kiristyvän tilanteen aikana Suomen etelärannikon saamista hallintaan jo ennen mahdollista konfliktia. Ahvenanmaalta ja Hangosta käsin Venäjä pääsisi kontrolloimaan koko Suomenlahden ja Pohjanlahden merenkulkua ja heikentämään Naton mahdollisuutta puolustaa Viroa.”

Remeksen kirjassa toistuu muutaman kerran ajatus, että Suomen pelastus olisi ollut se, että Suomi olisi liittynyt aikoinaan Natoon. En itse usko siihen ollenkaan. Pikemminkin asia on juuri päinvastoin, että Suomen painostaminen ja suoranaiset hyökkäykset tulevat johtumaan juuri Nato-yhteyksistä.

Nato-jäsenyyskään ei Suomea auttaisi, koska Suomi on liian pieni ja merkityksetön maa puolustettavaksi, koska isot Nato-maat pelkäävät, että sellaisesta operaatiosta syttyisi Kolmas maailmansota. Naton kuuluisa viides artikla toisen Nato-maan puolustamisesta on kuollut kirjain.

Suosittelen Ilkka Remeksen viimeisintä jännitysromaania Jäätyvä helvetti luettavaksi vakavalla mielellä, koska hyvin paljon siitä, mitä kirjassa on sanottu, tulee toteutumaan.

En tosin usko, että Venäjä joutuu oikeasti hyökkäämään Suomen sähköverkoston ja viestiyhteyksien kimppuun, koska minulla on näkemys, että niin kovaan keinoon ei tarvitse turvautua, koska Suomi ja Venäjä tulevat pääsemään sopimukseen siitä, että Venäjän armeija saa kauttakulkuoikeuden ja tukikohtia tietyissä osissa Suomea.

Tästä huolimatta on viisasta ja viranomaistenkin suosittelemaa, että jokaisella on vähintään kahden viikon kriisivara eli ruokaa ja vettä kotona. Sähkökatkoksia voi nimittäin tulla myös luonnonmyllerrysten myötä.

Remeksen kirja on hyvä muistuttaja siitä, miten haavoittuva yhteiskuntamme on liiallisen sähköriippuvuuden takia. Sen takia olisi hyvä, jos mahdollisimman moni voisi asua talossa, jossa on tulisija, tai ainakin tilaisuus siirtyä sinne kriisin tultua.

Aloin itsekin uudestaan miettiä sitä jo vuosia mielessäni ollutta ideaa, että minunkin pitäisi hankkia talo, jossa olisi puuhella ja pihalla kaivo. Näinhän asiasta jo 3.8.2008 unen, jossa toistui monta kertaa sanat "food supply" eli ruokavarasto. Kysyin sitten Herralta, olisiko tähän "ruokavarasto"-sanaan liittyen muita tärkeitä sanoja. Sain kolme lisäsanaa. Ne ovat: cottage = mökki, potato = peruna ja cabbage = kaali.

Uskon, että Jumala haluaa jälleen kerran muistuttaa meitä ruokavarastojen kokoamisen tärkeydestä Joosefin viljan keräämisen tapaan, koska me olemme menossa kohti Ilmestyskirjan kolmannen sinetin eli mustan hevosen aikaa, jolloin kaikkialla maailmassa tulee olemaan suuri pula elintarvikkeista, myös Suomessa.

On myös hyvä miettiä sitä, miten eri tavoin voisi vähentää riippuvuuttaan sähköstä ja tietokoneista.

P.S.

Luin juuri äsken netistä, että Ilkka Remeksen Jäätyvä Helvetti voitti 10.3.2016 Finlandia-talolla järjestetyssä Kyberturvallisuus 2016 -tapahtumassa Vuoden kyberteko 2016 -palkinnon.

15.3.2016

Paavo Väyrysen tilaisuudessa

Olin Paavo Väyrysen Porvoon tilaisuudessa 11.3.2016. Paikallinen ruotsinkielinen Östnyland haastatteli minua ja vaimoani Ritvaa. Kuva on otettu juuri sen jälkeen kun olin antanut Väyryselle kirjani Ihmeellinen Israel.

 

Kuva liittyy Jouko Pihon 10.4.2016 julkaisemaan kirjoitukseen "Paavi Franciscus ja homous".
Kuva liittyy Jouko Pihon 12.4.2016 tekemään kirja-arvioon kirjasta Suomalaiset fasistit.
Jouko Piho Tallinnassa 21.4.2016 laulamassa lauluaan "Karjala Suomen taas on".
Igor Girkin. Kuva liittyy 15.8.2016 kirjoittamaani artikkeliin "Igor Girkin perusti äärikansallismielisen puolueen".
Perttu Häkkinen, Jouko Piho ja Panu Hietaneva YLE Puheen radio-ohjelmassa 23.8.2016. Liittyy 23.8.2016 kirjoitukseen "Jouko Piho Perttu Häkkisen radio-ohjelmassa".
Kuva liittyy Nonie Darwishin 3.9.2016 julkaistuun kirjoitukseen "Miksi muslimien on vihattava juutalaisia?"
Jouko Pihon arvio Ville Kaarnakarin kirjasta Operaatio Polar kohdassa 10.9.2016.
David Mayer de Rotschild - tuleva Antikristus? Kuva liittyy artikkeliin 4.10.2016.
Olin Paavo Väyrysen Porvoon tilaisuudessa 11.3.2016. Paikallinen ruotsinkielinen Östnyland haastatteli minua ja vaimoani Ritvaa. Kuva on otettu juuri sen jälkeen kun olin antanut Väyryselle kirjani Ihmeellinen Israel.
Kirjan kansikuva liittyy Jouko Pihon 17.10.2016 tekemään kirja-arvioon.
Kirjan kansikuva liittyy Jouko Pihon 17.10.2016 tekemään kirja-arvioon.
Jouko Piho teki syksyllä 2016 kirjasta "Mitä mieltä Suomessa saa olla" useita kirja-arvioita.

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.

KL | Vastaa 17.10.2016 19.21

Raamatussa lukee antikristuksen olevan Assyrialainen.

Jorma Nieminen | Vastaa 17.10.2016 09.06

Arvelit Rokefelleria Antikristukseksi. Tutki prinssi Charlesin ominaisuuksia antikristukseksi. Rockef. käy hyvin esikuntaan.https://samueltuominen.wordpress.com

Jouko Piho | Vastaa 11.05.2016 01.40

Karjala on mahdollisuus, ei ongelma.

kinnunen | Vastaa 10.05.2016 22.36

Uskon etta jumala antaa unia varoitukseksi, rohkaisuksi ja kehoitukseksi ja olen itsekin nahnyt enneunia, mutta en ymmarra miksi ottaisimme karjalan ongelmaksi.

Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

10.12 | 22:03

Kyllä siltä tuntuu.

...
10.12 | 21:21

Asuuko Jeesus sydämessäsi?

...
09.12 | 16:51

Jatkoa. Pääministerin ilmoitus Suomen 2 valtion mallin tukemisesta tuo meille Jumalan tuomiot. Kukaan ei nouse Israelia vastaan, ilman tuomiota.

...
09.12 | 16:45

Näin juuri MUORI VAIN. Pääministeri julisti eduskunnassa, että " Suomi on 2 valtion kannalla. " TS. SUOMI HALUAA RIISTÄÄ ISRAELILTA, SEN OMIA ALUEITA.

...
Tykkäät tästä sivusta